Ymmärsinköhän oikein? Kotimaa24 kertoo, miten evlut kirkko toteaa että ortodoksit ovat yksittäistapauksissa tervetulleita heidän ehtoollispöytäänsä. Uutisessa ei kerrottu, että annettaisiin omille jäsenille lupa käydä välillä ortodoksien ehtoollisella. Ortodoksit ovat vastanneet kertomalla että ei pidä jäsenten luterilaisella ehtoollisella käymän, ja se on toki ymmärrettävää: ei kaveruus ole aina kaksisuuntaista. Mutta samaisen tekstin mukaan katolinen voi erikoistapauksessa tulla ortodoksien ehtoolliselle, vaan päinvastoin ei ainakaan tekstissä annettu lupaa.
Onko tässä nyt jotain teologisia hienouksia, joiden nojalla voidaan esittää tuollaista epäsymmetriaa?
Se, että (ulkopuolisen silmin) evlut kirkko sanoo “ollaan kavereita”, ja ortodoksit vastaavat “eipäs”, toki on ihan ymmärrettävää.
Ortodoksisen kirkon ehtoolliselle voivat mennä vain ortodoksisen kirkon jäsenet. Tästä on keskusteltu jo aktiivisesti jossakin toisessa ketjussa. Linkitin tämän jutun Suomen ortodoksisen kirkon sivuilta jo sinne, mutta tässä uudelleen. Siinä on selitetty perusteellisesti tätä asiaa.
Tässä asiassa vaikuttaa hirveän monta tekijää, eikä “ollaan kavereita” -vertauskuva oikein toimi. Jotta ymmärtäisit mistä on kysymys, joudut varmaankin hyppäämään hetkeksi ulos ateistisesta maailmankuvastasi ja hyväksymään itsellesi vieraita lähtöolettamuksia, tuntuivat ne miten “maagisilta” tahansa.
Elikkä. Ehtoollisyhteydessä on kaksi kysymystä: missä on oikea ehtoollinen ja kuka on “kelvollinen” ehtoollisvieras. Logiikat eivät näissä aina mene ihan yksi yhteen, koska erityisesti ensimmäisen kysymyksen kohdalla eri kirkkokunnilla on kovin erilaisia kriteeristöjä. Nimittäin esimerkiksi vapaille suunnille tämä ei ole mikään kysymys ollenkaan, koska heille ehtoollinen on vain Jeesuksen kuoleman muistelua. Se onnistuu missä tahansa, mihin vain huolitaan mukaan. Mutta kat-ort-evl-angl-osastolla ehtoollisen “pätevyys” (anteeksi lainausmerkkien ryöstöviljely!) on iso ja vakava kysymys. Ehtoollisessa uskotaan ehtoollisaineille tapahtuvan todellinen ja konkreettinen muutos, ja on hyvin oleellista, tapahtuuko se vaiko ei. Siinä, kenelle ehtoollista jaetaan, taas useimmat ovat sitä mieltä, että ehtoollisvieraan pitää uskoa suurin piirtein ko. kirkkokunnan oppien mukaisesti. Erityisesti ehtoolliskäsityksen pitää monien mielestä olla sama.
Kriteeristöero tulee vastaan siinä, että katolilaiset ja ortodoksit pitävät oikeaa pappia hyvin tärkeänä kriteerinä oikealle ehtoolliselle. Heidän mielestään protestanttiset papit eivät ole oikeita pappeja, joten protestanttisten kirkkojen ehtoollisenvietossa ei heidän mielestään tapahdu sitä oleellista todellista muutosta. Katolisen kirkon mielestä ortodoksiset papit ovat oikeita pappeja, mutta toisinpäin ilmeisesti ei (ortodoksit täsmentäkööt jos puhun läpiä päähäni). Evlutin kriteerit oikealle ehtoolliselle ovat tavallaan väljemmät, ja katolinen ja ortodoksinen kirkko läpäisevät ne kirkkaasti. Ja koska katolisilla ja ortodokseilla katsotaan olevan ikäänkuin “close enough” oikea ehtoolliskäsitys, niin heidän jäsenilleen voidaan meidän puolesta jakaa ehtoollinen. Kat&ort mielestä luterilaiset taas ovat sen verran väärässä, että heille ei voi ehtoollista jakaa. Tällaisista asioista aiheutuu “epäsymmetria” ehtoollisyhteysasioissa.
Kavereita ollaan varmaan kaikki yhtäläisesti ja molempiin suuntiin, ainakin ekumeenisemmin asennoituneiden parissa. Näkemyseroa on lähinnä siinä, mitä kaikkea voidaan tehdä sillä perusteella, että ollaan kavereita.
Kyllä ortodoksi voi käydä katolisen kirkon ehtoollisella, jos siihen on paikallinen lupa ja ortodoksi ei pysty käymään ortodoksisessa kirkkossa. Suomessa tällaista tilannetta ei varmasti ole, koska ortodoksisia kirkkoja on paljon tiheämmässä kuin katolisia kirkkoja.
Olen minä Suomessakin tällaista tilannetta todistanut. Ja lontooksi ilmaistuna ihan by the book meni, eli ortodoksi kysyi piispaltaan ja katolinen pappi varmisti vielä myös omalta piispaltaan. Ja kyse ei todellakaan ollut siitä, etteikö tarpeeksi lähellä olisi ollut ortodoksista kirkkoa.
No juu - se teologinen hienous on siinä, että luterilaisittain nähtynä sekä (roomalais)katolinen että ortodoksinen ehtoollinen ovat valideja ehtoollisia, joissa saadaan se, mikä luterilaisellakin ehtoollisella, nimittäin Kristuksen ruumis ja veri. Luterilasessa ehtoollisenvietossa on katolisesta ja ortodoksisesta näkökulmasta puutoksia, jotka tekevät Herran ruumiin ja veren läsnäolon vähintäänlon epävarmaksi. Miööaisia nämä luterilaisen ehtoollisen puutokset ovat, vaatinee yksityiskohtaisempaa selvittelyä kuin mihin vuorokauden aika antaa mahdollisuuden. Mutta vaikka muista eroista jotenkin yli päästäisiinkin, niin kompastutaan ainakin siihen, että luterilaisten pastoreiden pappeus on kyseenalainen - ja ehtoollisen toimittajan täytyy olla pappi. Toistensa ehtoollisen ja pappeuden pätevyyden ortodoksit ja katolilaiset taas tunnustavat. Eli lyhykäisesti: Minä kyllä tunnustan esim. isä Mitron tai dominikaaniveli Gabrielin pappeuden, mutta he eivät (ainakaan avoimesti ja ääneen) tunnusta minun pappeuttani. Ja jos he tulisivat minun toimittamaani messuun ja oman kirkkonsa järjestyksen vastaisesti myös ehtoolliselle, niin minä antaisin öylätin ja sanoisin: “Kristuksen ruumis, sinun puolestasi annettu”, mutta heidän kirkkonsa kieltäisi heitä vastaamasta “Aamen”, kuten me vaihtelevalla menestyksellä yritämme omiamme opettaa, vaan he joutisivat sen sijaan vastaamaan korkeintaan: “Paljon mahdollista”…
Anskuttimen kanssa ollaan ilmeisesti melko yhtaikaa kyhätty omia vastauksiamme, jotka suurimmalta osalta taitavat olla aina samansisältöiset…
Se johtuu siitä, että tällaista kieltoa ei ole ollut. Ks. Samelin viesti myös. Evl ei kiellä jäseniään osallistumasta muualle. Eihän evl oikein kiellä mitään, vaan asettaa vain muutamia positiivisia velvollisuuksia.
Mutta kai evlut kirkko nyt ainakin esimerkiksi Jehovan todistajien ehtoolliselle noin periaatteessa “kieltää” osallistumasta, kieltää-sanan jossain merkityksessä? Ja olin kuvitellut, että reformoitukin ehtoollinen olisi ollut samassa asemassa.
Käytännössä toki papereita ei kai missään kirkossa ovella kysytä.
Sota-aikana oli leipäkortti, minunkin aikanani ns. viinakortti joten olisiko kirkoille hyvä tehdä oma “leipä ja viini -kortti” jota näyttäessään todistaisi ehtoollisoikeuden.
Joo, minusta noin voi hyvin tulkita tämän kirkkojärjestyksemme ensimmäisen luvun viidennen pykälän:
Kirkon jäsenen tulee osallistua jumalanpalvelukseen, käyttää muutenkin armonvälineitä ja edistää seurakunnan tehtävän toteuttamista.
Kirkon jäsenen tulee noudattaa kristillistä elämäntapaa, solmia avioliittonsa säädetyllä tavalla, antaa kastaa lapsensa ja huolehtia heidän kristillisestä kasvatuksestaan.
Yksi suurista eroista on sekin, että ortodoksisessa kirkossa pyhitetty leipä ja viini ovat Kristuksen ruumis ja veri ei ainoastaan ehtoollisen ajan vaan ikuisesti. Niitä ei heitetä viemäriin eikä kivijalkaan, vaan pappi - tai jos liturgiassa on palvellut diakoni, sitten diakoni - nauttii pyhät lahjat loppuun viimeistä tippaa myöten.
On kerrottu, että kun anarkisti ampui pyhää Johannes Kronstadtilaista tämän jakaessa ehtoollista, ehtoollismalja putosi lattialle (pappi haavoittui mutta ei kuollut). Kivilaatat kirkon lattiasta siltä kohdalta poistettiin ja heitettiin Suomenlahteen. Jos se olisi ollut puulattia, siitä olisi höylätty pinta siltä kohdalta pois ja höylänlastut olisi poltettu puhtaan kiven päällä.
@Sameli Antaisiko jokin toinen vuorokauden aika mahdollisuuden selvittää eroja lähemmin?
Myös meidän kirkossamme on ohjeistettu, että kaikki pyhät lahjat nautitaan, vähintään jossain muualla, jos ei samassa messussa. Tilanne on siis muuttunut parempaan suuntaan.
Ja lähetyshiippakunnassa on vakiintunut tapa, että kaikki nautitaan ennen kiitosrukousta. Tämä johtuu juuri siitä seikasta, jonka @Filonilla mainitsi, että meillä ei ole tietoa siitä, että ehtoollisaineet jossakin vaiheessa lakkaisivat olemasta Kristuksen ruumis ja veri.
Onko siihen jotain teologista perustelua, että raja on vedetty nimenomaan kiitosrukoukseen? Ensi silmäykseltä tuo käytäntö vaikuttaa olevan oddly specific.
Se on varmaan rajankäyntiä in usu -teologian sisällä. In usu -sääntöhän voidaan tulkita kahdella tavalla: (a) usus on messun kommuunio, ja kun se päättyy (kiitosrukouksessa, koska se on Raamatussa mainittu!) niin sitten sitä ennen nautitaan, (b) usus on kommuunio, tapahtui se samassa messussa tai sen jälkeen.
Rajanveto johtunee siitä, että perinteisen ohjeistuksen mukaan jakaminen lopetetaan ja ehtoollisastiat peitetään tässä kohdassa. Käytäntö ei ole ihan pilkuntarkasti sellainen, vaan joskus saatetaan jättää nämä loppuaskareet suoritettaviksi päätösvirren tai -soiton aikana (itsekin olen siihen joskus syyllistynyt) mutta ohjeistus on mielestäni kyllä looginen: kiitosrukous päättää ehtoollisosan ja sitten seuraa messun päätös eli ylistys ja siunaus (sekä mahdollinen päätösvirsi ja/tai loppusoitto). Ilmoitukset ja lähettämiset ovat jo vähän extraa; minun puolestani voisi messun lopettaa siunaukseen.
Ei sellaista rajanvetoa ole tietääkseni tehty. Kyseessä oli oma yritykseni kuvailla tapahtumien kulkua. Oleellista on se, että aineita ei säilytetä käytettäväksi messun jälkeen.
Olin siis käsittääkseni väärässä: Ei ole olemassa kirkkoa A, joka toteaisi joko “kirkkomme jäsenet voivat erikoistapauksessa osallistua kirkon B ehtoolliselle”, TAI “tarjoamme erikoistapauksessa ehtoollista kirkon B jäsenille”, mutta ei kuitenkaan toteaisi näitä molempia.
Messukaavassa sanotaan näin: [Aterian jälkeen lausuttujen] Päätössanojen jälkeen ehtoollisastiat peitetään (ja siirretään apupöydälle). Ennen kiitosrukousta … voi olla hiljaisuus.
Lutherista kerrotaan muuten, että eräässä messussa oli yksi ehtoollisvieraista tullut töytäisseeksi ehtoollismaljaa, niin että sen sisältöä oli läikkynyt hänen vaatteilleen ja alttarikaiteelle. Martti-tohtori oli sännännyt paikalle kyynelet silmissä, nuollut läikkyneen viinin alttarikaiteesta ja määrännyt, että ehtoollisvieraan takista on viiniin tahriintunut kohta leikattava pois ja poltettava.
Eikös tämä nyt ole aika lailla sukua sille, mitä Filonilla kertoi Joh. Kronstadtilaiselle tapantuneen?
Ja kun alkoi olla vääntöä siitä, onko konsekroiduissa elementeissä enää lainkaan mukana leivän ja viinin olemus eli substanssi vai ainoastaanko niiden pelkät ominaisuudet (aksidenssit), niin Luther - kai kinasteluun jo vähän väsähtäneenä - sanoi, ettei halua asiasta kiistellä, joskin itse mieluummin uskoo, ettei se substanssi mihinkään häviä, mutta hänelle on tärkeää, että Kristuksen ruumis ja veri ovat läsnä; leivän ja viinin saa käydä niin kuin Jumala tahtoo. Hän sanoi juovansa mieluummin paavin kanssa pelkkää verta kuin sakramentin kieltäjien kanssa pelkkää viiniä.
Ja Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa todetaan, että “vastapuoli” on hyväksynyt päätunnustuksen ehtoollista koskevan uskonkohdan, ja todetaan hyväksyvästi, että eräs idän kirkon teologi on myös todistanut leivän todella muuttuvan (!) Kristuksen ruumiiksi. Sanatarkat sitaatit voi itse kukin etsiä netistä - mua vähän laiskottaa.