Hän hallitsee jo aikaa / se kerran katkeaa

Monessa keskustelussa olen havainnut, että se osallistuminen tai panos, minkä niihin tahtoisin antaa, lähtee muutamasta rinnakkaisesta teemasta. Keskeisin näistä on kuitenkin aatehistoria.

Sen yhtenä osana on se, miten antiikin gnostilaisuudesta ja pakanuudesta - missä tavallisella ihmisellä ei ollut mitään arvoa eikä toivoa, ja elämän merkityksen määritteli kuolema - siirryttiin kaikkeen siihen, minkä kristinusko toi tullessaan. Paras kiteytys tästä, minkä olen lukenut, on edelleen David Bentley Hartin kirja Atheist Delusions.

Sen toisena osana on se, miten tästä seurasi kahden vuosituhannen mittainen kehityskaari, jonka jonkinlaisena “laskuvaiheena” ovat olleet renessanssi, valistus, romantiikka, moderni ja postmoderni. Moni protestanttinen ja protestanttisuuden sisällä syntynyt liike on jollain tavalla ollut vastaavan maallisen aikakauden tai vallitsevan filosofisen ilmapiirin “kristillinen ilmentymä”.

Sen kolmantena osana on se, mihin koko “lento” lopulta päättyy. Mutta mielestäni Hart kertoo sen tässä tekstissä niin paljon paremmin kuin itse kykenisin, että laitan mieluummin linkin:

Christ and Nothing by David Bentley Hart | Articles | First Things

Toiveena olisi, että keskustelua syntyisi artikkelin nostamista ajatuksista.

2 tykkäystä

Pitääpä tutustua. Ko. kirja on myös hyllyssä, odottamassa…

Linkittämäsi artikkelin kommentointi tuntuu haastavalta, koska David Bentley Hart esittää hyvin varmasävyisiä väitteitä hyvin laajoista asiakokonaisuuksista. Kuinka muotoilla jatkokeskustelun kannalta rakentavia kommentteja jotka myös osuisivat edes joihinkin artikkelin keskeisistä kohdista?

Olen joidenkin vuosien ajan suunnitellut Hartin lukemista. Tämän artikkelin ja myös ennakkokäsitykseni perusteella Hartin ideat tuntuvat samansuuntaisilta kuin John Milbankilla, jonka kirjoja olen silmäillyt. 1990-luvun alussa Milbankin syyttävä sormi osoitti moderniteetin ja sen nihilismin taustavoimiksi erityisesti myöhäiskeskiajan nominalisteja (ilmeisesti viimeistään 1900-luvun alkupuolelta lähtevää historiantulkintaa seuraten), mutta myöhemmin Milbank on löytänyt syvemmällä olevan turmiollisen tradition jo jostakin uusplatonismin suuntauksesta (en muista ketkä olivat hyviä ja ketkä huonoja uusplatonisteja). Hartin ilmaisutyyli ei ole aivan yhtä barokkista kuin Milbankilla, ja Milbankista poiketen Hart esittää varaumia yleistyksiinsä (mikä hiukkasen syö synkkää, oraakkelimaista loistoa).

Joitakin irrallisia huomautuksia Hartin kirjoituksesta (ymmärsinkö oikein että se sisältyisi ”Ateismin harhat” -kirjaan?). Tämä vaatii monta postausta. Aluksi pitkälti tyylillisiksi, terminologisiksi, metodisiksi tarkoitettuja kommentteja jutun aivan ensimmäisistä kappaleista. Parhaassa tapauksessa jokin näistäkin voisi kirvoittaa joltakin lukijalta jonkin jatkokommentin tai toiseen suuntaan lähtevän keskustelunavauksen.

Hartin kuvailema, yksilön spontaanin tahdon, mahdollisimman rajoittamattoman valinnanvapauden ja sen maksimaalisen toteuttamisen pitäminen nykyajan sekulaarin kulttuurin perusarvona tuntuu uskottavalta ajatukselta. Mutta eikö tämän arvon kannattajien taustaoletuksena ole yleensä kuitenkin jonkinlaisia sisällöllistä luonnollista hyvää koskevia oletuksia? Hart toteaakin välillä, että nykyaika tai modernit ihmiset eivät ole vain tällaisia voluntaristisia nihilistejä, vaan aika tai ihmiset ovat sitä siinä määrin kuin ne ovat moderneja. Tämä modernius on kuitenkin se olennainen totuus nykykulttuurista.

Tällaisessa ideaalityyppisten mallien esittämisessä on eräänä riskinä omien väitteiden panssaroiminen jonkinlaisiksi tautologisiksi totuuksiksi. Minua enemmän miellyttävä, varovaisempi tapa puhua voluntarismin ja nihilismin merkityksestä olisi esimerkiksi sanoa, että ne ovat ”hyvin voimakas” tai ”monissa suhteissa hallitseva” tendenssi.

Hart ei anna paljoa painoa uudelle länsimaiselle spiritualiteetille (”New Age”, panteismi, wicca, jungilaiset arkkityypit; tai Intian tai luonnonkansojen jumaluuksien turistimainen harrastelu). Hän katsoo että näitä asioita harrastavat länsimaiset ihmiset eivät oikeasti usko niihin, eivät pelkää tai kunnioita niitä. Hän ei kommentoi sitä, että eräät uususkonnolliset kultit ovat kuitenkin pystyneet sitomaan joitakin ihmisiä hyvinkin voimakkaasti. Ikään kuin Hartilla olisi jonkinlainen ennakkotieto siitä, että uususkontojen tai uuspakanuuden harrastus tulee pääosaltaan aina pysymään pelkkänä harrasteluna, ja että vanhat tai uusvanhat jumalat eivät enää tosissaan voi palata. Minäkin kuvittelisin, että nykyisenkaltaisissa yhteiskunnallisissa oloissa näin ei todennäköisesti tapahdu.

Hartin mukaan se oman tahdon spontaanisuus ja rajoittamattomuus, mitä modernit ihmiset pohjimmiltaan palvovat, on viimekädessä ”ei-mitään”, siis ei vain tietyn sisällön puuttumisena, vaan jonain erityisenä juttuna (nothingness). Tässä kuvittelen tuntevani mannermaisen filosofian hajun. Hart puhuu myös kuilusta (abyss), mikä on vahva mielikuva. Joku moderniin olotilaan tyytyväisempi voisi nähdä vaihtuvien asioiden pohjana mukavan, lattean, turvallisen tasangon.

En ymmärrä siinä tapauksessa, että miksi se olisi riski, jos lähtee liikkeelle joistain todellisuuden ja tiedon luonnetta koskevista tautologioista. Niistä voi sitten laajentaa mallin tai soveltaa niitä kulttuuriin. En missään tapauksessa tunne vetoa sellaiseen ajatteluun, että todellisuus olisi pohjimmiltaan tutkimaton tai että ihmiset “keskimäärin aina” tuntisivat vetoa kohti jotain, mitä me nyt pidämme “normaalina” tai “järkevänä”.

Olen löytänyt jonkin jakolinjan oman ajatteluni ja muun maailman ajattelun välillä siinä, että omasta mielestäni “hyvä” ja “järkevä” ovat aina tavalla tai toisella riippuvaisia Jumalasta. Ei ole tasapainoista tilaa “siinä välillä”. Kun taas kaikki muut näyttävät ajattelevan, että ihmisellä on jokin “perusjärki” tai “perustieto” koskien hyvää. Ja että kun kristinusko katoaa kulttuurista, niin pohjimmiltaan ihmiset ovat edelleen järkeviä ja tahtovat hyviä asioita.

San. 8:36 Mutta joka menee minusta harhaan, saa vahingon sielullensa; kaikki, jotka minua vihaavat, rakastavat kuolemaa."

Koko luku on mielenkiintoinen sinänsä, mutta tuo summaa siihen jonkinlaisen kääntöpuolen. Eli kun on “tendenssi”, niin mikä estää tendenssiä menemästä loppuun asti? Mikä sitä pidättelee? Mikä sen pysäyttää? Mistä sille tulee vastapaino? Vai onko ihmiskunnalla ja ihmisten yhteisöillä joku “tasapainotila” kuilun reunalla, jota kohden ne hakeutuvat sen sijaan, että menisivät reunan yli kuiluun?

Tulin sattumalta noin viikko sitten lukeneeksi tämän artikkelin, joka esittää pitkässä muodossa sen, mitä tahtoisin tuohon vastata:

Lyhyessä muodossa en pääse yhtä pitkälle. Mutta esitän pari ajatusta siihen suuntaan.

Jos asian ajattelee niin, että hyvä ja paha ovat yksiselitteinen jatkumo, niin tietenkin silloin ongelmana on vain se, että ihminen 1) ensin löytää suunnan, missä on “hyvä” ja 2) saa aikaa, resursseja, energiaa tai apua kulkeakseen siihen suuntaan. Kun ihmistä sattuu, niin hän haluaa kivun lakkaavan. Kun on kylmä niin hakeudutaan viltin alle.

Ongelma on kuitenkin se, että ihminen ei tiedä, onko hän löytänyt “hyvän” suunnan. Vai onko hän vielä hakemassa - jolloin hyvän suunta löytyy kun vielä vähän pyörii paikallaan. Vaan sen sijaan ihminen löytää vääristyneitä “hyviä” jokaisesta yksityiskohdasta ja ottaa ne todellisen hyvän tilalle, pitäen niitä todellisena hyvänä. Tai, jos ihminen uskoo, että kyseinen, hänen löytämänsä “hyvä” ei ole todellinen hyvä, niin ihminen pitää todellista hyvää joko olemattomana, tavoittamattomana tai määritelmällisesti mahdottomana.

Pelkkä nautinto ei vie hyvään. Pelkkä kärsimys ei vie hyvään. Pelkkä apatia eli halun lakkaaminen ei vie hyvään. Pelkkä minän palvonta, toisen ihmisen palvominen tai kollektiivin tai aatteen palvominen ei vie hyvään.

Jokin aika sitten oli Facebookissa eräällä seinällä pohdintaa siitä, kun joillain tyttöjen ryhmillä ja porukoilla on tapana vuolaasti kehua toistensa kauneutta joka profiilikuvaan. Sivustaseuraaja saattaa todeta, että kehuilla ei välttämättä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Siis toki jokainen ihminen tahtoo olla “ihan ok”. Ja moni onkin. Joten kyseessä voisi olla liioiteltu kohteliaisuus.

Kuitenkin sovellettuna moderniin mentaliteettiin nuo kehut voi käsittää myös toisessa kehyksessä. Kuvan ajatuksena on, että kun tyttö vaihtaa sen profiilikuvakseen, niin hän tahtoo olla kaunis. Eli kuvan laittaminen on tahdon akti. Ja koska modernin ihmisen identiteetin keskiössä on tahto, niin nämä kehuvat toisiaan onnistuneesta tahtomisesta. Eli ei ihailla kauneutta sinänsä, vaan halua olla kaunis.

Toisena havaintona sellainen, että tätä kautta ja tässä ajattelussa kauneus lakkaa olemasta kauneutta, ja siitä tulee yksinkertaisesti valtaa. Riippumatta siitä, onko siinä ihmisessä sisäistä kauneutta tai ulkoista kauneutta, ei tämän päivän arkipuhe tavoita sitä enää. Helpoiten tämä näkyy siinä, että jos kyse olisi todellisesta kauneudesta, niin ihminen jäisi siinä aina jollain tavalla vajaaksi. Tai se liittyisi johonkin konkreettiseen. Mutta puheesta ja asiayhteydestä voi lähes aina poimia, että ihastelun kohteena ei ole substanssi, vaan abstrakti halu. Kauniit silmät ovat jotain. Eivät silti kaikki kaikessa. Mutta halu voi olla rajaton ja loputon.

Ihmisestä lähtevän hyvän mahdottomuus perustuu pitkälti siihen, että ihminen on langenneen maailman vuoksi kahtiajakoinen olento. Eli kun ihminen tahtoo “hyvää”, hänellä ei ole itsessään mitään kiintopistettä, jonka kautta nähdä, onko se aidosti hyvää. Tästä johtuen haluttu hyvä saattaa olla vain pahuuden peittona. Ihminen vihaa itseään ja aiheuttaa itselleen turhaa kärsimystä, jotta voi kokea rakastavansa toista. Tai palvovansa toista. Tai uhrautuvansa toiselle. Tai ihminen arvostaa itseään, mutta muiden kustannuksella. Tai ihminen arvostaa toista vain välineenä itsensä arvostamiseen.

Edellisen voisi tiivistää niin, että vaikka ihminen voi “haluta hyvää”, niin se on eri asia kuin “olla hyvä”. Tätä vaikeuttaa eritoten se, että se hyvä, mitä ihminen tarvitsee, on laatu, ei määrä. Eli ongelma ei ratkeaisi, vaikka 1) kyse olisi pelkästä suunnasta, määrästä tai tehosta ja 2) vaikka ihminen saattaisi löytää sen suunnan ja omata sitä tehoa, millä sinne voi edetä. Silti ihminen, valittuaan itselleen “hyvän”, näkee sen helposti vain määrän kysymyksenä. Ja rajaton vapaus ja pidäkkeetön tahto ovat metafyysisesti jollain tavalla perustavia juttuja.