Eri vakaumukset avioliitossa, historiallinen näkökulma

Pingataanpa ketjuun samantien mukaan @Stieleiche jonka kanssa juttelin aiheesta live-elämässä.

Olen havainnut sellaista ilmiötä, että uskovan ja ei-uskovan* välinen avioliitto olisi ainakin ev.lut. piireissä vähenevä ilmiö. Yleisintä se vaikuttaa olevan noin 60-80v. ikäluokassa. Tämän ikäisistä löytyy seurakunnista aika paljon sellaisia, etenkin naisia, joiden puoliso ei ole tai ei eläessään ollut mitenkään kiinnostunut hengellisistä asioista. Tyypillisesti näiden lapset ja lapsenlapset eivät myöskään ole uskossa. Sitten taas ikäryhmää 20-40v. katsoessa tällainen on todella paljon harvinaisempaa, ja seurakunnassa käydään yleensä pariskunnat yhdessä.

Mieleen nousee muutamakin vaihtoehto tällaisen ilmiön selitykseksi:

  1. uskispiirien elämäntapa ja arvot ovat etääntyneet sen verran kauas valtavirrasta, että seurakuntapiirien ulkopuolisiin ei enää kertakaikkiaan löydy avioliittoon vaadittavaa yhteyttä
  2. myös vaatimus siitä, kuinka paljon yhteistä puolison kanssa pitää olla, on voinut yleisesti nousta
  3. nykyään opetetaan monissa kristillisissä piireissä aika selvästi, että puolison tulisi olla uskossa, tätä ei ole välttämättä aina samalla tavalla painotettu
  4. ehkä nuoremmissa ikäluokissa ne, jotka menevät ei-uskovan kanssa naimisiin, tipahtavat itsekin seurakuntakuvioista
  5. kristillinen nuoriso- ja opiskelijatyö helpottaa samanmielisen kumppanin löytämistä, samoin kaupungistuminen ja tietysti netti
  6. ennen vanhaan on ehkä ollut ihanteena mennä nuorena ja nopeasti naimisiin ja pysyä yhdessä, vaikka liitto ei olisikaan kovin onnellinen

Ovatko muut havainneet samankaltaista trendiä? Entä löytyykö muita selitysmalleja?

*uskova-termistä: tiedän oikein hyvin, että kastetuista kirkon jäsenistä puhuttaessa jaottelu uskoviin ja ei-uskoviin ei monestakaan syystä ole ihan yksinkertainen. Käytän sitä kuitenkin tässä keskustelunavauksessa yksinkertaistuksena.

Pikemminkin niin, että maallistuneet ovat nykyään etääntyneet kristillisyydestä, kun taas aiemmin maallistuneetkin olivat seurakunnan jäseniä ja osallistuivat muiden mukana joulukirkkoon, lukuvuoden avaavaan/päättävään jumalanpalvelukseen, itsenäisyyspäivän hartauteen, kinkereihin, armeijan iltahartauksiin, koulujen aamunavauksiin ymv. ja siten kristinuskoon sisältyvät asiat olivat jollain tavalla heidän elämässään läsnä vaikka he eivät olisi niihin niin kovin uskoneetkaan. Nämä asiat kuitenkin muodostivat yhteisen kokemuspiirin, joten puolison usko tai maallisuus ei muodostunut erottavaksi tekijäksi: uskon alueella oli kuitenkin joitain asioita, jotka toimivat “liimana”. Maallistuneetkin ajattelivat, että rippikoulun käyminen ja kirkkohäät ja ruumiin siunaus kuuluivat asiaan.

Jos ihminen on nykyään maallistunut, niin häneltä puuttuu melko täydellisesti hengellinen yleissivistys. Koska omaa kokemusta ei ole, niin ennakkoluulot uskovien hörhöilyjä kohtaan voivat olla hyvin suuret. Ennen maallistuneetkin olivat kuitenkin osallistuneet muiden mukana koulun uskonnonopetukseen ja tiesivät Sepeteuksen poikain isän nimen. Nykyään vaaditaan mahdottoman suurta yhdenmukaisuutta puolisolta: jopa erilaiset ruokailumieltymykset (kasvissyönti), liikuntaharrastukset ja musiikkimaku saattavat muodostua erottaviksi piirteiksi. Tällaisissa asioissa entisajan ihmiset olivat paljon suvaitsevaisempia. Jos mies esim. harrasti urheilua, niin ei hän olettanut, että nainenkin tekisi niin.

2 tykkäystä

Joo, näinpäinhän se tietysti enemmän menee, oli huono muotoilu osaltani. Pääpointtina kuitenkin se, että välimatka on kasvanut - ja osittain myös parisuhteen välimatkatoleranssi pienentynyt, kuten viittasitkin.

Itse olen ajatellut, että vanhemmissa pareissa on todennäköisempää, että toinen on tullut uskoon vanhemmalla iällä. 20-30v parit ovat olleet yleensä yhdessä vähemmän aikaa, jolloin on todennäköisempää, että uskonasioista kiinnostumisen ajankohta osuu johonkin muuhun ajankohtaan. Kun taas 80v on ollut parisuhteessa mahdollisesti 60v, jolloin on todennäköisempää, että kiinnostuminen osuu tälle ajanjaksolle, eikä ole vaikuttanut puolison valintaan lainkaan.

1 tykkäys

Tiedän avioparin, joista vaimo kävi yksin uskollisesti kirkossa enkä nähnyt miestään koskaan kirkonpenkissä. Ei sen vaimon tarvinnut käydä kuin noin 45 vuotta yksin kirkossa, niin hän sai miehensäkin mukaan. Nyt he käyvät siellä yhdessä. Tämä lämmittää mieltäni kovasti.

5 tykkäystä

[quote=“timo_k, post:2, topic:2100, full:true”]
Nykyään vaaditaan mahdottoman suurta yhdenmukaisuutta puolisolta: jopa erilaiset ruokailumieltymykset (kasvissyönti), liikuntaharrastukset ja musiikkimaku saattavat muodostua erottaviksi piirteiksi. [/quote]

No tokihan jos eukko on vihreään ajatteluun hurahtanut vegaani ja ukolle maistuu pekooni, niin kyllä siitä sanomista tulee mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.

Meidän pitää @Anskutin selvästi soitella useammin, kun jo yhden puhelun innoittamana perustat kaksi uutta ketjua! :smiley:

1 tykkäys

Minusta kuplaantuminen yhteiskunnassa yleensäkin kasvaa. Erilaisuudesta ja erilaisuuden kohtaamisesta puhutaan paljon, mutta samaan aikaan erilaisten kohtaaminen vähenee arjessa. Vihreä monikulttuurisuusihminenkin vie hanakasti lapsensa pois alueelta, jolla on monikulttuurisia kouluja. Tästä on tehty selvityksiäkin.

Yksi kuplaantumista selittävä tekijä saattaa olla netti ja sen aiheuttama kulttuurinmuutos, joka on johtanut siihen, että ihmisten kyky sietää erilaisuutta ja elää sen kanssa heikkenee heikkenemistään, koska netin palveluissa ihmiset pystytään jakamaan meihin ja muihin. Kansa kasvaa herkkähipiäiseksi, ja jo pelkästään poikkeava mielipide saattaa johtaa banneihin. Erilaisuus tulkitaan herkästi provoksi.

Tämä tai mikä tahansa muu uskonnollinen foorumi on yksi esimerkki mainitusta. Minunkin tekisi mieli kirjoitella täällä enemmän, mutta tiedän kokemuksesta, että minunlaiseni ateistin vilpitön ja spontaani ilmaisuni uskonnollisissa yhteyksissä johtaa kielteiseen. Monissa some-palveluissa ylläpito pyrkii konfliktien estämiseen, mikä tuhoaa moninaisuuden. Länsimaissa ei olla totuttu venäläistyyliseen avoimeen konfliktihakuisuuteen, jossa korrektius saa väistyä tunteiden ja suoran ilmaisun tieltä.

Kuinka eri tavoin ajattelevat osaisivat kohdata, kun he oppivat kulttuurisen mallin, joka kohtaamisen sijaan kannustaa erotteluun? Nykynuori kasvaa maailmaan, jossa ei ajatella, mitä erilainen voi minulle antaa, vaan jossa ajatellaan, mitä erilainen voi minulta viedä.