Minusta kristinuskon teologinen metafysiikka luotaa hengellisiin ulottuvuuksiin paljon syvemmälle kuin lukkoon lyödyt dogmaattiset julistukset ja valmiit teoreettiset oppikäsitykset, jotka eivät yleensä anna tilaa laajemmalle ymmärrykselle vaan edellyttävät vain sokeaa uskoa.
En toki kaipaa kristillisiin dogmeihin uusia muotoiluja, mutta peräänkuulutan kristinuskon sisällön tarkempaa käsittämistä ja jäsentelyä. Ymmärrys lisääntyy jatkuvasti, ja ajattelen niin, että loppua kohden ikiaikaiset salaisuudet vähitellen paljastuvat ja mysteerit aukenevat.
Minusta kristinuskon sisältämä informaatio ei ole ulkoa opittuja uskonnollisia oppilauseita, jotka on vain sellaisinaan hyväksyttävä. Ortodoksisuudesta minuun on tarttunut mielestäni varsin mielekäs ajatus, että kristinuskon pääasiallinen sisältö ei ole tasan tarkalleen oikeassa opissa vaan elävässä jumalyhteydessä.
“Niin että te, rakkauteen juurtuneina ja perustuneina, voisitte kaikkien pyhien kanssa käsittää, mikä leveys ja pituus ja korkeus ja syvyys on, ja oppia tuntemaan Kristuksen rakkauden, joka on kaikkea tietoa ylempänä; että tulisitte täyteen Jumalan kaikkea täyteyttä.” (Ef 3:18-19)
Ei tietenkään minustakaan ulkoa opittu eikä dogmit vielä mitään uskoa ole, eikä voi edes synnyttää välttämättä. “Ei kannettu vesi kaivossa pysy”-
Silti oppilauseiden täytyy muodostua julistusta ja yksinkertaistamista yms. varten. Raamatullisten totuuksien sisäistäminen oppimisen jälkeen tai ennen oppimista ovat ilman muuta välttämättömät. Uskon mukaan eläminen auttaa sisäistämiseen ja jopa tunteisiin ja kokemukseen suuresti ja välttämättömästi. Oikea oppi on lyhyimmillään niin yksinkertainen, ettei hullukaan eksy tieltä, lupaa Raamattu.
Teologeja ja tutkimusta silti tarvitaan olen hlökohtaisesti huomannut. Apologia on kullan arvoista kokeneelle uskovallekin.
En ole vielä kovin syvällä ortodoksisessa opissa ja elämässä, mutta mielihyvin voin todeta, että siellä on melkoinen aarteisto hengellistä viisautta. Tämä osui kohdalle tämän forumin keskusteluista:
“Lex orandi, lex credendi” – Rukouksen laki (on) uskon laki.
<=> “Se, miten kirkko rukoilee, ilmaisee sen, mitä kirkko uskoo.”
Ajatus on, että kirkon liturgia, rukoukset, veisut ja sakramentaalinen elämä eivät ole vain uskon seurauksia, vaan myös todistavat ja opettavat uskoa.
Ortodoksit vetoavat mielellään liturgisiin teksteihin, kun keskustellaan opista. Liturgiset rukoukset eivät ole vain hartaita runoja, vaan ne ovat osa kirkon pyhää traditiota. Liturgia on kirkon teologiaa laulettuna ja elettynä. Siksi ortodoksinen usko opitaan yhtä paljon seisomalla jumalanpalveluksessa kuin lukemalla dogmatiikan kirjoja.
(Monissa protestanttisissa kirkoissa painopiste on ollut enemmän “lex credendi → lex orandi” eli ensin määritellään oppi Raamatun perusteella, ja vasta sen jälkeen muokataan jumalanpalvelus sen mukaiseksi.)
Juuri on ilmestynyt dominikaani isä Marie-Augustin Laurent-Huyghues-Beaufondin kirja ˋKristillisen toivon perusta. Johdatus fundamentaaliteologiaan.ˋ MM-kisat häiritsevät niin, että en ole ehtinyt lukea, mutta uskoisin sen sopivan otsikon aiheeseen suomalaisena teoksena.
Pyrkimys on vastata kysymykseen “…Jumala ilmoitti itsensä ihmiselle. Mitä se tarkoittaa?”
Tähän esittäisin kohteliaasti päinvastaisen mielipiteen: maailmanloppua kohden ymmärrys ei mitenkään erityisesti lisäänny (2.Tim.3:1), vaan saamme olla kiitollisia, jos edes nykyinen ymmärrys säilyy ja evankeliumin julistus pysyy keskellämme (Luuk.18:8).
Paavali tuntuu asettavan vastakkain tämän ja tulevan maailmanajan ja toteavan, että salaisuudet nimenomaan eivät aukene ennen Kristuksen tulemusta: “nyt näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin” (1Kor.13:12)
Tuo oli oikeastaan kyseisen artikkelin parasta antia, kun puhutaan “ortodoksisen eksegetiikan ja teologian avaimista”, ajatuksena verrata niitä läntisen teologian tulkintaperinteeseen. Tuo mainittu periaate on hyödyllistä kaikkien ymmärtää. Sen sijaan muu analyysi ja idea asteittaisista avaimista sekä koko otsikkotason ja koko kirjoituksen punaisena lankana ajatus “uskonnosta sairautena” oli mielestäni liian korkealentoista uskonnonfilosofista kamaa.
Teologiassa ja metafysiikassa on aina vaarana se, että ajatuskulut menevät liian yksityiskohtaisiksi ja jopa höperehtimiseksi. Kritiikkiin on liian helppo vastata, että asian kykenevät ymmärtämään vain ne, joiden mieli on ensin puhdistunut, sitten valaistunut ja lopulta kirkastunut. Toki hengellisten asioiden ymmärtämisessä on kyse ilmestyksen ja viisauden hengestä, mutta teologisessa tutkisteluissa dialogi on oleellista.
Itse olen sillä kannalla, että kristinuskon oppi ei sisällä mitään erityisen vaikeaa. Mutta mieli voi mennä solmuun, kun keskitytään vuosikausiksi johonkin yhteen tiettyyn kapeaan aiheeseen. Sen tähden tohtorit saattavat olla joskus hiukan omituisia.
Viittaan Danielin kirjaan sekä Ilmestyskirjan sinetteihin sekä muihin UT:n ilmoituksiin esimerkiksi lopun ajan merkeistä. Opillisissa asioissa samat alkuperäiset totuudet voidaan ilmaista ja sanoittaa yhä tarkemmin. Ja voimme saada oppia spiritualiiteetista teorioiden sijaan.
Hiukan ihmettelin sitäkin, että ortodoksioppinut käyttää latinaa hengellisten käsitteiden yhteydessä. Yhtä hyvin olisi voinut käyttää kreikkaa:
Ὁ νόμος τῆς προσευχῆς, νόμος τῆς πίστεως.
(Rukouksen laki on uskon laki.)
Ὡς προσευχόμεθα, οὕτως πιστεύομεν.
(Niin kuin rukoilemme, niin uskomme.)
Nämä ilmaisut kuvaavat hyvin ortodoksista näkemystä. Ilmeisesti syy on siinä, että periaatteen on alun perin lanseerannut lännen kirkon teologi Prosper Aquitanialainen 400-luvulla, ja se on ilmeisesti myös katolisen kirkon vahvasti sisäistämä näkemys. Itse kuitenkin filortodoksisena hellenofiilinä torjun latinan käytön näissä yhteyksissä.
Yhtä hyvin olisi voinut käyttää kreikkaa: