Eutanasiaa ajetaan taas

Jos ihminen ei enää voi elää sairautensa vuoksi kuin nukutettuna ja silloinkin mahdollisesti kärsii ja vapauttava kuolema voi joskus viedä hyvinkin pitkiä aikoja vaikka oma toive olisi ollut tässä vaiheessa elämän päättyminen niin minusta en silloin puhuisi kätevästä tappamisesta vaan armollisesta elämän päättymisestä ja vapautumisesta. Mutta uskon että tästä on turha jatkaa koska tämä on aivan liian tunnepitoinen asia.

Että taas piti sanomani vääntää ihan muuksi. Miten oikein jaksat. Arrrgh!

Älä suotta vetoa tunteisiin, minä olin tuossa ja olen yhä varsin tyyni. Eikä tämä ole tunnekysymys. Sanoit itse tarkalleen näin: Ja muutenkin, tuntuuhan aika erikoiselta, että voimme kuolevan nukuttamalla sammuttaa lopulliseen uneen mutta emme sammuttaa elämää vaan sen tulee päättyä joskus pitkänkin unen jälkeen.

Tuossa lauseessasi ei ollut kyse kärsimyksen määrästä. Sinusta se, että ei saman tien surmata vaan ainoastaan nukutetaan, tuntui “aika erikoiselta”. Ja minä kysyin, miksi. Minusta näet surmaamisessa ja nukuttamisessa on melkoinen ero, sillä pidän surmaamista hyvin isona asiana. Etkö sinä pidä sitä isona askeleena? Ei tuossa tekstissäsi ole kovin suurta väärinymmärryksen mahdollisuutta, mutta jos kirjoitit ihan vahingossa noin, sitten voit toki peruuttaa kirjoittamasi.

Tuo on turhan helppo väistöliike. Ei keskustelu toimi niin, että saat sanoa mitä lystäät ja sitten, kun kirjoittamaasi kritisoidaan, saat paeta syyttämällä “vääntämisestä”. Kanna vastuu tekstistäsi, mies hyvä!

Syytit Päivi Räsästä tekopyhäksi. Voit toki selittää tarkemmin mitä tarkoitit ja miten sen perustelet.

Tottakai nukkumisella ja kuolemalla on suuri ero. Mutta tuo ero ei enää ole oikeastaan juuri minkäänlainen jos kyseessä on lopullinen nukkuminen heräämättä mutta mahdollisesti kärsien tai heti tapahtuva kuoleminen. Ja kyllä aina on kyse myös kärsimyksen määrästä jos unella ei voida taata siitä vapautumista.
En siis peruuta mitään sanomisistani. Minusta pitketytty kuoleman tulo nukuttamalla lopullisesti vastoin henkilön omaa toivetta ei ole mielekästä.

Minusta ero on tuossakin ja edelleen hyvin merkittävä. Ihminen voi nukutettunakin ehkä tuntea kipua, mutta hän voi aistia myös toisten ihmisten läsnäolon. Ja olla yhä olemassa läheisilleen, kuten koomassa makaava ihminenkin.

En puhu nukkumisen ja kuoleman vaan nukuttamisen ja surmaamisen erosta. Mitä mieltä siitä olet?

En myöskään puhu pitkitetystä kuoleman tulosta. Kyse on siitä, että sinä puhut nopeutetusta kuolemasta. Toivon, että tiedostat eron.

Tämä ei liity suoranaisesti eutanasia -keskusteluun, mutta tuli mieleen tuosta laatikoimastani tekstistäsi, että Kierkegaard alkoi korostaa viime vuosinaan kärsimystä kristittynä elämiseen olennaisesti kuuluvana tekijänä. Hän vertasi niitä kärsimyksiä, joita kristitty joutuu kokemaan, elävälle eläimelle tehtävään vivisektioon. Seuraava lainaus päiväkirjastaan viimeiseltä elinvuodeltaan sivuaa tietyllä tavalla tätä keskustelua (tummennukset minulta).

To be a Christian is the most terrible of all torments, it is - and it must be - to have one’s hell here on earth.

What does a man most shudder back from? Surely, from dying, and most of all from the death-throes, which one therefore wishes to be as brief as possible.

But to be a Christian means to be in the state of dying (you must die to the world, hate yourself) - and then to live perhaps forty years in this state! One shudders to read what an animal must suffer which is used for vivisection; yet this is only a fugitive image of the suffering involved in being a Christian - in being kept alive in the state of death.

And not just this, but there is even a further aggravation. For those who stand around a dying man’s bed do not usually laugh at him, or hate him, or curse or abhor him, because he is lying in his death agony. But this suffering is a part of being a Christian, it comes of itself when true Christianity is expressed in this world.

And then comes the temptation, in which the possibility of offence is present every moment, and will make use of every moment, the offence that this is God’s love, that this is the God of love of whom one has learned from one’s childhood anything but this!

Nevertheless he is love, infinite love, but he can only love you when you are a dying man; and nevertheless he is grace, infinite grace, to turn eternal suffering into temporal suffering.

But woe to these hordes of sworn liars, woe upon them, for having taken the keys of heaven, and who not merely keep out themselves, but also keep others out.

(Löysin myös toisen kohdan päiväkirjastaan, jossa hän mainitsee vivisektion.)

Only a man of will can become a Christian, because only a man of will has a will which can be broken. But a man of will whose will is broken by the unconditioned or by God is a Christian. The stronger the natural will the deeper can be the break, and the better the Christian. This is what has been described characteristically as ‘the new obedience’: A Christian is a man of will who no longer wills his own will, but with the passion of his broken will - radically changed - wills the will of another.

A man of intellect can never become a Christian, at most he can use his imaginative powers to toy with the Christian problems. And it is this formation of Christians, if one may call them this, which introduces every possible confusion into Christianity. They become learned, scientific, they transform everything into long-winded discussions, in which they drown the real point of Christianity. But of course Providence in his compassion can do much for a man of intellect, to change him into a man of will, so that he may become a Christian. For the possibility of becoming a man of will is in every man. The most wanton, the most cowardly, the most phlegmatic man, a man who argues without beginning or end - bring such men into deadly peril, and perhaps they will become men of will. Certainly necessity cannot produce freedom; but it can bring the freedom in man as near as possible to becoming will.

Christianity, then, or becoming a Christian, has nothing to do with a change in the intellect - but in the will. But this change is the most painful of all operations, comparable to vivisection (which is indeed questioned as permissible, on ethical grounds)…

En jaksanut yllä näkyviä lainauksia suomentaa, mutta seuraava lainaus päiväkirjastaan, joka liittyy samaan aiheeseen, on vanha ja valmis suomennokseni:

“Uskotko, että jos olisit täysin terve, voisit helposti saavuttaa täydellisyyden? Juuri päinvastoin, sillä terveenä taipuisit helposti intohimojesi valtaan, ylpeyden valtaan ainakin; terveenä tulisit sangen itserakkaaksi jne. Kristityn kärsimys, vaikkakin taakka, on hyödyllinen taakka, niin kuin vinotuki, jota käytetään ortopedisessa instituutissa. Kukaan ihminen, joka on täysin terve sekä fyysisesti että mentaalisesti, ei voi elää hengellistä elämää, sillä tunne välittömästä hyvinvoinnista vie ihmisen mennessään. Eräässä mielessä hengellinen elämä merkitsee välittömyyden kuolemaa. Tästä johtuen kärsimykset ovat avuksi. Jos ihminen kärsii joka päivä, jos hän on niin heikko, että kuoleman ajatus on jatkuvasti käsillä, silloin hän voi jonkin verran menestyksekkäästi olla lakkaamatta tietoinen siitä, että hän tarvitsee Jumalaa. Fyysinen terveys, välitön hyvinvoinnin tunne, on paljon suurempi vaara kuin rikkaudet, valta ja kunnia. Näyttää tosin pettävästi siltä kuin fyysisestä hyvinvoinnista olisi apua, mutta jos ihminen on täysin terve, hengellinen elämä osoittautuu mahdottoman vaikeaksi.”

1 tykkäys

Ehkä tämä aihe olisi yleisemmän kärsimys -otsikon alla parempi. Voin yhtyä siihen että liian hyvät päivät tekevät meistä helposti pinnallisia ja laiskoja. Kärsimys taas saa syvällisempien aiheiden pariin. Tästä tulee tietysti taas yksi uskonnollinen pohdinta heti mieleen ja pelkään sitä edes esittää koska sitten olemme kaukana otsikon aiheesta kun sen kimppuun käydään. Ja aivan varmasti käydään.

Kirjoitan sen kuitenkin sinulle vastaukseksi ja sovitaan että muut eivät sitä näe: nimittäin jos kärsimys tekee meistä Jumalaa tarvitsevia ja ymmärtäviä niin tämä kai on silloin Jumalan suunnitelman mukaista. Eli kärsimys on Jumalan hyvää. Jumalan tuntemus, joka on siis meidän parhaaksemme, toteutuu kärsimyksen vuoksi. Kärsimys on siis Jumalan tapa jakaa hyvää meihin. Tässä tulemme helposti taas siihen keskusteluun että onko Jumala hyvä ja rakastava Jumala. Suuresti joudun silloin ristiriitaisiin ajatuksiin jos joudun ajattelemaan, että kärsimys on Jumalan ainoa tapa viestittää itsestään ja jakaa ymmärrystä itsestään.

Eikö se sinusta tunnu kauhealta ajatukselta? Jos kärsimme täällä riittävästi ja oikein niin ehkä kohtaamme Jumalan ja saamme armon, jos taas emme kärsi täällä niin silloin emme saa armoa tulevassa ja kärsimme tuonpuoleisessa. No, ainoa mikä siinä jotenkin tuntuu järkevältä on se, että äkkiseltään se voi näyttää tasa-arvoiselta että kaikki kärsimme jommassa kummassa. Mutta kuitenkin vaikuttaa siltä että on niitä jotka kärsivät täällä ja kärsivät vielä tuolla puolenkin. Mieleen tulee vaikkapa arkkiateisti Christopher Hitschens jolla muistaakseni oli ankara syöpä ennen kuolemaansa.

Lopuksi: Kierkegaard on minulle jäänyt aina tutkimattomaksi. Monta hyvää tekstinpätkää olen kyllä lukenut mutta en varmaankaan yhtään kokonaista kirjaa. Se vika pitäisi korjata ennenkuin on liian myöhäistä.

En tiedä muiden kirjoittajien kokemuksista, mutta mut on nukutettu kolme kertaa ja voin todistaa, että se on tosiaankin eri asia kuin surmaaminen :slight_smile:

Tajuttomana ja kuolleena olemisen ero voi tietysti tuntua pienemmältä sillloin, jos ei usko kuoleman jälkeiseen elämään. Tämä ei kuitenkaan ole kaikkien lähtökohta - ei myöskään kaikkien eutanasian kannattajien.

En ajattelisi, että kristinuskon mukaan kärsimys sinänsä on hyvää yksilölle, eli että se sinänsä välittäisi jotain hyvää, ellei sitten ajattele, että kärsimys synnin ajallisena rangaistuksena on hyvä, koska siinä toteutuu oikeudenmukaisuus. Mutta ajattelisin Raamatun valossa, että kärsimys on hyvää suovaa tai yksilöä hänen Jumala- ja lähimmäissuhteissansa parantava vain siinä tapauksessa, jos kärsimys saa hänet lakkaamaan synnistä (1 Piet. 4:1-2). Mutta se ei voi tapahtua kuin automaattisesti pelkästään Jumalan salliman tai lähettämän kärsimyksen itsensä nojalla, sillä moni katkeroituu kärsimyksissään, suuttuu Jumalalle tai suoranaisesti kääntää Jumalalle selkänsä. Miten ihminen kärsimyksiinsä suhtautuu, vaikuttaa sen, koituuko kärsimys hänelle pyhitykseksi vai ei. Toisaalta voisi tarkemmin ajateltuna sanoa, että katkeroittava tai ei-pyhittävä kärsimys ei tule Jumalan lähettämästä tai sallimasta kärsimyksestä itsestään, vaan siitä, miten ihminen asennoituu kärsimykseensä.

Uuden testamentin valossa voisi mielestäni sanoa, että ilman muuta Kristus auttaa omiansa lähettämiensä kärsimysten kautta kuolemaan tälle maailmalle, synnille ja ylpeydelle (1 Piet. 4:1-2; Kol. 3:5; 2 Kor. 12:7). Minusta uskova ei voi vaeltaa Jumalan mielen mukaisesti, jos hänellä ei ole Paavalin tavoin pistintä lihassa, joka estää häntä ylpeilemästä tuhoisalla ja kohtalokkaalla tavalla (2 Kor. 12:7). Kristittykin varmasti jollain tavalla ylpeilee, myös kärsivä uskova, koska ei ole synnitön, mutta hän ei ylpeile tuhoisalla tavalla, mikäli säilyy hengellisesti valppaana. Paavalin ylpeää luontoa Jumalan lähettämä pistin nujersi tuskaisalla tavalla ilmeisesti siitä syystä, ettei hän muutoin olisi voinut toteuttaa kutsumustaan. Kärsimys ei siis ole este, vaan apuväline, jonka kautta Jumala toteuttaa tahtoaan omissaan.

Kärsimys ei ole se asia, jota Jumala viestittää. Kärsimys on ylpeyden ja synnin tähden olemassa. Jos Jumala on olemassa, ja jos me olemme ylpeitä, onko sinusta ihmeteltävää, jos kärsimme? Tai onko se väärin, jos ylpellä ihmisellä on siinä tapauksessa pistin lihassa, joka estää häntä ylpeilemästä (2 Kor. 12:7)?

Hän ei ole helpoimmasta päästä, joten ei kannata nyt tuhlata häneen aikaa tässä yhteydessä. Kierkegaardilla on mielenkiintoista tekstiä kärsimyksestä myös päiväkirjojensa ulkopuolella. En tarkoita vain suomennettua teostaan Kärsimysten evankeliumi, vaan myös esim. kirjaansa Purity Of Heart Is To Will One Thing (siitä erityisesti lukua, jonka otsikko on: An Examination of the Extreme Case of an Incurable Sufferer).

1 tykkäys

Ehkei kovin paljon kärsimyksestä tässä, mutta kyllä kärsimys minusta on kristinuskon eräs suurimmista ongelmista, vaikka monesti kuulee kuinka kristityt mitätöivät tätä sanomalla että se on ratkaistu tai ongelma on vain ateistien vääränlaisessa ajattelussa. Luodussa todellisuudessa kärsimyksen tehtävä ja tarkoitus tulee aina viime kädessä Jumalaan ja Hänen sallimaan pahaan maailmassa. Langenneisuus (heh, joka myöskin on ongelma) ei sitä ja sen tarpeellisuutta tai tarkoitusta selitä.

Kuten sanoin, ymmärrän, että me ihmiset muutumme liian helpon elämän vaikutuksesta helposti laiskoiksi, itsekkäiksi, pinnallisiksi ja mitä kaikkea muuta vielä, mutta me olemme kuitenkin Jumalan suunnitelman mukaan rakannettuja. Lankeamisemme mahdollistui rakenteemme johdosta. Eikä se, että kärsimys näyttää toimivan summittaisesti ja epätasaisesti murskaten alleen joitakin, toimivan vailla kasvattavaa merkitystä toisille. päästävän jotkut liiankin vähällä ja siten antavan heidän muuttua sellaisiksi joita varten kärsimyksen koulua juuri voisi parhaiten kuvitella käytettävän mutta ei sitten käytetäkään…niin, ei se ainakaan tuo kärsimyksen oikeutusta ja sen merkitystä yhtään lähemmäs uskottavuutta. Toki tiedän ja olen kuullut kuinka kerrotaan kuinka ihminen oppi vasta kovan koulun kautta jotakin. Aivan varmasti myös näin. Mutta se kaikki näyttää menevän todennäköisyyshaarukan puitteisiin eli johdonmukaisuutta, säännön noudattamista ei näytä olevan. Sitähän minä juuri kaipaisin eli jonkunlaista karmanlain kristillistä sovellutusta jossa opetusta seuraisi nopeasti piiska tai porkkana ja ihminen oppisi eikä se olisi sattuman varassa.

Oletan, että jossakin vaiheessa nukuttamisen ja surmaamisen ero tulee esille. Minusta askel ensimmäisestä toiseen on valtava. Siis siinä, että päätämme yhteiskunnassamme olevan ok surmata joitakin ihmisiä ja että jotkut saavat työkseen niin tehdä. Tämän askeleen käsittely tyyliin “erikoista että toinen käy mutta toinen ei” särähti minun korvaani(?) niin kovasti, että toivoin perustelua. Ehkä tein sen kovin tunteellisesti (rivien välissä varmaan, kun riveillä en huomaa moista), mutta ihmettelen, jos se jonkun mielestä on täysin epäolennainen tai jotenkin pottuileva kysymys.

Vaikea se kyllä on, ja sellaisena varmasti tuo kiusauksen ohittamiseen. Kuten kaltevan pinnan kysymyskin (ts. muiden eutanasiamaiden esimerkki).

Silloin (viittaan sanoihisi: “Sitähän minä juuri kaipaisin eli jonkunlaista karmanlain kristillistä sovellutusta jossa opetusta seuraisi nopeasti piiska tai porkkana ja ihminen oppisi eikä se olisi sattuman varassa.”) ei olisi ainakaan sitä haluamaasi vapaata tahtoa, jota et voi itsellesi uskottavalla tavalla hyväksyä todellisuudessa, joka on yhden Jumalan luoma. :wink:

Koska et siis näe, että vapaata tahtoa olisi ihmisillä Jumalan maailmassa, kristinusko ei ole mielestäsi uskottava; mutta nyt tässä kaipaamassasi “piiska ja porkkana -systeemissä” nimenomaan tunnut haluavan sitä, että vapaata tahtoa ei meillä olisikaan, ja se vapaan tahdon puute todistaisi Jumalan hyvyydestä meitä kohtaan.

Jos Jumala puuttuisi aina välittömästi ja epäilyksettömällä tavalla tekemiimme valintoihin, sanomiimme sanoihin jne., niin silloinhan ilman muuta alkaisimme välttää rangaistavia asioita (niin kuin lapsi oppii varomaan kuumaa liettä sen jälkeen, kun on polttanut siinä kätensä), ja ilman muuta tekisimme meille ulkoisesti määriteltyjä hyviä asioita, joista seuraisi mielihyvää palkinnoksi. Mutta tekisikö se meistä parempia ihmisiä, sillä edelleen toimisimme kivun pelosta ja mielihyvän motiivista käsin? Olisimme aivan samanlaisia kuin nyt, tekisimme vain eri asioita. Olemuksellisesti olisimme siis kuitenkin ihan samanlaisia kuin nyt.

Tekeekö piiska ja porkkana (kuvainnollisesti ei siis tosiaan piiskaa) lapsistamme huonompia kun opetamme heitä palkitsemisen ja rankaisemisen kautta. Ei tee. Viekö tuo lapsiltamme vapaata tahtoa. Ei vie. Mutta se kasvattaa heitä ymmärtämään että väärä teko ei ole sallittua ja hyvästä teosta seuraa hyvää. Se kasvattaa hyvään ja silloin siitä tulee tapa eli ns. toinen luonto. Näin toimimalla Jumalakin kasvattaisi meihin oikean tekemisen hyödyn kaikille ja väärin tekemisen haitan kaikille.

Nyt taas juhlien seurantaa…jonka vuoksi lyhyt vastaus :slight_smile:

1 tykkäys

Nimenomaan minun mielestäni keppi ja porkkana vie vapaan tahdon, koska meidät on rakennettu sellaisiksi, että toimimme tuskallista kipua välttäen ja sitä tehden, mistä saamme hyvän mielen tai hyvän olon. Jos Jumala rankaisisi tai “näpäyttäisi sormille” minua joka kerta, kun teen Jumalan mielestä väärin, ehdollistuisin karttamaan “näpäytystä”, ehdollistuisin pelkäämään sitä, jos se vain olisi tarpeeksi tuskallinen. Ja vaikka “näpäytys” ei olisi aivan kauhean tuskallinen, niin väärintekemisestä saamani nautinto ei olisi nauttimisen arvoinen, kun punnitsisin sitä “näpäytystä” vastaan mielessäni. “Näpäytyksillä” tai niiden uhalla Jumala siis muokkaisi minut tietynlaiseksi, koska en voi vapaasti toimia aikuisen oikealla vapaalla tahdollakaan vastoin Jumalan tahtoa, jos tiedän, että saan tietyn tuskallisen “näpäytyksen” teostani. Jos “näpäytys” olisi aivan välitön väärintekemisen tai jopa väärinajattelemisen jälkeen, mitään nautintoa Jumalan mielestä pahasta ajatuksesta tai teosta ei ehtisi syntyäkään. Jumala voisi näin sangen helposti muokata ihmisestä tahtonsa mukaisen sätkynuken “näpäytyksen” ja toki myös palkitsemisen välityksellä. Jumala ei tekisi kepillä ja porkkanalla meistä huonosti käyttäytyviä, mutta me olisimme hänen sätkynukkejaan.

Jos taas Jumala irrottautuu luomastaan tietyn “välimatkan” päähän, mutta puhuttelee luomaansa omantunnon kautta, mutta ei “huutaen” tai ihmistä suhteeseen pakottaen, silloin ihmisellä voisi kuvitella olevan vapautta olla sellainen kuin itse haluaa.

1 tykkäys

Juttua siitä, miten Belgiassa epäillään sukulaisten painostaneen ihmisiä eutanasiaan, miten mielenterveyspotilaita ym. on päätynyt eutanasiaan, vaikka lain kriteerit eivät vaikuta asianmukaisesti täyttyneen jne. Eutanasian sallimisesta seuraa siis monia eettisiä ongelmia.

9 tykkäystä

Harmi että Haatasella riittäisi sivistys ja riittäisi äly, mutta ulkoinen anti on radioon vaatimaton. Tämä haastattelu vaikutti sarjalta irtonaisia kysymyksiä ilman johtolankaa.

Joka tapauksessa Terho-kodin lääkäri Juha Hänninen totesi, että vain harvat kuolevat nykyään luonnollisen kuoleman. Toteamus liittyi kysymykseen siitä, saako ihminen hallita kuolemaa Jumalan yli.

Tätä samaa kysymystä olen ihmetellyt aikaisemmin täälläkin. Miksi Jumalan tahto yhtäkkiä astuu kuvioon, kun ihminen on kuolemassa. Miksi se ei ole läsnä silloin, kun ihmistä laitetaan hengityskoneeseen, jotta hänet saataisiin pelastettua?

Kuuluuko kristillisyyteen oletus, että Jumalan tahto on saada ihmiset elämään mahdollisimman kauan? Jos kuuluu, niin mihin oletus perustuu?

Mistä päättelet, että Jumalan tahto on aina se mikä tapahtuisi ilman ihmisen toimintaa?

2 tykkäystä