Areiopagi oli paremminkin populismin ja retoriikan kuin filosofian tyyssija. Filosofit olivat akatemiassa, mutta Areiopagilla kilpamääkivät populistit ja kansankiihottajat.
2 tykkäystä
-
Meitä ihmisiä on monenlaisia. Ei ole mieletöntä arvella, että on monia sellaisiakin, joille kärsimyksen älyllinen pohdinta on myös osittain “omakohtainen vastaus”.
-
Sikäli kuin olet oikeassa, voidaan todeta, että eihän ruuvimeisselin ongelma ole se, että se ei ole vasara.
2 tykkäystä
Kuitenkin kristinuskon heikko kohta on kärsimyksen ongelma. Se ei ole sellainen alue, jossa järjen riemusaatolla voitamme.
Kuitenkin kristinuskon heikko kohta on kärsimyksen ongelma. Se ei ole sellainen alue, jossa järjen riemusaatolla voitamme.
Tuliko sinulle tässä sanojen sekaannus, kun aiemmin esitit apologetiikkaa tylpäksi työvälineeksi kärsimyksen ongelman käsittelyyn? Jos ei, niin sitten en kykene seuraamaan ajatuskulkuasi.
Apologetiikka ei selvästi ole sinun juttusi - kuten ei varsinaisesti minunkaan - mutta se ei ole peruste dissata sitä ja väittää, että ilmankin pärjättäisiin tai että se ei ole koskaan ketään johtanut uskoon.
Mutta yhtä kaikki: huolesi siitä, miten omakohtainen kärsimys tulee asianmukaisesti kohdatuksi ja käsitellyksi kristinuskon puitteissa on erittäin tärkeä. Ja sen sisarhuoli siitä, miten kristinusko ylipäätään selviää kärsimyksen haasteesta, on vieläkin haastavampi.
Lyhyesti sanottuna oma lähtökohtani vastaukseksi on, että Jumala tietää, mitä on kärsimys, koska Hän kerran historian saatossa tuli ihmiseksi, kohtasi vihaa ja lopulta kidutettiin kuoliaaksi tavalla, josta Cicero käytti luonnehdintaa “julmin ja inhottavin rangaistus”1.
Mitä pelastushistoriallisia merkityksiä Jeesuksen kärsimykselle, kuolemalle ja kuolemasta saavutetusta voitosta annetaankin, niin Jumalan oma kärsimys Pojan persoonassa on mielestäni sitä Jumalan ihmisen vastapäätä asettumista, josta jotkut teologit puhuvat.
Vieläkin pidemmälle voi mennä. Katolinen apologeetta G. K. Chesterton kirjassaan Orthodoxy (1908) kirjoittaa 2:
Kaikista uskontunnustuksista kristinusko on lisännyt rohkeuden Luojan hyveiksi. Ainoa rohkeuden arvoiseksi kutsuttava rohkeus merkitsee välttämättä, että sielu kohtaa katkeamispisteen - eikä katkea.
Totisesti tässä kohden lähestyn sellaista aihetta, jonka synkkyys ja kauhistuttavuus ylittävät helpon käsittelytavan - ja pahoittelen etukäteen, jos mitkään ilmaisuistani muotoutuvat vääränlaisiksi tai vaikuttavat epäkunnioittavilta kosketellessaan aihetta, jota suurimmat pyhimykset ja ajattelijat ovat oikeutetusti pelänneet lähestyä.
Mutta tuossa kauhistuttavassa kärsimyskertomuksessa on selvästi erottuva tunnepohjainen ehdotus, että kaiken Luoja (jollain käsittämättömällä tavalla) ei läpikäynyt vain tuskaa vaan epäilyksen. On kirjoitettu: “Älä kiusaa Herraa, Jumalaasi.” Aivan - mutta Herra sinun Jumalasi voi kiusata itseään. Ja vaikuttaa siltä kuin tämä olisi ollut se, mitä Getsemanessa tapahtui. Eräässä puutarhassa Saatana kiusasi ihmistä; ja eräässä puutarhassa Jumala kiusasi Jumalaa. Hän kävi läpi jollain yli-inhimisellä tavalla meidän inhimillisen pessimismimme kauhun.
Kun maailma järisi ja Aurinko pyyhkiytyi taivaalta, se ei johtunut ristiinnaulitsemisesta vaan ristiltä kuuluvasta huudosta. Huudosta, joka tunnusti, että Jumala oli hylännyt Jumalan.
Valitkoot nyt vallankumoukselliset kaikkien uskontunnustusten joukosta yhden tunnustuksen ja kaikkien maailman jumalien joukosta yhden jumalan samalla huolellisesti puntaroiden kaikki nämä väistämättömän paluun ja muuttumattoman mahdin jumaluudet. He eivät tule löytämään toista jumalaa, joka on itse kapinoinut.
Totisesti, (aihe alkaa käydä liian vaikeaksi inhimilliselle puheelle) mutta valitkoot ateistit itse itselleen jumalan. He tulevat löytämään vain yhden jumaluuden, joka on koskaan tuonut julki heidän eristyneisyyden tunteensa; vain yhden uskonnon, jossa Jumala hetken aikaa vaikutti olevan ateisti.
1 “crudelissimum taeterrimumque supplicium” Cicero, In Verrem
2 Oma käännös, kun Antti Nylénin versio (Oikea oppi, 2012) ei ole käsillä. Alkuteksti:
“Alone of all creeds, Christianity has added courage to the virtues of the Creator. For the only courage worth calling courage must necessarily mean that the soul passes a breaking point—and does not break. In this indeed I approach a matter more dark and awful than it is easy to discuss; and I apologise in advance if any of my phrases fall wrong or seem irreverent touching a matter which the greatest saints and thinkers have justly feared to approach. But in that terrific tale of the Passion there is a distinct emotional suggestion that the author of all things (in some unthinkable way) went not only through agony, but through doubt. It is written, “Thou shalt not tempt the Lord thy God.” No; but the Lord thy God may tempt Himself; and it seems as if this was what happened in Gethsemane. In a garden Satan tempted man: and in a garden God tempted God. He passed in some superhuman manner through our human horror of pessimism. When the world shook and the sun was wiped out of heaven, it was not at the crucifixion, but at the cry from the cross: the cry which confessed that God was forsaken of God. And now let the revolutionists choose a creed from all the creeds and a god from all the gods of the world, carefully weighing all the gods of inevitable recurrence and of unalterable power. They will not find another god who has himself been in revolt. Nay, (the matter grows too difficult for human speech) but let the atheists themselves choose a god. They will find only one divinity who ever uttered their isolation; only one religion in which God seemed for an instant to be an atheist.”
1 tykkäys
Minä olen ymmärtänyt, että apologetiikka on pastoraalisen (ja konstruktiivisen) teologian osa-alue, jonka tarkoituksena on vähentää ihmisen omalla (virheellisellä) järkeilyllään luomia esteitä uskolle.
3 tykkäystä