Itselleni on täysin vieras ajatus, että olisin itse Jumala. Ei tarvitse kuin herätä huomatakseni heti, että peiiin ei katso vastaan Jumala vaan äärimmäisen rajallinen yksilö.
Nykyaikana kuitenkin kaikessa erityisesti lapsien ja nuorten osalta perustellaan, kuinka lapsille ei saa kertoa, etteivät he ole Jumalia. Ei saa sanoa, ettei luoduille tulisi paha mieli, kuinka kaikki heidän tekonsa ja ajatuksensa eivät ole täydellisiä.
Siitä kysymykseen: en ole tuollaista jumalakompleksiin omassa lähipiirissäni törmännyt. Onko se edes todellinen, vai olkiukko? Jos todellinen, niin miten yleinen se on?
Minä en ihan heti tunnista tuotakaan, mitä sanot (kaikessa perusteellaan jne.). Osaatko kertoa joko tietyn tositilanteen tai sitten tyypillisiä tapauksia?
No hyvä esimerkki on se, että lapsia opetetaan että he saavat olla mitä ovat. Tämähän sisältää suoraan oletuksen, että he ovat täydellisiä sellaisina kuin ovat. Eli siis ovat Jumalia.
Kun taas omassa maailmassani olen hyvin rajallinen olento, joka kyllä ottaa vastaan ihmisiltä ja erityisesti Raamatusta opetusta siitä kuinka sitä voisi kasvaa pikkuisen lähemmäksi sitä Jumalaa.
Aika harva kasvattaja kyllä ajattelee että lapsi on täydellinen. Sanoisin että melkoinen toope saa olla jos ei jossain vaiheessa huomaa että riiviöitähän ne.
En tajua nyt kysymyksenasettelua, mutta kyllä kai jokainen vanhempi pyrkii opettamaan lapsilleen, että rakastaa heitä sellaisena kuin he ovat, ja että he kelpaavat sellaisena kuin ovat. Epätäydellisinä ihmisinä mutta täydellisinä ihmeinä. Joita toki sitten enemmän tai vähemmän onnistuneesti yritetään kasvattaa. Miten tuo jumaluus tähän liittyy, en tajua yhtään.
Uskotko sinä, että sinä kelpaat sellaisena kuin olet? Sellaisena hyvin paljon erilaisena, kuin mitä olisit taivaan kirkkaudessa.
Minä en usko. Minä en ole koskaan kuvitellutkaan kelpaavani sellaisena kuin olen. En koskaan. Ennen uskoontuloani tämä ilmeni sillä, että perehdyin paljon asioihin, jota kautta kompensoin ilmeisiä puutteitani. Uskoontulon jälkeen taas ymmärsin, että en minä kelpaakkaan ja se on aivan täysin ok, sillä Jeesus minussa kelpaa.
Tuo siis minusta ja kysymykseni siis on, onko todella niin ettei osalla ihmisistä asia ole juuri noin? Etteivät muka syvässä sisimmässään tiedä, etteivät itse kelpaa.
Tuossa sekoittuu vaarallisesti maallinen ja hengellinen. Samalla logiikalla on syytä kieltäytyä esim. lääkkeistä, sillä eivät ne paranna - ihmisen todellinen vaivahan on synti ja kapinointi Jumalaa vastaan. Mutta sellaisen ajattelun mielettömyyden valtaosa tajuaa ihan ongelmitta, sillä eihän fyysinen terveys ole huono eikä pois Jumalasta vievä asia. Tässä on sama juttu: Se, että lapsi ja nuori uskoo “kelpaavansa” yhtä lailla kuin muutkin, ei ole synti eikä vääryys vaan vain tervettä itsetuntoa. Ajatus itsestä tyhmänä, rumana ja kelvottomana on lähinnä perkeleeltä peräisin, ei hurskaudesta. Jumala tahtoo kyllä näyttää meille syyllisyytemme, mutta se ei ole pätkääkään sama asia kuin itsensä arvioiminen mahdollisimman negatiivisesti joka suhteessa. Silloinhan me halveksumme samalla Jumalan hyviä lahjoja ja luomistyötä.
Jos joku nimenomaan opettaa, että sinä kelpaat Jumalan edessä ilman sovitusta, se on pahaa ja väärin. Mutta useimmiten kyseessä on ihmisten edessä, toisille ihmisille kelpaaminen. Jälkimmäisestä ei saa vetää yhtäläisyysmerkkiä ensimmäiseen ihan oman mielikuvituksen varassa.
Itsetunto, kunniantunnon puuttuninen ja riittämättömyyden tunteen selittely. Nuo ainakin heti tuli mieleen. Minulle on aina tosiaan ollut selvää, että olen täysin riittämätön ollut ja olen yhä ja ei siihen riitä vastauksena se, että no niinpä ovat melkein kaikki muutkin ihmiset samat asiat kohdatessaan. En ole tuota muuttamassa, koska huono suunta lähteä siitä että on itselleen rehellinen siihen, että alkaisi jotain selitellä.