Kun olin vielä ev.-lut., eräs kaveri suositteli minulle Juntusen kirjoituksia. Lueskelinkin niitä jonkin verran, ja hän vaikutti minusta asialliselta ja tarkalta kirjoittajalta, jolla oli vilpitön pyrkimys totuuteen ja ev.-lut. kirkon hyvään. Osallistuin jopa hänen kotisivuillaan olleen foorumin keskusteluihin aika ajoin. Silloin ajattelin, että jos vain hänen kaltaisiaan suht nuoria, teräviä ja koulutettuja tyyppejä nostettaisiin ev.-lut. kirkossa enemmän esiin ja johtaviin asemiin, niin tilanne voisi kääntyä vielä paremmaksi. En ole vuosikausiin seurannut Juntusen(kaan) tekemisiä mutta nyt luin tuon kursorisesti läpi. Se oli uuvuttava suoritus. Paljon tekstiä, vähän antia. Loputtomasti sanoja, mutta ei se siitä miksikään muutu. Mitään ratkaisua tai vastausta tuossakaan ei ollut.
Minusta olennainen kiteytyy siihen, että teologiaa ei ole se, että jäsennellään, määritellään, lähiluetaan tekstejä tarkasti, vertaillaan kirkkoisien kirjoituksia jne. Ei sellainen ole teologiaa, se on tekstien eikä Jumalan tutkimista. Teologiaa on se, että etsitään rukoillen ja paastoten vastausta siihen, miksi ja miten kirkon elämäntapaan kuuluvat asiat kuten kristillinen miehen ja naisen välinen avioliiton sakramentti on jumalallinen ja pyhä. Sillä tavalla opitaan tuntemaan Jumalaa.
Luterilainen (eikä vain luterilainen) akateeminen teologinen puhe - olipa se sitten akateemisesti tarkasteltuna hyvää tai huonoa - tekee teologiasta paperinpyöritystä ja inhimillistä toimintaa. Mutta ei kirkon avioliittokäsitystä tarvitse perustella eikä sille tarvitse keksiä oikeutusta. Se pitää vain ottaa vastaan ja kilvoitella rukoillen, jotta oppisi ymmärtämään ja hyväksymään sen sellaisena kuin se on, yhtymään siihen ilolla ja kunnioituksella ja oppisi näkemään sen Jumalan tahtona ja pyhänä sakramenttina, joka on annettu ja asetettu ihmisille, jotta nämä oppisivat tuntemaan Jumalan, välttäisivät synnin ja pelastuisivat. Teologia ei siis asetu edeltämään kirkon elämäntapaan sisältyviä asioita ikään kuin oikeuttamaan ne, vaan sen paikka on siinä, että pyhien asioiden ja käytäntöjen kautta pyritään tuntemaan luomatonta todellisuutta.
Kun kohtaa homon, niin ei pidä alkaa keskustelemaan siitä, että onko kirkon avioliitto-opetus tasa-arvoinen vai ei. Pitää kertoa, että miten homokin voi hyötyä hengellisesti yhtymällä kirkon avioliitto-opetukseen ja omaksumalla sen sellaisena kuin se on. Pitää opettaa, että se on tarkoitettu hyödyttämään koko ihmiskuntaa - myös niitä, jotka eivät ikinä pääse naimisiin. Pitää kertoa, että aivan kuten kaste ja ehtoollinen, myös kirkon avioliitto on annettu koko ihmiskunnalle hengelliseksi aseeksi pahaa vastaan.
Luterilaisessa teologiassa puheessa kaikki on ikään kuin auki: ikään kuin kirkolle ei olisi annettu mitään armonvälineitä, pappisvirkaa, rukoustapoja, avioliittoa jne., vaan kaikki pitäisi väitöskirjoja tekemällä valita ja arvioida ja siten inhimillisen tutkimustyön kautta rakentaa kirkollisen elämän peruspalikat. Tämä puuhastelu ajatellaan sitten “teologiaksi”, vaikka siinä ei ollenkaan pyritä luomattoman todellisuuden tuntemiseen, vaan inhimillisesti koherentin kirkollisen elämän ja oppikokonaisuuden muodostamiseen niin, että se olisi maallisen rationaalisuuskäsityksen ja arvojen kuten työoikeuden ja tasa-arvon näkökulmasta moitteeton ja eheä paketti. Tämän takia en usko, että tilanne olennaisesti olisi erilainen, vaikka Sammeli Juntunen kloonattaisiin ja hänen klooninsa istuisivat kaikilla ev.-lut. yhteisön vastuullisilla vakansseilla. Vaikka olisi niin, niin silti “teologia” keskittyisi aivan samoihin kysymyksiin ja samalla tavalla kuin nyt, kun niillä palleilla istuvatkin karimäkiset ja irjaaskolat. Juntuset eivät pelasta luterilaista kirkkoa.