Hesari: nuoren uskoontulo ja toiminta isosena

Näinpä. Eikä katolilaisen teinin tapauksessa konfirmaatio-opetuskaan sovi oikein termin “ripari” alle - vahvistuskurssilla ei ole ainakaan tällä Suomessa yhtään samanlaista kulttuurista asemaa kuin luterilaisten rippikoululla. Nimim. kokemusta on :stuck_out_tongue:

Minkälainen se vahvistuskurssi oli? Minkäikäisenä se yleensä käydään?

Aika pitkä on tuo aloitusviestin juttu. Isonen tuputtaa Jeesusta rippikoululeiriläiselle ja myöhemmin menettää uskonsa. En tiedä, paljonko rippikoululeireillä nuoria tulee uskoon, mutta itselläni on omasta rippikoulusta (anteeksi, mutta minua ärsyttää sana ripari) aivan erilainen kokemus. En ollut leirillä vaan osallistuin oman seurakunnan päivärippikouluun, joka pidettiin kesäkuussa ennen juhannuksen konfirmaatiota.

Minulla oli lapsuudenusko, joka on vieläkin eli mitään uskoontuloa en kokenut. Mielestäni paras anti rippikouussa oli se, että opin asioita katekismuksesta.

Meitä on moneksi ja uskon, että on ihan mahdollista, että nuori tulee uskoon rippikoululeirillä ja että isonen voi olla vaikuttamassa siihen. Luulen myös, että leirillä ilmenevä “uskoontulo” voi olla suggestiota. Itse kuitenkin vierastan semmoista, että iltamyöhään jauhetaan jotain Jeesus -juttuja ja sillä tavoin tavallaan “narrataan” nuori uskomaan. Tällaista uskoa riittää sitten konfirmaatioon saakka ja pian sen jälkeen elämä palaa vanhoille raiteille.

N. 15-vuotiaana - itse osallistuin tosin muutamaa vuotta myöhemmin. Vahvistuskurssi kesti noin vuoden, tapaamisia muistaakseni kuukauden välein. Tapaamisilla käytiin papin, sisaren ja vapaaehtoisten johdolla läpi uskon ja kirkon opetuksen perusasioita, aina uskontunnustuksesta avioliitto-oppiin, Pyhän Hengen lahjoihin, jne… Vahvistuskurssin läpäisyyn vaadittiin riittävää läsnäoloa tunnilla, riittävän hyvää kokeista läpipääsyä (tapaamisten alussa jaettiin edellisen tapaamisen aiheista pienet monivalintakysymyksiä sisältävät lomakkeet), uskontunnustuksen sekä Isä meidän ja Terve Maria -rukousten osaamista ja messuihin osallistumista (olisiko ollut väh. 10). Vahvistuksen sakramentin vastaanottaminen vaati toki myös ripittäytymisen sitä ennen ja vahvistuspyhimyksen valinnan. Kurssin päätteeksi pidettin vapaaehtoinen leiri, johon en kuitenkaan itse päässyt osallistumaan, koska ylioppilaskokeet kolkuttivat jo ovella.

Poikkeuksellisen hyvä juttu. Viidesläisyydestä johtuen luultavasti yhteyksiä hellarilapsuuteen, mikä luo jossain määrin samaistumispintaa. Rippileiri ei ole niinkään seurakunnan toimintaa vaan sisälähetystyötä, mikä värittää jossain määrin myös vapaita suuntia.

Häh? Eivätkö katolilaiset saa suojeluspyhää kasteessa? Vai onko niitä useampi? Eikö lapsia nimetä suojeluspyhän mukaan?

5 viestiä siirrettiin uuteen ketjuun: Nimet ja suojeluspyhimykset

Itse asiaan: artikkelissa huomioni kiinnitti kahden riparikäsityksen vastakkainasettelu. Herätysliikkeiden riparit (mitenkään erottelematta liikkeen mukaan) esitettiin evankelioivina ja kansankirkon/paikallisseurakuntien taas olemassaolevassa uskossa kasvattavina. Havaintona tämä voi pitää paikkansa, mutta en näe tällaista puhtaaksiviljeltyä jommankumman ääripään valitsemista hyvänä ratkaisuna. Osalla riparille tulevista on se lapsuuden usko olemassa ja se kaipaa vain kasvatusta ja lisää tietoa, osalla taas mitään uskoa ei ole. Ei pidä suhtautua evankelioinnin kohteina sellaisiin, jotka jo jollain tasolla uskovat, mutta ei myöskään olettaa kunnon kristityiksi sellaisia, jotka selkeästi eivät usko.

Ja itsekin oon tosiaan käynyt herätysliikkeen riparin (Sley). Siellä ei ollut itkuisia iltahartaushetkiä eikä rukouspalvelua, eikä fokus ollut evankelioimisessa. Tuntuu ikävältä, jos tällaiset asiat yleistetään ylipäätään herätysliikkeitä koskeviksi, kun ne ovat nimenomaan viidennen liikkeen toiminnan ominaispiirteitä. Vaikka toki Sleyn ripareilla on monia yhdistäviä tekijöitä myös viidesläisten riparien kanssa, niin hyviä, huonoja kuin neutraalejakin.

EIköhän herätysliikkeitten rippikouluihin hakeudu ensisijassa porukkaa, joilla on jonkinlainen side järjestävään tahoon.

1 tykkäys

Ei yksinomaan. Omalla riparillani oli noin kolmasosa riparilaisista lähialueen väkeä, joista ainakaan kaikilla ei ollut mitään suhdetta järjestävään tahoon. Taustalla oli lähinnä paikallisseurakunnan riparien hurja maine, eivätkä joidenkin perheiden vanhemmat halunneet laittaa lastaan sellaiseen porukkaan, vaan mieluummin sitten tuntemattomankin herätysliikkeen riparille. Samalla riparilla oli myös mun silloinen bestis, joka tuli vain ja ainoastaan mun perässä. Oli ilmoittanut kotona, ettei suostu menemään muulle riparille. Sitten on myös sellaisia, joilla kyllä on “jonkinlainen side” liikkeeseen, mutta jos se jonkinlainen side on vaikkapa vain isovanhempien aktiivisuus herätysliikkeessä, niin ei se kyseisen nuoren elämään välttämättä kovin paljoa vaikuta.

Minä olin ihan normiluterilaisella rippileirillä. En oikeastaan viihtynyt siellä, sillä rippileireille jakaantuminen meni vahvasti sen mukaan mikä kaveriporukka meni minnekin ja omalle leirille osuivat sitten myös ne tyypit joista en välittänyt. Jälkeen päin muistan lähinnä kaiken leirillä tapahtuneen hengailun ja mitä turhauttavia pelejä ja leikkejä sitä nyt sitten käytiinkään. Kyllähän niitä hengellisiäkin juttuja käytiin läpi, mutta niistä ei ole jäänyt mitään mielikuvaa. Nuoriso-ohjus ylipuhui minut mukaan isostoimintaan, mutta jätin sen kyllä ensimmäisen kokoontumisen jälkeen kesken (perään ei kyllä kukaan huudellut :smiley: ) Veikkaan kuitenkin, että olisin itsekin lähtenyt jonkinmoiseen “hengelliseen imuun” paremmin ainakin joksikin aikaa, jos leirillä tai isos-koulutuksessa olisi ollut sellaisia ihmisiä, jotka olisivat tehneet minuun isomman vaikutuksen ja joiden kanssa olisi ystävystynyt.

Parhaiten kyllä muistan sen, kun ennen kesän leiriä piti talven mittaan kerätä niitä suoritusmerkkejä seurakunnan järkkäämistä tilaisuuksista. Ja siitäkin sen, että minulla oli tapana nukahtaa penkkiin välittömästi kun saarna alkoi. Luokkakaveri tuumi kerran, että pappi oli luonut ilmeisesti useammankin silmäyksen uinumiseeni.

Päälimmäinen tunnemuisto näin monta vuotta myöhemmin koko hommasta on sellainen yleinen epäluulo.

1 tykkäys

Itse kävin rippikoulun niin, että oli koulun jälkeen kevään ajan rippikoulua kerran viikossa ja hiihtolomalla leiri. Leiri oli ihan ok, ei jäänyt oikein mitään erityisiä muistoja suuntaan tai toiseen. Rippikoulusta jäi negatiivisena mieleen se, että meidät pakotettiin kiertämään kylää keräämässä rahaa Yhteisvastuukeräykselle. Jokaiselle oli määrätty oma kerjuualue. Kävin naapureissa ja tutuilla, mutten kauempana. Teinipojalle oli mahdoton ajatus lähteä koputtelemaan vieraitten ihmisten oville rahaa pyytämään.

1 tykkäys

Ja nyt sitten kumminkin hengailet tällaisella palstalla. Ihan kuin kaikesta huolimatta olisit johonkin imuun joutunut…

2 tykkäystä

Semmosta se on, jännää.

Mutta ei pidä valittaa, jos joku ilmeisesti haluaa pitää kiinni vaikka itse hangoitteleekin vastaan.

3 tykkäystä

Jäin miettimään tuon kirjoittajan motiiveja tuon jutun tekemiseen, sekä “uskoon tuloaan”, liekö sitä aidosti koskaan tapahtunut ?

1 tykkäys

Minun aikanani siis 60-luvulla sattui sellaistakin, että koko ikänsä uskossa ollut kristityn kodin lapsi “tuli uskoon” riparilla. Eräskin Vivamon riparilla ollut ystävä tuli siellä uskoon, vaikka oli ollut minun ymärtääkseni uskossa koko ikänsä. Hän muuttui ihan omituiseksi, hankki kitaran ja alkoi laulaa kummallisia hengellisiä lauluja, joita en ollut koskaan kuullut. Hän lopetti myös meikkaamisen ja tansseissa käymisen. Minäkin kävin luterilaisen rippikoulun seurakunnan leirillä, ja olin pari kertaa isosenakin, mutta mikään erityinen hengellinen kokemus ripari ei ollut minulle. Isosena en yrittänyt käännyttää ketään. Ei minusta ollut sellaiseen. Vain herätysliikkeitten ripareilla tullaan uskoon, ei seurakuntien ripareilla. Kannettu vesi ei kaivossa pysy. Pelkkä tunnekokemukseen perustuva usko haihtuu aikanaan. Oikea uskonnollinen vakaumus perustuu muuhun kuin leirillä painostuksen alla tehtyihin ratkaisuihin tai lupauksiin.

Kyllä paikallisseurakunnan riparillakin voi tulla uskoon, ja niin syntynyt usko voi kestää vuosikymmeniä. Ihan lähipiiristäkin tällainen tapaus löytyy.

Takavuosina seurakunnissa lienee ollut erityisesti viidesläisten nuorisotyöntekijöiden vetämää uskoontuloon tähtäävää riparitoimintaa. Ehkä vieläkin, mutta vähemmän.
Järjestöripareita on taas monenlaisia. Onhan vl-liikkeellä omansa, körteillä, evankelisilla, vitosilla jne. Ja Päiväkummussa supersuosittu musiikkipitoinen leiri, joka taisi olla Pekka Simojoen ideoimaa vuosien ajan. Lähetysseura siis, tuo “evankelioiva” järjestö…:slight_smile: omistaa paikan.
Paikallisseurakuntien ripareilla on jonkin verran ollut sitä mainetta, että kun porukka tulee sinne enemmän (ei pelkästään!) tavan vuoksi ja suoraan koululuokista, eli keskenään tuttuina paljolti, homma menee aika lailla järjestyksenpitoon ja muuhun kasvatukselliseen suuntaan… Mutta onhan se täysin vetäjistä kiinni, mitä tavoitteita missäkin asetetaan. Rippikoulusuunnitelma on kyllä kirkossa yhteinen, piispainkokouksen hyväksymä. Ja koulutustakin annetaan, hyvää sellaista… Mutta silti: vetäjät ratkaisevat paljon, ja isoset, jotka on koulutettu seurakunnan työntekijöiden toimesta.

Rippikoulu on isossa murroksessa. Se on evl-menestystuote, ja siihen on oltu tyytyväisiä. Riparin käyneet ja ehkä isosina olleet ovat monesti myönteisiä kirkon sanomalle aikuisinakin. Heitä löytyy julkkiksista, muusikoista, tärkeiltä paikoilta…

Mutta kylmä fakta on, että kirkosta eroavista suuri osa on ollut aikanaan tyytyväisiin riparikokemuksiinsa. Eli jossain mättää. Side katkeaa viimeistään, kun isoskoulutuksesta ja seurakunnan nuortenilloista kuluu muutama vuosi.

Kysyä voi, pitäisikö riparin olla jotain muuta. Pitääkö tähdätäkään kivaan yhteisölliseen kokemukseen, kasvamiseen ryhmässä? Tuo voi sitoa seurakuntaan, mutta sitoisiko enemmän sitten se “uskisleiri”? Ja miksei se sanoma, joka pääpiirteissään on ihan sama siellä paikallisella kuin järjestöripareillakin, tuota uskoa ilman uskon pumppaamista?

Luulen, että uskonto tai siis ainakin ev.lut. kristinusko vaan on nyt jotenkin out. Sillä ei ole enää samaa merkitystä yhteiskunnassa. Yksittäinen työntekijä voi vain kohdistaa työnsä läsnä oleviin nuoriin ja heidän tukemiseensa. En lähtisi prässäämään uskoon. Tarjoaisin eväitä vain, ja koettaisin kohdata yksilöt. Seurakunta on hieno paikka nuorille. Emme oikeastaan omin voimin paljoakaan mahda sille, että se ei lopulta kelpaa monille.

Kristinuskon perusasiat opetetaan viidennellä peruskoulussa. Rippikoulu ei siis pitäisi olla mitenkään mullistava tiedonlähde. Sen perusjuttu on kai juuri seurakuntana eläminen, ja nuorten kohtaaminen.

Voi olla että jatkossa kirkko tarjoaa pidemmällä aikavälillä seurakuntakoulua nuorille. Leirien ylikorostus vähenee. Näinhän on monessa muussa maassa tapana. Väkeä on vähemmän, mutta se sitoutuu enemmän. Myös työntekijöitä on vähemmän, ja se on luonnollista, kun kirkon jäsenmäärä pienenee ja talous määrittelee asiat.

1 tykkäys

Seurakunnat ovat hyvin erilaisia, ja jopa saman seurakunnan rippikoulut ovat erilaisia työntekijöistä riippuen. Tiedän useita seurakuntia, joissa viitoslainen tai uuskarismaattinen opettaja nimenomaan pyrkii (tai on pyrkinyt, nykytilannetta en näistä tiedä) käännyttämään, pidetään tunteisiin vetoavia herätyspuheita ja rukoushetkiä, korostetaan oman ratkaisun ja/tai tavoiteltavien armolahjojen merkitystä, korostetaan uskon näkymistä myös “syntisen” elämän välttämisessä, ts. uskova ei käytä alkoholia, tupakkaa, meikkiä, ei käy tansseissa, ei kuuntele maallista musiikkia jne. Onhan näistä seurakuntien käännytysripareista tehty jopa ilmoituksia ja valituksia seurakunteneuvostoille ja taisipa joku tehdä tuomiokapitulillekin.

Valtaosa seurakuntien leireistä ei kuitenkaan ole tuolla linjalla - eivätkä kaikki herätysliikkeiden leiritkään. Silti tavallisten seurakuntienkaan ainoa tarkoitus rippileirin suhteen ei ole vain hyvä fiilis ja kiva leiri. Tahdon edelleen uskoa, että useimpien rippikoulun opettajien vilpitön tarkoitus on olla Sanan kylväjiä ja rukoilla, että Jumala antaa kasvun.

1 tykkäys

Muinaisina aikoina, ennen väritelevisiota saati matkapuhelinta Wanha Sakarjakin joutui käymään rippikoulun. Mokoma riesa koulun päälle raahustaa vielä kirkon kellariin kuuntelemaan jotakin tylsää pullamössöpappia, joka meitä yritti opettaa. (Onneksi tuolloin ei vielä ollut näitä kukkahattuversioita naispapeista, jotka uskovat vain “hyvän tekemiseen”, eivätkä Jeesukseen, saati arvosta Raamattua.) Tuolloin rämäpää-kollia 15v ei kiinnostanut riparihommat pätkääkään. MIkä kiinnosti, niin se, että sai vihdoin ajaa mopoa laillisesti, eikä täytynyt paeta poliisiautoa maaston puolelle siirtymällä. Tytöt kiinnosti. Bändi kiinnosti, ja vahvistimien kasaaminen jne. Sen tähden ei olisi tullut kuuloonkaan painua jollekin leirille.

Tuossa Hesarin jutussa olin aistivinani rivien välistä taas kerran uskontokritiikkiä ja kauhistelua nuorten manipuloinnista. Mutta ehkäpä olen tullut yliherkäksi Hesarin uskontovihamielisyydelle, mja näen sitä siellä, missä sitä ei ehkä olekaan. Päästiinhän kuitenkin taas vähän sohaisemaan kirkkoa ja demonisoimaan herätyskristittyjä.

3 tykkäystä

Onnellinen! Meillä tuohon käytettiin viikonloppuja :smiley: