Törmäsimme tähän teemaan tuolla yhdessä toisessa keskustelussa, mutta sen käsittely siellä ei olisi sopinut sen keskustelun otsikon alle, joten avaan tälle aiheelle omansa.
Onko teidän mielestänne apologetiikalla paikkansa kristinuskossa? Eli onko kristinuskon sanoma omaksuttavissa paremmin tai helpommin jos sille esitetään tieteellisiä todisteita esim. historiallisia todistusperusteita? Tai onko evankeliumi vaikuttavampaa silloin kun sitä julistaa kuuluisa ja maineikas tiedemies verrattuna vaikkapa yhteiskunnallista koulutusta vähän saaneeseen maallikkoon? Entäpä mikä on ihmeen asema todistusperusteena, jota monet vallalla olevat uskonnolliset liikkeet korostavat, auttavatko ne uskomaan?
Kyllä apologialla paikkansa on. Kun asioille löytyy tutkittuja perusteluja, niin ne voivat olla uskoa puoltavia asioita ei uskoville. Samalla voidaan ampua alas kaikkein päättömimmät ateistiset väitteet. Esim historialliset ja arkeologiset tutkimustulokset voivat toimia puoltavina todisteina Raamatun tapahtumille, ihmisille tai paikoille. Niille löytyykin todisteita.
Ihmeet tuskin yksin todistavat mitään, paitsi kokijalleen ne voivat olla merkittäviä.
En tiedä kuinka soveliasta minun on vastata ensimmäisenä. No, jos lupaan, että en jatka keskustelua tämän enempää niin ehkä sitten…
Minusta ei-uskovana ainakin kristinuskon suhteen ovat kaksi joskus jopa toistensa vastakohtaa olleet erittäin mielenkiintoani herättäviä. Ensimmäinen on apologetiikka ja toinen eksegetiikka. Ensimmäisestä olen saanut monia haasteellisia selityksiä, jotka ovat auttaneet ymmärtämään itse uskoa jollakin tavoin ja jälkimmäinen on taas antanut selitysmalleja sille, miten kerrottu usko voi joskus selittyä muillakin kuin yhdellä hyväksytyllä tavalla.
Osa uskovista taitaa pitää molempia vahingollisina, osa vain jälkimmäistä. Jos apologetiikkakin todetaan turhaksi, niin se tarkoittaa oman käsitykseni mukaan sitä, että silloin kristinusko todetaan järjen vastaiseksi eli sitä ei voi järjellisesti perustella. Olenko väärässä, kuten aina?
Itse olen kokenut, että hyvän eksegetiikan kautta Raamattu nimenomaan tulee ymmärretyksi paremmin kuin ilman sitä. Dogmaattisesta lähestymistavasta Raamattuun seuraa ylipääsemättömiä ongelmia; ainakin siinä tapauksessa, jos dogmaattinen lähtökohta on se, että Raamatussa ei voi olla virheitä tai että se on absoluuttisen erehtymätön asiassa kuin asiassa.
Johanneksen evankeliumin alussa sanotaan: “Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala” (Joh. 1:1). Alkutekstissä käännöksemme sana Sana on logos, jonka yksi merkitys on järki. Näkisin, että kristinusko on rationaalista, mutta ei rationalistista.
Seppo A. Teinosen Teologian sanakirjasta: "Rationalismi, järkeisoppi, -usko: 1. metafyysinen rationalismi, vakaumus, että kaikki olevainen on luonteeltaan rationaalista, 2. tietoteoreettinen rationalismi, käsitys, joka korostaa järjen merkitystä tiedon saannissa kokemuksen kustannuksella, 3. eettinen rationalismi, näkemys, minkä mukaan moraali on perusluonteeltaan rationaalista, 4. teologinen tai uskonnollinen rationalismi, yleisnimitys erilaisille erityisesti valistusajasta alkaen esiintyneille katsomuksille, jotka pitävät järkeä ilmoituksen sijasta tai rinnalla kristillisen opin normina, rationalisti, rationalismin edustaja, rationalistinen, rationalismin mukainen." Esa Saarisen Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin -kirjan loppuosan käsitteiden selitys -luettelosta: “Rationalismi. 1. Järkeisusko. 2. Näkemys, joka korostaa järjen tai käsitteellisen päättelyn asemaa kokemuksen ja aistihavainnon kustannuksella. Vertaa empirismi.” Suomen kielen sivistyssanakirjassa rationalismi on määritelty seuraavasti: “Esim. filosofiassa tai uskonnollisissa kysymyksissä näkemys, jonka mukaan järki ja ajattelu ovat kaiken mittapuu.”
Sana rationaalinen puolestaan tarkoittaa: järjellinen. Sanat rationalismi ja rationaalinen eivät siis ole samanmerkityksisiä, vaikka eivät merkitse kokonaan eri asioita; siksi niiden välillä on tehtävä tarkka ero väärinkäsitysten välttämiseksi. Kristinusko ei ole rationalistista, eli kristitty ei ajattele, että ihmisen järki tai ajattelu on kaiken mittapuu, mutta kristinusko on rationaalista eli järjellistä tai ihmisen järjellä käsitettävää ja monessa suhteessa myös sen mukaista. Mutta missä määrin kristinuskon voi todistaa uskottavimmaksi metafyysiseksi näkemykseksi kaikista esitetyistä vaihtoehdoista, on asia, josta on kiistaa. Viime kädessä kristinuskosta vakuuttuminen toteutuu uskon kautta. Ehkä pitäisi todeta, että kristinuskossa järki ja usko käyvät käsi kädessä? Siitä syystä apologetiikalla on paikkansa.
Apologetiikka voi olla hyvää ja huonoa, joskus jopa haitaksi. Kannattaa ottaa uskon järjellisestä puolesta se, mikä irti lähtee. Mutta loputtomasti ei kannata sille tiellä lähteä että kaikkeen täytyy löytyä joku ihmisjärkeen sopiva selitys. Uskoon kun sisältyy ylijärjellisiä asioita. Jos yrittää kärsimyksen ongelmaan vastata perusteellisesti, niin sitä voi nolatakin itsensä kun noin suuriin asioihin ottaa kantaa. Ja kärsimyksen ongelmaanhan ei monesti auta mikään yleispätevä selitys. Ihminen kaipaisi henkilökohtaista vastausta omaan elämäänsä. Kyllä sitä ovat ihmiset raportoineet tulleensa uskoon apologian vaikutuksesta. Minusta ihan hyvä järkiperäinen kristinuskon puolustus on William Lane Craigin kirja Valveilla: Uskon perusteltu puolustaminen. Kirjaa lukiessa kannattaa miettiä, että milloin Craig kallistuu enemmänkin yksin järki periaatteeseen kuin yksin Raamattu periaatteeseen. Toisaalta hän yhdistelee näitä molempia. Sellainen muistikuva on, että kirjassa ei juurikaan painoteta sitä perinteistä protestanttista puolta, että Raamatulla on voima vakuuttaa lukijansa. Kärsimyksen ongelmaa käsiteltäessä hän nostaa esiin joitakin puhuttelevia pointteja, mutta minusta hän ei kuitenkaan ratkaise kärsimyksen ongelmaa niin, että ihminen saisi selkeän henkilökohtaisen vastauksen oman elämänsä kärsimykseen. Jospa kärsimyksen ongelmaan ainoa vastaus on se, että mitään vastausta ei ole?
Niin näin on kristinuskon sisäpuolella jolloin voisi sanoa, että ihmisen tulisi olla ensin kristityn ja vasta sitten keskustella uskon asioista järkensä avulla. Nimittäin eikö ennen sitä hetkeä kun ihmisestä tulee kristitty hänen ajattelunsa olekin vain pelkkää ideologiaa siis hänen sosiaalisen, kulttuurisen jne., ympäristönsä ehdollistamaa järkeilyä jonka hän on hyväksynyt kritiikitömästi ilman mitään erittelyä. Kysymys tässä kohden kuuluukin voiko tällä tavoin sosiaalisen ympäristönsä ehdollistama ihminen ylittää nämä rajoituksensa millään tavoin ja voiko tällaisten rajoitusten murtamisessa olla apua apologetiikasta, joka niin ikään ei kuitenkaan ole suoraa Jumalan sanaa, ainoastaan ihmisen omaan logiikkaan perustuvaa ja siihen vetoavaa uskon puolustusta?
Raamattu on kuitenkin täysin vapaa kaikesta sosiaalisesta määräytyneisyydestä näiltä osin ja sen voi havaita siitä, että kaikkina aikoina Raamattu on esitänyt täsmällisiä väitteitä vuosisadasta toiseen Kristuksesta ja Jumalasta ja ihmisen kohtalosta riippunen heidän suhtautumisestaan. Näin se on tehnyt huolimatta kaikenlaisista ideologioista ja maailmankatsomuksista joiden keskellä se kulloinkin on elänyt ja jopa määritellyt näiden ideologioiden menestyksen tai tuhon ja määrittelee edelleenkin. Uskon sanoma, evankeliumi ei siis ole antautunut milloinkaan sosiaaliselle ehdollistamiselle, vaan on pysynyt muuttumattomana kaikissa myllerryksissä, joiden keskuudessa se milloinkin on ollut. Joskin nykyään sosiaalinen paine esim. suhteessa esim. kansankirkkoon on niin valtava, että se on joutunut muovaamaan sanomaansa sen mukaiseksi, mutta tämä ei ole hiventäkään murtanut kristinuskon ydintä, joka ei ole ideologinen, kyseinen kirkko vain on luopunut näiltä osin kristinuskosta.
Mutta se apologetiikka? Minä olen kyllä rehellisesti sanoen vähän pihalla sen suhteen, enkä osaa sanoa onko sillä paikkansa vaiko ei? Voisi kaiketi sanoa, että epäuskoisissa on eroja, vaikka he eivät vielä ymmärräkään hökäsen pöläystä evankeliumista, toinen on paatuneempi kuin toinen. Auttaako tässä apologetiikka vaiko ei? Paljon olen tätä pohtinut, mutta en osaa vieläkään vastata.
Kukaan ei tule uskoon pelkästään järjen kautta, vaan Jumalan vetämänä. Apologetiikka ja muuntyyppinenkin kristinuskon puolustaminen voi kuitenkin auttaa ainakin ennakkoluulojen voittamisessa ja antamaan positiivisemman kuvan kristinuskosta. Se taas lisää ihmisen mahdollisuuksia tulla seurakuntaan ja Jumalan Sanan vaikutuspiiriin.
En myöskään usko, että ei-uskova ihminen vain nielisi kritiikittömästi ympäristönsä ideologian. On nimittäin monia ei-kristittyjä, jotka ovat nousseet oman ympäristönsä ideologioita vastaan.
Apologetiikalla on aina ollut sijansa kristillisessä julistuksessa. Viimeistään Justinus Marttyyrista (n. 100-165) se alkoi. Nykymuotoisessa apologetiikassa on tärkeätä varoa tuhlaamasta paukkuja kristillisen uskontotuuden kannalta yhdentekevien tai mahdollisesti jopa vahingollisten asioiden puolustamiseen. Ns. nuoren Maan kreationistit “tieteellisine todisteineen” ovat varoittava esimerkki tämän tyyppisestä toiminnasta.
Jos sopii, niin esittäisin vielä yhden tietämättömän ihmisen kysymyksen joka on aina vaivannut mieltä, ja joka liittyy apologetiikkaan.
Raamatusta saa sen käsityksen, että Jumala haluaa, että usko Hänestä leviäisi kaikille ihmisille. Tätä varten on muun muassa lähetyskäsky annettu. Tässä levityksessä voisi ajatella olevan juuri apologetiikan paikan eli jakamassa tietoa uskonnon järkiperäiseksi ymmärtämiseksi silloin kun pelkkää uskoa ei ole.
Mutta miten on, jos ihmiset eivät tee riittävästi lähetystyötä ja vaikkapa harjoita apologetiikkaa, niin voiko olla niin, että joku ihminen jää sen takia pelastumatta ja Jumalan tahto hänen osaltaan toteutumatta? Jos taas tällaista tilannetta ei voi olla, niin miksi silloin lähetystyö ja apologetiikka; vainko siksi että Jumala nyt vain määräsi ihmiset sitä tekemään vaikka homma hoituisi muutenkin Jumalan tahdon mukaisena?
Jos oli tyhmiä kysymyksiä, niin vastaukseksi riittää: tyhmä kysymys. Ymmärrän kyllä siitä jäädä pohtimaan asiaa vain omassa päässäni.
Kun puhutaan apologetiikasta, niin tarkoituksena on pohtia voidaanko joku ihminen saada vakuuttumaan metafyysisestä todellisuudesta tämän puoleisin keinoin, siis inhimillisen järjen välityksellä, vetoamalla siihen. Evankeliumin sanoma itsesssään ei ole tämänpuoleinen, vaikka sanat ovatkin ihan fyysisillä aisteilla havaittavat, vaan siinä on mukana Jumalan voima, ja sen levittäminen kyllä synnyttää uskoa, mutta sen eteenpäin vieminen ei ole apologetiikkaa.
Kun et suurestikaan vastannut kysymykseeni niin kysyn tarkennuksen: tarkoitatko, että uskoa tulee julistaa pelkästään evankelioimalla ja niin PH pääsee uskomattomassa toimimaan ja pidät apologeettista ajattelua jotenkin tämän vastaisena tai ainakin turhana, koska siinä ei toimi PH vaan järki? Olenko oikeassa rivien väliesi tulkinnasta?
Tuolla ylempänä pidemmässä viestissäni jo kirjoitin, etten kykene tässä vaiheessa muodostamaan täsmällistä kantaani apologetiikkaan. Osaksi juuri siksi avasin tämän keskustelun kun haluan kuulla muiden perusteluita joko sen puolesta tai vastaan.
Eikö teitä häiritse se ajatus, että tullakseen uskoon ihmisen pitäisi luovuttaa oma harkintansa ja kuuluakseen uskovien joukkoon, hänen pitäisi vain hyväksyä se, että hänen uskoonsa ei päädytä järkiperustein? Toki itsekin ajattelen niin, ettei kaiken henkisyyden kieltävästä rationalismista voi päätyä henkisiin johtopäätöksiin, mutta onhan meillä myös hengellistä harkinta- ja arviointikykyä, josta Raamattu puhuu: “Koetelekaa henget.” 1. Joh. 4:1. Eikö hengellinen todellisuus ole ennemminkin eräänlainen augmented reality eikä alternative reality? “Henki yhdessä todistaa meidän henkemme kanssa” Room. 8:16 Paavalin mukaan meillä on sisäinen silmä, jonka aukeamisen myötä me voimme omistaa viisauden ja tietämisen hengen. (Ef. 1:17-18)
Eikö olisi sekä luonnollista että raamatullista että emme suinpäin omaksuisi jotain uskontoa vain siksi että sitä julistetaan ja näin luodaan painetta sen omaksumiseen (mistä viikon mittaiset rippikoululeirit ovat tyylipuhdas esimerkki), vaan että käyttäisimme sisäistä silmäämme henkien koettelemiseen ja pitäisimme sen mikä on hyvää? (1. Tess. 5:21)
Minusta nimittäin tämä kristinuskon järjettömyyden painottaminen kuulostaa manipulatiiviselta. Ihmiselle joka epäilee voidaan sanoa, että ei kannata epäillä, koska ei ole edes mahdollista ymmärtää.
Näytät ajattelevan, että ihminen luonnostaan kykenee tajuamaan hengellisiä asioita? Mikäli näin, niin se on kyllä kohtisuorassa ristiriidassa kristinuskon kanssa. Saanko kysyä, mitä kirkkokuntaa edustat?
Olen itse sitä mieltä, että Paavalin ajattelun valossa apologetiikalla ei voida synnyttää ihmistä luonnollisesta ihmisestä hengelliseksi ihmiseksi, sillä luonnollinen ihminen (kr. psykhikos anthroopos) ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on, koska hän pitää sitä järkensä valossa hullutuksena (kr. mooria), eikä hän voi sitä ymmärtää niin, että hän voisi järkensä nojalla uskoa tai ylipäänsä uskoa, koska hänellä ei ole kykyä hengelliseen tutkisteluun (1 Kor. 2:14). Ihmisen täytyy ensin syntyä uudesti, ylhäältä (Joh. 3:3,5,6), jolloin ihmisestä vasta tulee hengellinen ihminen (kr. pneumatikos), joka ainoastaan voi ymmärtää hengellisiä asioita (1 Kor. 2:15).
Voisi ehkä sanoa, että hyvä apologetiikka voi raivata uskomisen tieltä älyllisiä esteitä uudestisyntymättömässä ihmisessä (aina näinkään ei käy, vaan apologetiikka voi lisätä älyllistä epäuskoa kristinuskoon), mutta ei siinä mielessä, että ilman hengelliseksi ihmiseksi syntymistä ihminen pelkkänä luonnollisena ihmisenä (psykhikos anthroopos) voisi olla näkemättä kristinuskon objektiivisen uskon ydinasioita hullutuksina ja siis järkensä vastaisina asioina (1 Kor. 1:23,24). Viimeisen mainitsemani jaeparin jae 23 kuvaa uudestisyntymätöntä ihmistä, jolle kristinuskon ydinasiat ovat hullutusta tai pahennusta aiheuttavaa, jae 24 puolestaan koskee niitä ihmisiä, joille uskon ydinasiat eivät aiheuta pahennusta tai älyllistä huvitusta, koska he ovat henkilökohtaisen uskon kautta tulleet tieoisiksi siitä, että ristiinnaulittu Kristus on heidän Vapahtajansa, ja Hänessä ei uskovalle ole mitään järjetöntä tai loukkaavaa sinänsä.
Nimittäin eikö ennen sitä hetkeä kun ihmisestä tulee kristitty hänen ajattelunsa olekin vain pelkkää ideologiaa siis hänen sosiaalisen, kulttuurisen jne., ympäristönsä ehdollistamaa järkeilyä jonka hän on hyväksynyt kritiikitömästi ilman mitään erittelyä. Kysymys tässä kohden kuuluukin voiko tällä tavoin sosiaalisen ympäristönsä ehdollistama ihminen ylittää nämä rajoituksensa millään tavoin ja voiko tällaisten rajoitusten murtamisessa olla apua apologetiikasta, joka niin ikään ei kuitenkaan ole suoraa Jumalan sanaa, ainoastaan ihmisen omaan logiikkaan perustuvaa ja siihen vetoavaa uskon puolustusta?