Virka ei oikeastaan turvaa sen enempää kuin työsuhdekaan. Molemmissa palvelussuhteissa tunnetaan henkilöstä itsestään johtuva irtisanomisperuste. On se ovi käynyt luterilaisellekin papistolle. Nykytilanne alkaa olla se, että pääosa toimissa olevasta papistosta akateemisia. Harrastuksen perusteella vihitty papisto toimii määräaikaisissa tai hoitaa toimituksia “kertakorvauksella”.
Kävin lukaisemassa edellisen ort.kirkkolain, jossa vielä virkasuhteiset papit ja kanttorit. En oikein jaksa uskoa, että moni nykyisistä työntekijöistä kaipaa niiden melko tiukkoja vaatimuksia esim. asuinpaikan valinnan suhteen.
Yksi kysymys tähän väliin. Ymmärrätkö sinä tuon Pietarin kirjeen kohdan niin, että apostoli siinä antaa hyväksymisensä Kristuksen seuraajien keskenäiselle vääryyden harjoittamiselle (eli sille että Kirkko saa kohdella jäseniään niin väärin kuin huvittaa)? Jos näin, niin mistäs sinä olet opetuksesi ammentanut?
Kyllähän apostoli tuossa vain muistuttaa, että Kristuksen seuraajat tulevat kaikenlaista tukaluutta MUITTEN taholta kärsimään.
Oto-papeista on korvaamaton apu, mutta jos kaikki olisivat otoja, niin syntyisi melkoisen hankala ongelma: ketään vapaaehtoista ei voi velvoittaa tekemään yhtään mitään. Mitenköhän siinä seurakunnan hoitaminen oikein sujuisi…
Niin täytyi. Säännöksen seuraava virke kuului: ”Asunto ei saa sijaita niin kaukana virkapaikasta, että virkatehtävien hoito siitä kärsii.”
Vuoden 1969 lakitekstissä oli paljon muutakin, jotka maallikon näkökulmasta olisivat selkeyttäneet tämän ketjun mukaista prosessia:
”He [pappi, diakoni, kanttori] eivät myöskään saa sekoittaa saarnaansa tai muuhun opetukseensa sopimattomia.”
”Papin, diakonin ja kanttorin on suoritettava tehtävänsä asianmukaisesti ja viivytyksettä sekä osoitettava esimiehilleen kuuliaisuutta.”
Mauriinan kuuluttamaan viran tarjoamaan “turvaan” kuului myös pitkä koeaika. ” – – kahden vuoden koeajaksi. Koevuosien päätyttyä hiippakunnan piispa, kuultuaan seurakunnanvaltuustoa ja tarvittaessa kirkollishallitusta, vahvistaa vaalin, jos katsoo valitun virkaan sopivaksi.”
“Jos koeajaksi otettu on ennen sen päättymistä osoittautunut virkaan sopimattomaksi, peruutettakoon hänelle annettu määräys.”
Taisi 90-luvulla käydä niin, että i Mitroa ei katsottu sopivaksi koeajan palveluksen perusteella. Määräys peruutettiin ja Repo vei asian käräjille, jossa hävisi.
30k mennee jo pelkästään asianajajan palkkioihin. Koska korvaus oli niin paljon pienempi kuin mitä Repo haki, ei ole poissuljettua, että päätöksestä vielä valitetaan, että saadaan asianajajien laskuja entisestään paisutettua. Eihän tällaisista muut hyödy kuin juristit.
Seurakunta joutuu maksamaan i Mitron oikeudenkäyntikulut 15 000 euroa ja lisäksi 15 000 euroa korvauksia (= 4:n kuukauden palkka), koska irtisanominen ei ollut lainmukainen. Minusta kyseessä on sopuratkaisu, ja sain sen käsityksen, että I Mitro ainakin itse tyytyy tähän. Seurakuntaneuvostomme sen sijaan koostuu sellaisista kaistapäistä, että ties vaikka se valittaisikin hoviin. Kaikki seurakuntamme johtajat pitäisi saada vaihdetuksi. Sairas kirkkoherra sairaseläkkeelle ja valtuusto ja neuvosto uusiksi.
Olet ehkä käsittäny väärin. Isä Larsin isyysvapaa ei liittynyt uskonnonharjoittamiseen, vaan palvelussuhteeseen. Kaanoneissa tuskin lukee, ettei aviossa oleva pappi saa pitää perhevapaata, vaan ilmeisesti pikemminkin kehoitetaan huolehtimaan perheestään hyvin.
On ilmiselvää ettei uskonnon varjolla saa syrjiä ketään ei opillisissa kysymyksissä.
Otetaan pari esimerkkiä. Koska oppi ei rajoita pappeutta etnisen taustan vuoksi, ei sitä voi tehdä myöskään jonkin paikallisseurakunnan “perinne”. Vastaavasti esim. lasten koulunkäynni ja osallistumisen ei uskonnolliseen opetukseen rajoittaminen vaikkapa herätysliiketaustaan vedoten ei ole sallittua. Uskonnon vapaus kattaa siis vain uskonnon harjoittamisen, ei yhteiskunnan pelisääntöjen noudattamista.
Luin uudestaan ja pysyn kannassani. Isyysvapaa käyttäminen taikka käyttämättä jättämien ei ole uskonnonharjoittamista. Oikeuden päätös ei siis mitenkään puutu uskontokunnan oikeuteen järjestää pappeuden suhteen itse omat asiansa.
Luin i Larsin jutun tuomion ja perusteet. Muutin mieltäni asiassa. Asiassa omat erityispiirteensä, kuten i Lars kirjoittaa, joiden perusteella tässä tapauksessa oli mielestäni perusteltua ratkaista asia työlainsäädännön mukaisesti.
Helsingin ortodoksisen seurakunta on näin neuvostossa päättänyt ja myös vaihtoivat asianajotomistoa. Nyt on vastassa minulla Mitron jutussa tutuksi tullut asianajotoimisto.
Aika kallis toimisto, ainakin omasta mielestäni. Oma asianajanani on tähän asti maksanut 18 000 euroa ja en edes oikein osaa arvailla mitä saa 160 000 eurolla (ennen alv:ta)
Jos asia kiinnostaa kannattaa tosiaan tutustua itse tuomioon (kuten esim. Petrous). Sen saa halutessa Helsingin käräjäoikeudelta.
Kirkkoherralta huono selvitys, ei tunne kirkkonsa lainsäädäntöä, mitä kirkko on jo paljon aikaisemmin päättänyt näistä asioista. Sääliksi käy. Onneksi neuvostossa järki voitti. Siellä on käyty kovaa vääntöä.
