Dicta probantia ja raamatuntulkinta

Oppi
1

Ryhdyin selvittämään tuota dicta probantia sanaa ja löysin tämmöisen tekstin helsinginhiippakunta.evl.fi sivuilta:

Kolmas tulkintaopillinen kysymys koskee Raamatun ja tradition välistä suhdetta. Kirkkojen tapaa lukea Raamattua on toisinaan arvosteltu siitä, että ne hakevat Raamatusta valikoituja kohtia tai todistuslauseita (dicta probantia) omien traditionaalisten opinkäsitysten tueksi. Kiusaus on yleisinhimillinen ja se ulottuu myös kirkkojen ulkopuolisiin tapoihin lukea Raamattua. Kaikki Raamatun lukijat ja tutkijat ovat saman ongelman edessä; jokaisella on omat premissinsä. Sekä saarnatuolissa että kadulla Raamattua voidaan lukea rakkaiden lempilauseiden valossa ja siten vahvistaa omaa, jo ennalta valmista näkemystä.

2

Kiitos, @anon35606751, että otit tämän asian tarkemmin esille. Ajattelin, että tämä on sen verran tärkeä aihe, että tästä voisi olla ihan oma ketjunsa foorumilla.

Dicta probantia [Scholastic Lat.]. A prominent phrase in the ‘Biblical’ section of the old dogmatic theology. It is used there of the ‘proof texts,’ so called; the dicta probantia furnish answer to the question, ‘What does God’s word teach us in Holy Scripture?’

Since the rise of the historical method, and the parallel development of historical theology and Biblical theology, this problem has come to be viewed and treated in a wholly new way.

(Source)

Dicta probantia on siis raamatunlause, tai mahdollisesti luettelo, jolla yritetään todistella jokin tietty väite. Eli siis se on muotoa “Asia on näin, koska raamatunlause 1, 2, 3, 4, 5 ja 6.” Yleensä siis raamatunlauseiden suhdetta käsiteltävään asiaan ei problematisoida, vaan ajatellaan niiden suoraan vastaavan käsillä olevaan kysymykseen. Siis esimerkiksi juuri näin:

Piispa on Jumalan asettama virka, koska ”Minä jätin sinut Kreetaan sitä varten, että järjestäisit, mitä vielä jäi järjestämättä, ja että asettaisit, niinkuin minä sinulle määräsin, joka kaupunkiin vanhimmat” (Tiit.1:5).

Dicta probantia on metodinen lähestymistapa, joka ei huomioi esimerkiksi kysymystä siitä, miten vanhimmat (presbyteroi, katsomatta Novumista) suhtautuu piispa-sanaan (episkopos), ja niin edelleen.

Näin minä sen ainakin itse olen ymmärtänyt.

Dicta probantiaa harrasti jossain vaiheessa ainakin Wille Huuskonen. Hän teki dicta probantiat siitä, että pappeja saa nimittää isiksi. En tiedä, onko ko. luettelo jossain netissä enää.

1 tykkäys
3

Toki näkisin eron siinä, että perustelee asian Raamatulla tai pelkällä raamatunlauseella, joka mahdollisesti on irrotettu asiayhteydestään, joka on koko se Raamatun kirja, jossa se sijaitsee. Mutta jos emme perustele teologisia asioita Raamatulla, niin mitä perusteluita jää jäljelle?

Perinteiset uskonopin lähteet:

  • Raamattu
  • järki
  • traditio (perimätieto)
  • uskonnollinen kokemus
4

"Minä jätin sinut Kreetaan sitä varten, että järjestäisit, mitä vielä jäi järjestämättä, ja että asettaisit, niinkuin minä sinulle määräsin, joka kaupunkiin vanhimmat” (Tiit.1:5). Muun muassa tähän jakeeseen on usein viitattu luterilaisessa perinteessä, kun on puhuttu paikallisseurakunnan ylittävästä hengellisestä virasta. Apostoleista saakka kirkossa on ollut yliseurakunnallinen virka, joka palvelee ja valvoo paikallisia seurakuntia ja niiden paimenia, sekä johtaa alueellisten kirkkojen elämää. Tämän kaitsentaviran hengellinen luonne ja valtuudet on ymmärretty eri tavoin eri luterilaisissa kirkoissa. Nimikkeet ovat myös vaihdelleet: piispa, presidentti, superintendentti, johtaja… Näitä eroavaisuuksia ei ole kuitenkaan nähty kirkollisen yhteyden kannalta erottavina. Yliseurakunnallisen kaitsentaviran kehitykseen on teologisen työskentelyn lisäksi ratkaisevasti vaikuttaneet poliittis-historialliset seikat.
Piispan virka Suomen luterilaisessa perinteessä - Luterilainen.netLuterilainen.net

5

Teologiaa pitäisi reilusti tehdä ydinkohdista käsin ja sovittaa sitten muu raamatullinen ja kirkollinen opetus niihin jos on sopiakseen. Sen, mitä nuo ydinkohdat ovat ja mistä ne nousevat voi kukin porukka päättää itse, mutta sellainen Todellisen Raamatullisen Kristinuskon rekonstruktointi ja yritys mukamas rakentaa kaikki pelkän Raamatun varaan johtaa manipulaatioon ja itsepetokseen. Tulkinta ja sovellus tulee aina Raamatun ulkopuolelta, vaikka se olisikin joidenkin Raamatun kohtien inspiroimaa. Tärkeintä olisi avoimuus ja läpinäkyvyys siinä, miltä pohjalta teologiaa tehdään ja Raamattua sovelletaan.

1 tykkäys
6

Hmm. Dicta probantia on nimenomaisesti raamatunlauseluettelo.

Sen sijaan Raamatulla perustelemista - mutta ei kuitenkaan dicta probantiaa - on se, että otetaan joku kohta, katsotaan sitä sen historiallisessa kontekstissa ja sen jälkeen esitetään arvio siitä, kuinka kohta pitää tulkita jossain tietyssä tilanteessa.

Siis esimerkiksi näin. Llähden tässä perustelussa nyt toiseen suuntaan kuin edellä dicta probantialla, ja tämä on siis täysin lonkalta repäisty höpöhöpötulkinta:

Piispuus on apostolien keksintöä, eikä ollut varsinaisesti Jeesuksen käskemä asianlaita. Tämä käy ilmi siitä, että Paavali sanoo, että nimenomaisesti hän on käskenyt Tiitusta asettamaan kaupunkeihin vanhimmat. Nämä vanhimmat on ensinnäkin tulkittava piispoiksi, koska [lisää perustelu]. Toisaalta, Paavali yhdistää kysymyksen siihen, että Jumala on järjestyksen Jumala, sillä hän kontrastoi Jumalan järjestyksen Jumalana ja kirkollisten asioiden järjestämisen piispanvihkimyksellä.

Tämä on minusta dicta probantian ja eksegetiikan varsinainen ero. Eksegetiikka pyrkii tarkastelemaan, mihin tietyn raamatunkohdan merkitys perustuu, ja mahdollisesti soveltamaan sen johonkin kysymykseen. Dicta probantia on lista lauseista, jotka tukevat näkemystä. Eksegetiikkaa on sitten erilaista: on historiallista, jossa vastausta jonkun kohdan tulkintaan etsitään siitä, miten asia oli kirjoittamisajankohtana; on kanonista eksegeesiä, jossa lähtökohtana on tekstin tulkinta Raamatun kokonaisuudessa. Sitten on vielä reseptiohistoriallista, jossa katsotaan tietyn kohdan tulkintaa läpi historian.

Nämä kaikki lähestymistavat tuottavat materiaalia, jonka perusteella yritämme päätellä, miten kukin raamatunkohta on sovellettavissa joihinkin kysymyksiin. Fakta on kuitenkin se, että koska kirkon ja teologian historia on niin pitkä, kullakin kysymyksellä on takanaan jo hyllymetreittäin tulkintaa, suosituimmilla kysymyksillä kilometrejä. Teologin tehtävä on yrittää saada jonkinlaista yleiskuvaa kaikesta ja sen perusteella sitten, uskon valossa, punnita eri vaihtoehtoja ja päätyä johonkin lopputulokseen. Tämä useimmiten erottaa teologin maallikosta. Jos teologilla on “historian painolasti”, niin maallikolla on usein se, mitä hän on kuullut omalta papiltaan, mitä on lukenut Lutherilta ja mitä on ymmärtänyt Raamatusta, ja sillä sitten mennään.

Asiat eivät useinkaan ole niin helppoja, eivätkä raamatunkohtien tulkinnat - ainakaan jos katsomme kirkon historiaa - ole läheskään aina niitä, joita nykyään teksteistä ymmärrämme.

2 tykkäystä
7

Minusta tässä dicta probantia -mallissa on vikana se, että se väittää Raamatun olevan sisällöltään ja tulkinnaltaan jotenkin simppeli ja triviaali, mitä se ei ole. Tästä taas on seurauksena aivan kohtuutonta ylimielisyyttä toisin uskovia kohtaan, jotka “eivät ymmärrä selvää sanaa” ja uskonyhteisön sisällä syntyvää painetta ottaa yhteisön opettamat asiat annettuina totuuksina, koska perustelut ovat mukamas niin ilmeiset ja kiistattomat.

3 tykkäystä
8

Olen jotakuinkin samaa mieltä. Raamattua ei ole tarkoitettu jonkinlaiseksi kristinuskon rekonstruktion välineeksi. Raamattu ei siis ole renesanssiajan lähdetutkimuksen kirja, ad fontes. Sen sijaan Raamattu on Jumalan puheen kirja; se on kirja, jonka avulla seurustelemme Pyhän Hengen kanssa.

Varhaisilla kristityillä ei ollut Raamattuja kotonaan. Joillain seurakunnilla oli vain yksi kopio pyhistä kirjoituksista, ja ne kannettiin esiin vain kokoontumisessa lukemista varten. Luetun jälkeen apostoli, tai apostolin seuraaja, opetti siitä, mitä Jeesus teki, ja kuinka luettu (Vanhan testamentin teksti) toteutui Jeesuksen elämässä.

Kirjoitusten ulkopuolella on siis kirkon uskonkokemus, suullisesti eteenpäin viety kertomus Kristuksesta ja lyhyet yhteenvedot uskosta. Uusi testamentti on täynnä näitä pieniä credoja. Tärkein esimerkki tällaisesta uskonsäännöstä (regula fidei) on tietenkin apostolinen uskontunnustus ja Nikean uskontunnustus. Minä ajattelen, että kaiken kristillisen uskon pitäisi lähteä niistä. Tai sanon näin: haluaisin, että jokainen kristitty pitäisi peruslähtökohtanaan uskontunnustusta. Kuitenkin ne ovat aika pitkiä, ja usein ihmiset etsivät lyhyempää muotoilua. Lyhyistä muotoiluista paras on kasteen tunnustus: “Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.” Toki mitä tahansa muutakin voi käyttää, josta oma uskonymmärrys jotenkin puhkeaa kukkaan. Jotkut ovat menestyksekkäästi käyttäneet esim. lausetta “ei se että ihminen etsii ja kykenee, vaan että herra armahtaa” ja monia muita.

Ongelmia syntyy siinä, kun ei ymmärretä yksityisen uskon ja yhteisön uskon välistä jännitettä, eikä yhteisöllisen uskonsäännön tarvetta, vaan ajatellaan, että se, mitä Pyhä Henki on minulle antanut (esim. “uskosta vanhurskas saa elää”) on tärkein ja keskeisin uskon perusta, ja jos joku toinen väittää toista, hän on välttämättä väärässä ja harhaoppinen.

Jos usko on kerran yhteisöllistä - niin kuin se minusta MYÖS on - se tarvitsee yhteisöllisen uskonsäännön. Tässä uskontunnustukset ovat keskeisiä. Yksityisinä “peruslauseina” toimivat hyvin myös muut.

9

Tuli nyt näköjään tällainen spämmisarja, mutta vielä yksi näkökohta: eksegetiikka voi minun mielestäni saavuttaa perusteltua tietoa tai ainakin vahvoja argumentteja siitä, mikä jonkin kohdan merkitys alkuperäisessä kontekstissaan on. Tästä on vielä pitkä matka siihen, miten noita kohtia tulisi tulkita ja soveltaa uskonnon kokonaisuudessa, koska me näemme jo Uuden testamentin sisällä sangen erilaisia näkemyksiä siitä, mikä kunkin kirjoittajan mielestä on oleellista. On pakko tehdä omakohtaisia valintoja sillä saralla myös. On parempi tehdä niitä tiedostaen kuin niihin ajelehtien.

10

Tämä on minusta muuten hyvä pointti, mutta nikealainen uskontunnustus on sekin valinta. Katolinen kristinusko on täynnä historiallisia kompromisseja, henkilökiistoja ja sattumuksia, jonka osin kirkon johtajien ja osin yhteiskunnan taholta pakotettu uniformiteetti on muodostanut “pyhäksi traditioksi”. Tuo traditio on minusta yhtä legitiimi (ainakin ulkopuolelta katsoen) kuin kaikki protestanttien monenkirjavat uudelleentulkinnat, mutta yhtä kaikki, ne ovat valintoja, jossa joidenkin kohtoen eksegeettinen uskottavuus on vain yksi osakomponentti. Ajatus yhdestä yhdenmukaisesta katolisesta kirkosta on historiallisesti anakronistinen, vaikka uskomalla johonkin jumalalliseen johdatukseen sen suhteen että milloin mikäkin poliittinen virtaus oli valloilla sen voi nähdä ihan legitiimisti uskonkohtana.

11

Totta kai nikealainen on myös valinta. Ja niin kuin sanoit, valinnan taustalla on paljon historiallista tauhkaa - myös sellaista, joka ei kestä päivänvaloa. Yhteisölliset valinnat ovat minusta kuitenkin luonteeltaan vähän erilaisia kuin henkilökohtaiset valinnat. Yhteisölliset valinnat vaativat - ja edustavat - tietynlaista jatkuvuutta, koska ilman jatkuvuutta yhteisö ei voi pysyä kasassa.

1 tykkäys
12

Not sure if Philip Melanchton or Miikka Ruokanen?

1 tykkäys
13

Ajattelin enemmän sellaista Olkiluoto-tyyppistä mallia, jossa valmiiksi tulemiselle ei ole mitään kiirettä.

1 tykkäys
14

Näen yhteisöillä tärkeän paikan tämänpuoleista inhimillistä järjestystä. Johtuen juuri tuosta inhimillisestä tauhkasta, uskonnollisten yhteisöjen pitäisi minusta tunnustaa se, että ne eivät ole absoluuttisia, vaan parhaimmillaankin ne ovat välineitä korkeampaan päämäärään kiinnittymisessä. Harva yhteisö on valmis tätä tunnistamaan ja siksi ne samastavat itsensä Jumalan kanssa, mikä on väärin.

1 tykkäys
15

Minun olisi aika vaikea uskoa sellaiseen uskontoon, jossa ihmisistä koostuva porukka päättää itse oman uskontonsa ydinkohdat ja touhuaa sitten reilusti sillä pohjalla.

1 tykkäys
16

Olen eri mieltä. Se, että kristillinen kirkko on kanonisoinut Raamatun, osoittaa, että klassinen kristinusko ymmärtää Raamatun olevan uskon peruste. Tosin kristinuskoa ei tarvitse “rekonstruoida” siinä mielessä, että se olisi päässyt katoamaan maailmanhistoriasta. Mutta jos harhoja esiintyy ja epätietoisuutta herää, totuus voidaan todeta Raamatusta tarkistamalla. (Dokumenteista päätellen tämänsuuntainen on ortodoksisen, katolisen ja luterilaisen kirkon kanta.)

Miksi muuten painotat, että suullinen julistus ja uskontunnustukset olisivat kirjoitusten ulkopuolella? Muodollisesti ne ehkä sitä ovat, mutta sisällöllisesti suullinen julistus sisältää samat asiat kuin kirjoitettu Raamattu, ja samoin se mitä uskontunnustuksissa sanotaan, on Raamatun mukaista ja perusteltavissa Raamatulla.

Samaa mieltä, liika subjektiivisuus aiheuttaa ongelmia. Mutta miten tämä liittyy Raamattuun? Eikö juuri Raamattu anna mitä parhaimman perusta sille kaipaamallesi yhteisölliselle uskonsäännölle?

Ehkä ymmärrän kantasi väärin, joten pyydän täsmennystä, hieman kärjistetyllä kysymyksellä: Tarkoitatko, että ihmiskielellä on periaatteessa mahdollista ilmaista uskon totuuksia, jolloin syntyy erilaisia uskon sääntöjä; mutta Raamatun kirjoittajista yksikään ei tähän ilmaisuun pysty, vaan Raamattu on itsessään välttämättä hämärä?

1 tykkäys
17

Kerro kuka niin ei tee.

2 tykkäystä
18

Menenpäs heti tarkistamaan.

2 tykkäystä
19

Ilmoitususkonnot, kuten klassinen kristinusko, katsovat perustuvansa Jumalan (tms.) ilmoitukseen.

1 tykkäys
20

Kävin tarkistamassa ja ilmeni, että Matteuksen mukaan Joosefin isä oli Jaakob ja Luukkaan mukaan Eeli. Hän siis syntyi kahden isän perheeseen, mikä oli ilmeisesti aika edistyksellistä. Minusta tätä uskonkohtaa väheksytään kaikkialla ja niinpä olen perustanut uuden lahkon, joka tässäkin asiassa noudattaa Raamatun selvää sanaa, yrittämättä tulkita sitä tai poimia sieltä rusinoita pullasta. Me myös tervehdimme toisiamme pyhien suunannolla aina tavatessamme. Tai tervehtisimme, jos meitä olisi useampia.

2 tykkäystä