Tämä on varmasti Sleyllä ainakin pääsyy. Tarvitaan saarnaajia, mutta ei saada vihkimyksiä kirkolta.
Tämä on nähdäkseni ainoa oikea tapaa tulkita CA:n tekstiä. Mutta Apologiassa tulee tuo mutta. Apologian tekstin perusteella oikein opettaminen on tärkeämpi viranhoitamisen edellytys kuin asianmukainen, katolisesta traditiosta periytyvä riitillinen kutsu, l- ordinaatio.
Jos kapituli katsoi että maallikko osaa opettaa oikein → saarnalupa jossa asianmukainen kutsumus tulee oikein opettamisen, ei ordinaation kautta.
D
1 tykkäys
Tuo Apologian kohta minusta näyttää vain vahvistavan Augustanan tekstiä. Sehän alkaa:
“Neljännessätoista uskonkohdassa lausumme, ettei ole sallittavaa kenenkään hoitaa kirkossa sakramentteja eikä sananpalvelusta ilman asianmukaista kutsumista. Tämän he hyväksyvät sikäli kuin meillä on käytössä kirkkolain mukainen pappisvihkimys. Tästä asiasta olemme tässä kokouksessa moneen kertaan lausuneet julki vakaumuksemme, että haluamme säilyttää kirkollisen hallinnon ja arvojärjestyksen, vaikka ne olisivatkin ihmisten aikaansaannosta. Olemme näet selvillä siitä, että isät ovat hyvässä ja hyödyllisessä tarkoituksessa panneet toimeen kirkollisen järjestyksen sillä tavoin kuin vanhat kirkolliset säännökset kuvaavat.”
No, mikäli rite vocatus tarkoittaa samaa kuin kaanonin mukainen ordinaatio kättenpäällepanemisen kautta, ei Melanchthonilla ole tässä vastaansanottavaa. Hän tosin huomauttaa esille nostamassasi kohdassa, ettei virkaa saa väärinkäyttää väärällä opilla. Oikea oppi ei anna virkaa, mutta väärä oppi voi kyllä viran turmella.
Myöhemmin, Tractatuksessa hän sitten kirjoittaakin seurakuntirn oikeuksista itse kutsua ja vihkiä itselleen sananpalvelijat, mikäli kerettiläiset piispat tästä kieltäytyvät:
"Milloin siis varsinaisista piispoista tulee evankeliumin vihollisia tai kun he kieltäytyvät vihkimästä pappeja, seurakunnat säilyttävät silti oikeutensa. Sillä missä ikinä on seurakunta, siellä sillä on oikeus evankeliumin virkaan. Sen vuoksi on välttämätöntä, että seurakunta säilyttää oikeuden kutsua, valita ja vihkiä viran hoitajia. Tämä oikeus on nimenomaan seurakunnalle annettu lahja, jota ei mikään inhimillinen auktoriteetti voi siltä riistää. Sen todistaa apostoli Paavalikin Efesolaiskirjeessä: Ef. 4:8: “Hän nousi korkeuteen, hän antoi lahjoja ihmisille”, ja sitten apostoli luettelee erityisesti kirkolle annettuina lahjoina paimenet ja opettajat (pastores et doctores ) ja lisää, että nämä annetaan hoitamaan virkaa, rakentamaan Kristuksen ruumista. Missä siis on tosi seurakunta, siellä täytyy olla oikeus valita ja vihkiä viran hoitajia. Julistaahan maallikkokin hätätilanteessa synninpäästön ja toimii siten virassa, toisen paimenena. Niinpä Augustinus kertoo tarinan kahdesta kristitystä, jotka matkustivat laivassa: ensin toinen kastoi toisen, kasteoppilaan, sitten tämä vastakastettu antoi synninpäästön kastajalleen. Tähän kuuluvat ne Kristuksen sanat, jotka todistavat, että avaimet on annettu kirkolle, ei ainoastaan tietyille henkilöille: Matt. 18:20: “Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni…”
Tämä on varmaan kapitulin mielessä. Ainakin: jos hänelle on annettu lupa, on hän “asianmukaisesti” kutsuttu.
Vaikka tämä siis onkin kirkkojärjestyksen kannalta oikein ja luvallista, sen argumentointi Tunnarien kautta on vaikeaa. Saatikka sellaisten Raamatunkohtien kuin Room.10:13-17 valossa.
1 tykkäys
Toisaalta kyllä niin seurakunnissa kuin herätysliikkeissäkin esimerkiksi konfirmaatioissa on saattanut saarnata nuorisotyöntekijä jo kauan sitten.
Ennen pappisviran avaamista naisille monissa seurakunnissa lehtori saarnasi vuorollaan, toisissa seurakunnissa taas lehtori ei saanut saarnata. Taisi olla kirkkoherran näkemyksestä kiinni?
En ymmärrä tätä raamatunkohtaa tässä kontekstissa. Mitä tarkoitat sillä? Miten se liittyy maallikon saarnaamiseen?
D
Ovatko luterilaiset maallikkosaarnaajat teologisesti koulutettuja vai kouluttamattomia? Meillä (Suomen) ortodoksisessa kirkossa on paljon teologeja, joita ei ole vihitty papeiksi kanonisten esteiden takia. Harvoin he kuitenkaan saavat saarnata liturgiassa. Miespuolinen papiksi vihkimätön teologi voi saada saarnaluvan piispalta. Kerran eräs uskonnonopettaja piti saarnan liturgiassa ja se oli todella hyvä. Papit ovat niin työllistettyjä, etttei heillä useinkaan ole aikaa valmistaa opetuspuheitaan.
3 tykkäystä
Siitä kaiketi, ja myös henkilön omasta vakaumuksesta. Oon syntynyt vasta naispappeuspäätöksen jälkeen, joten mun kokemukset lehtoreista liittyvät sellaisiin henkilöihin, jotka eivät ole pappisvihkimystä ottaneet vaikka siihen olisi ollut mahdollisuus. Eli siis jollain tasolla naispappeutta vastustavia tai huonompana ratkaisuna pitäviä ihmisiä. Osa on kokenut oikeaksi saarnaamisen, osa ei. Lehtorin on myös mahdollista toimittaa sanajumalanpalvelus kokonaan itsenäisesti.
Molemmat ovat periaatteessa mahdollisia. Toisessa ääripäässä on teologian maisterit tai jopa tohtorit, joilta pappisvihkimys vain jostain syystä puuttuu, toinen pää taas on ilman alan koulutusta olevat aktiiviset seurapuhujat tms jotka onnistuneet saamaan myös saarnaluvan jumalanpalveluksiin.
Sleyllä ainakin on oma vokaatiojärjestelmänsä sen osalta, keille annetaan vokaatio toimia opetustehtävissä. Valtakunnallisilla Evankeliumijuhlilla järjestetään nykyään vuosittain tehtävään asettaminen ja siunaus uusille Sleyssä opetusta muille antaville vapaaehtoisille. Välillä tehtävään siunaamiset ovat tainneet olla paikallisia. Opetustehtäviin jumalanpalveluksissa ei ketä tahansa päästetä, vaan niihin tehtäviin kutsutaan. En ihan heti keksi, minkä takia esimerkiksi tuon tyyppinen järjestely ei täyttäisi tunnustuskirjojen vaatimusta vokaatiosta.
Esim. “Miten he saarnaavat ellei heitä lähetetä.”
Noinkin ehkä. Mutta asia oli noin Sleyssä jo 1800-luvulla, että maallikkosaarnaajia oli suhteessa paljon. Evankelista papistoa ei edes ollut heti ympäri Suomen kaikkialla, missä evankelinen liike levisi. 1900-luvun jälkipuoliskolla Sleyssä alkoi olla suhteessa enemmän evankelista papistoakin, jolloin maallikoiden rooli ei ollut ihan niin iso kuin mitä aiemmin oli ollut. Mutta siis Sleyllä jo ihan järjestön alkuvuosista asti muutkin kuin vain teologian maisterit ovat voineet opettaa - kun heidät on opetustehtäviin kutsuttu.
Kiintoisaa! Tässäkin vaikuttaa kai se, miten tulkitaan tuo “rite vocatus.” Jos tunnustuskirjojen vokaatio tarkoittaa ordinaatiota (kuten vanhastaan on tulkittu), niin tuo ei vielä riitä. Mutta jos tulkitaan “avoimemmin”, tuo voisi riittääkin. Kiva silti että halutaan noudattaa edes väljemmin tunnareita 
Sleyllä on myös ollut koulutusjärjestelmä oto-saarnaajille. Oto-nimitystä ei enää Sleyssä käytetä, vaan nykyään puhutaan vapaaehtoisista, mutta koulutuksia vapaaehtoisille puhujille on järjestetty edelleen silloin tällöin Karkun evankelisella opistolla. Asiasta voi lukea esim. tästä.
Pappisvihkimystä noihin tilanteisiin ei toki liity. Mutta vokaatio itsessään saattaa olla jopa vahvempaan tietopohjaan perustuva hakijan edellytyksistä toimia saarnaajana kuin sellaisten pappisvihkimysten tapauksissa, joissa “vokaatio” voi seurakunnan tietopohjan osalta perustua siihen, että seurakunnan luottamushenkilöistä joku tai jotkut ovat tutustuneet henkilöön 15 minuutin haastattelun verran sekä nähden tämän Kirkkorekryn hakemuksen, ja seurakunta sitten lyhyen haastattelun ja hakijan itsensä antamien lisätietojen perusteella pyytää hiippakunnalta vokaatiota jollekin - tietättä juurikaan muuta hakijoista. Seurakunnan osalta vokaatio voi nykyisin olla ev. lut. kirkossa todella vähäiseen tietoon hakijoista perustuva, jos papiksi vihittävä ei ole seurakunnan alueelta, vaan jostain muualta. Eikä piispakaan hakijoita välttämättä juurikaan tunne, vaikka palaverin papiksi vihittävän kanssa pitäisikin ennen vihkimistä. Esimerkiksi kahden viikonlopun saarnakurssin aikana saattaa henkilöistä kertyä paljon enemmän tietoa sen pohjaksi, keitä johonkin tehtäviin lopulta kutsutaan, kuin mitä seurakuntien virallisissa rekrytointiprosesseissa papiksi vihittävistä on tietoa seurakunnalla saatavilla.
1 tykkäys
Tämä on hyvin selvä kuvio. Minusta tunnustus ei tätä tarkoita, mutta kiva silti, että ei ihan kuka vaan saarnaa, jonkinlainen vokaatio toimii. Eli tunnustuksesta eri tulkinta, mutta sinänsä intentio hyvä.
Sleyllä on ollut vuosikymmeniä oma saarnaaja koulutus, kunnes se hiipui. Nykyhetkestä en tiedä. Sillä ei nähdäkseni ole mitään tekemistä tunnustus kirjojen viran karisman kanssa. Yhdistys on vain ottanut tämän tavan käyttöön joka nähdään kuuluvan yleiseen pappeuteen, mutta kuitenkin historiassa sillä oli lähes “se on jotakin suurta, tärkeää” se oli ikään kuin tavoiteltava asia, joka koski sekä miehiä, että naisia. Näitä saarnaajia on ollut satoja, saarnaluvan saatua , he ovat sitten järjestäneet evankelisen liikkeen toimintaa.
Sley:ssä on myös tapauksia jolloin “saarnalupa” on otettu pois, maallikko saarnaajilta. Tapana oli, (muistaakseni), että vuosittain toiminnanjohtaja uusi saarnaluvan. Saarnalupa ei kuitenkaan ollut mikään kirkollinen vocatio, vaan yhdistyksen tapa järjestää omaa toimintaa.
2 tykkäystä
Kirkkolain mukaan, vuoteen 1999 asti asia ei ole voinut mennä noin. Saarnaluvan ja sen poistosta huolehti kapituli, ei mikään järjestö. Jos saarnaajan nuotti ei soveltunut järjestön pirtaan, niin se pystyi ainoastaan kieltämään saarnaamisen järjestön omissa tilaisuuksissa.
1999 jälkeen asia on ollut kirkkoherran vastuulla.
Tietenkin järjestöt pyytävät saarnaamaan kenet pyytävät. Ja voivat kieltää saarnaamisen omissa tilaisuuksissaan keneltä kieltävät.
D
Nyt ei puhuta, siitä mitä esität. Nyt on kysymys yhdistyksen omasta koulutusjärjestelmästä. 
Nykyään on yhä koulutuksia kai silloin tällöin. Ei enää niin säännöllisesti kuin ennen, eikä koulutus ole enää saarnapainotteinen, kuten ennen, vaan koskee laajemmin vapaaehtoistehtäviä. Sley on korkeakirkollistunut viime vuosikymmeninä, mikä on käytännössä johtanut julistustyön ammattimaistamiseen ja siihen, että Evankeliumiyhdistyksessä ei ole enää nähty tarvetta kouluttaa aiempaan tapaan maallikoita julistamaan evankeliumia eteenpäin. Siitä taas on seurannut evankelisten rukoushuoneiden tapahtumien hiljeneminen pienemmiltä paikkakunnilta ympäri Suomen, ja Sleyn toiminnan keskittyminen lähinnä yliopistokaupunkeihin ja kurssikeskuksiin, koska edelleenkään pienempien evankelisten rukoushuoneiden lähistöllä ei useinkaan ole asunut evankelisia pappeja.
Oto-saarnaajista monilla itse asiassa oli aikoinaan myös kirkon hyväksyntä. Sleyn järjestämä saarnakoulutus hyväksyttiin aikoinaan vuosikymmenten ajan myös kokonaiskirkossa. Mutta järjestely sinänsä tehtiin etenkin järjestön omien tarpeiden kannalta. Sitä kautta ehkäistiin mm. harhaoppien opettamisen mahdollisuutta. Maallikkosaarnaajia Sleyssä oli erityisesti ennen 1970-lukua, jolloin järjestön palvelukseen alettiin vasta enenevässä määrin palkata pappeja. Piirien vetäjät olivat aiemmin yleensä papiksi vihkimättömiä. 2000-luvun alussa koulutettuja oto-saarnaajia oli Sleyssä kai noin 300. Sley on ollut maallikkoliike, kunnes se on korkeakirkollistunut niin, että työntekijöiksi on alettu rekrytoida erityisesti pappeja.
3 tykkäystä
Tässä oli eri variaatioita. Oli saarnaajia jolla ei ollut piispan myöntämää saarnalupaa kirkossa toisilla taas oli. Sleyn saarnalupa, ei ollut automaatio saarnaluvalle kirkossa. Sanoit oikein monilla. Monet hakivat tätä kapitulista ja Sley puolsi hakemusta.
1 tykkäys
Saarnalupa on virallinen termi. Ketju alkoi kysymyksellä maallikkosaarnan hyväksymisestä kirkossa. Kirkossa maallikkosaarnan hyväksyminen liittyy saarnalupaan. Yhdistys ei voi perua saarnalupaa. Sen teki kapituli ja vuoden 1999 jäkeen tapauskohtaisesti kirkkoherra.
D