Kiitos muuten tästä hyvästä keskustelusta unioteemaan liittyen. Pelkäsin jo välillä, että tämä lähtee lapasesta, mutta hyvin pysyi paketti kasassa.
1 tykkäys
Kirjoita ihmeessä ajatuksiasi enemmän. Kiinnostaa kuulla. Ja muittenkin ajatukset nimenomaan uniosta kiinnostavat. Lueskelen itse täällä ja kirjoitan omista ajatuksistani myöhemmin.
Edelleen toivon että vanhurskautumisesta tai mistään muusta pelastumisen aspektista ei varsinaisesti tässä ketjussa keskusteltaisi, muuten kuin siltä osin miten se on olennaista nimenomaan unio-teeman kannalta. Vanhurskautumisesta on tällä foorumilla melko monta ketjua, mutta uniosta harvinaisen vähän.
Minusta alkaa tuntua, että minulla on takki tyhjä tämän aiheen osalta ja kaikki sanottava olisi sanottu? Eikö sinusta tunnu?
Luin tämän keskustelun innoittamana jälleen Dogmatiikan kirjoja, en ainoastaan suoraan uniosta, mutta siihen läheisesti liittyvistä asioista ja koin niin tehdessäni suurta lohdutusta kun sain taas kerran tuta, ettei pelastus ole hetkeäkään minun käsissäni, niiden teoista riippuvainen, vaan kokonaan ja täydellisesti Kristuksen teosta riippuvainen. On hienoa kun olen saanut hänen toimintonaan unioitua häneen, olla Kristuksessa.
1 tykkäys
Otan tähän talteen pari uniomainintaa muissa ketjuissa.
Ei, varsinkin kun huomaan että foorumilla on kuitenkin mainittu unio varsin kiinnostavasti siellä täällä. Harmi vaan että maininnat ovat kirjoittajilta joita ei enää näy.
Palailen asiaan pätkittäin. Ei tämä hyvä asia mihinkään häviä vaikka ei koko ajan keskustelu kävisi kuumana.
1 tykkäys
Otetaanpa Glacialiksen lainaamana vähän Tiililääkin tähän ketjuun talteen. Tässä ollaan nimittäin tämän ketjun otsikon ytimessä, pelastumisen prosessin ordossa.
Glacialiksen Tiililä-lainauksesta tuli mieleen tämä mitä Nuuska kirjoitti.
Eli mikä noissa puhutteli minua oli tuo Nuuskan kommentti että Lutherin mukaan kristityn elämä on jatkuvaa kastetta. Ja Tiililä kirjoittaa pelastuksen prosessin olevan jotain mitä Jumala jatkuvasti tekee uskosta vanhurskauttamalleen ihmiselle.
Itse olen tottunut ajattelemaan että usko on annettua. Minä ihmisenä en sitä pysty itsessäni aloittamaan, Jumala antaa uskon, jota olen ajatellut teologisena hyveenä, hyveenä jonka alkuperä on Jumalassa.
Kuitenkin olen myös aina yrittänyt sanoittaa jotain, mistä tavallinen kuolevainen saa yleensä kritiikkiä panteistisista ajatuksista, mutta ehkä se uppoaa paremmin kun julkaissut akateeminen teologi sen sanoittaa, kyseessä on unio generaliksen ja unio mystican käsitteet, tämä minkä Pieper tässä toteaa näin:
Yritän sanoittaa myös sitä että vaikka uskon antaa Jumala, Jumala avaa ihmiseen myös union, joka mahdollistaa sen että ihminen voi tiedostaa uskosta tulevan hänen uskonsa.
Uskon olemusta @PekkaV kuvailee seuraavasti unio-teeman pohjalta.
Kasteessa olemme yhdistettyjä Kristukseen joten olemme unioituneet Jeesuksen Kristuksen ihmisyyteen, Jeesus Kristuksen ihmisyys on taas unioitunut hänen jumalallisen luontonsa kanssa, joten ollessamme Kristuksessa, olemme jumalallisesta luonnosta osallisia.
Tässä PekkaV sanoo että usko ei ole psykologinen tapahtuma, maailmankatsomus tai kokemus.
Miksi voisi kutsua sitä että usko synnyttää ihmisessä halun sitoutua kristilliseen maailmankatsomukseen ja että usko synnyttää väistämättä myös jonkinlaisen kokemuksen uskomisesta. Miten tätä ihmisen reagointia uskoon sanoitetaan union yhteydessä?
Moni on tosissaan näitä miettiessään menettänyt uskonsa juuri älyllisiin vaikeuksiin, jotka eivät kuulu varsinaisesti uskovalle ollenkaan, koska tarkoitus on etteivät ‘hullutkaan’ eksy tieltä ja kaikki ovat samalla viivalla.
“Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ja ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.”
"Johannes 20:29
Jeesus sanoi hänelle: »Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.»
Teologian pitäisi yhdistää, mutta se hajottaa, koska ovat vain ihmisten pohdintoja kykyjensä mukaan, joita Jumala ei ole luvannut yleisesti. Emme voi omin voimin löytää Jumalaa ja uskoa Häneen. Hän on Luoja tässäkin ja tyydymme Hänen ilmoitukseensa.
Yksimielisyyteen pääseminen Raamatusta olisi kuitenkin hienoa, mutta itsellänikin on näkemys hieman muuttunut. Tuo unioni -käsite (mikäli yhtään ymmärrän, kun,) ei kuulu luterilaisuuteen, vaikka Luther on kaikkea pohtinut ja miettinyt. Kaikessa hänkään ei ole oikeassa.
Tarkoittaako unioni teillä enemmän, kuin kasteessa ja uskossa liittyminen Kristukseen, mutta Jumala tekee kaiken? (Aikoinaan minäkin olin innostunut filosofisista pohdinnoista, mutta kummallisesti, kun armo Kristuksen tähden riittää, minulla ei ole mitään tarvtta enää onneksi, kun yhä vähenevässä määrin on kykyäkään).
Olisi hyvä tuoda pohdintansa ymmärrettävälle tasolle, tämä menee yli minulta tarpeettomana ja kyvyttömänä paneutua asiaan syvällisesti.
(Ei voi olla konkreettista unionia ihmisen ja Jumalan välillä, vain uskossa ja joillakin tunnekokemuksessa.)
Tähän kysymykseen löysin vastauksia Sakari Meinilän blogista.
Joillekuille on ollut kompastuksena fides actualiksen luonne aktiivisena tarttumisena, jonka he ovat kokeneet jonkinlaisena ylivoimaisena suorituksena ja toisaalta “lankeamisena katolisuuteen”. Tähän Pieperillä on tärkeä tarkennus. Fides actualis ei ole yksinomaan aktiivista tarttumista - joka voisi tosiaan helposti tuoda mieleen inhimillisen kyvyn synergistisesti myötävaikuttaa uskonsa syntymisessä. Fides actualis, vanhurskauttava usko, on toisaalta myös passiivista (Pieper 495):
“…usko on aktiivista tarttumista sikäli, että se todella tarttuu, nimittäin kohteeseensa, Kristukseen eli evankeliumissa tarjottuun syntien anteeksiantamukseen. Uskoa voidaan kuitenkin myös sanoa passiiviseksi tarttumiseksi (vrt. Dannh., Hodos., XI, s.671), sikäli että tämä tarttuminen tapahtuu ilman mitään ihmisen myötävaikutusta, yksinomaan Jumalan vaikutuksesta. Jotta siis pysyisimme oikeilla jäljillä tässä kysymyksessä, emme saa tehdä aktiivisesta ja passiivisesta tarttumisesta toistensa vastakohtia, vaan meidän on hyväksyttävä kumpikin ja tehtävä niiden välillä mainittu ero. Se, joka kieltää aktiivisen tarttumisen, corde apprehendere, velle, velle accipere Christum jne., kieltää sen, millä usko yhdistää meidät vanhurskauttavaan, ihmisen ulkopuolella olevaan kohteeseensa . Silloin katsotaan vanhurskauttamisen kuuluvan uskolle sinänsä, ihmisen ominaisuutena, tai suorastaan niin, että vanhurskauttaminen kuuluu uskolle sikäli kuin se ottaa vastaan ihmiseen kohdistuvia armovaikutuksia tai sallii niiden tapahtuvan ihmisessä (recipere sive admittere operationes Spiritus Sancti). Jos taas kielletään passiivinen tarttuminen , milloin on kysymys tarttumisen causa efficiensistä, opetetaan synergistisest** i .” (lihavoin ja alleviivasin tärkeinä pitämiäni kohtia)
Siis usko on toisaalta aktiivinen tahdontoiminto joka haluaa pelastua ja haluaa tarttua sanassa luvattuun, ulkopuolellaan olevaan Kristukseen. Tämä aktiivisuus ei kuitenkaan ole ihmisen tuottamaa vaan Jumalan kokonaan vaikuttamaa ja tässä mielessä sitä voidaankin kutsua myös passiiviseksi. Vaikka tahto toimii, ei se tee sitä inhimillisen luonnon kyvystä vaan Pyhän Hengen liikkelle panemana, jonka tämä saa aikaa evankeliumin lupaussanan välineellä. Olisiko tämä helpottava oivallus niille jotka ovat pitäneet puhdasoppisuuden ilmausta uskosta “tarttumistoimintona” synergistisenä tai jopa “roomalaiskatolisena” painotuksena. Pieper esittää sen päinvastoin juuri roomalaiskatolisesta uskokäsitteestä erottavana kantana!
Paradoksaalinen, jopa huvittava, on nyt huomaamani havainto, että juuri tämä tarttuminen kuvataan tässä “yhdistymisenä Kristukseen”, joka on esitetty suomalaisessa keskustelussa sen vastakohtana. Pelastava usko, “unio fidei formalis” ja “unio mystica” | Sakari Meinilän blogi
Onko se unioniin liittymistä, kun ihminen tarttuu Jumalan “ojennettuun käteen?” Jumala on sovittanut ja lunastanut koko maailman ja kaikki synnit, tulevatkin ja jopa Putinin ja Trumpin eli kaikki ihmiset erotuksetta, mutta ei henkimaailmaa?
Universalismi on yksi uskonto, mutta vars. kristityillä on se tarttuminen ja vastaan ottaminen, vai onko sittenkään sitäkään? Itsellä on pyytäminen ja saaminen. Mystiikkaan, jos menisin, vajoaisin pahalle henkimaailmalle valkeuden enkeleinä. Pahan todellisuus maailmassamme on ikävä kyllä käsittämättömän vahva ja Kristus tie on suora, mutta teemme paljon mutkia ja putoamisia. Jumala auttaa ja nostaa, mutta ei vieläkään mitään unionia voi olla, luostarissakaan kilvoitellessa hurskaasti. Jumala on Jumala ja ihminen on syntinen ja luotu eikä voi liittää itseään mitenkään Jumalaan eikä nähdäkseni Jumala ole ainakaan tasavertaista unionia tarjoamassa (uskon ja kasteen on). Emme pysty: “Niin kaukana kuin itä on lännestä…”
Jumala on tehnyt useita liittoja eri aikoina ja tämän liiton Jeesuksessa K. viimeksi. Tähän jää ajatus pyörimään, eikä eteenpäin voi päästä suuri filosofikaan, puhumattakaan yksimielisyydestä,
Jos olisin osannut käyttää termejä aktiivinen ja passiivinen tarttuminen, en olisi sanonut “ottaa haltuun” mikä näköjään herättää halun kumota koko ajatus. Mutta ei se mitään, oppia ikä kaikki.
On äärimmäisen surullista, että jokainen tähän maailmaamme syntyvä ihminen syntyy saatanan valtakuntaan. Uniset ja pimeydessä vaeltavat ihmisjoukot eivät näe tosiasiaa, joka on täysin selvä niille, jotka ovat hereille kavahtaneet.
“Koko maailma on pahan vallassa.” (1.Joh 5:19)
Kaikki ihmiset tietävät kerran kuolevansa, mutta ikuinen elämä Jumalan valtakunnassa on aivan erityinen lahja ja yliluonnollinen väliintuleminen. Ei se ole eikä sen tarvitse olla tasapuolisesti kaikkien ihmisten osa, sillä kenellekään ei Jumala tee vääryyttä.
1 tykkäys
Laitan tähän talteen kolme Jordan B. Cooperin englanninkielistä videota erilaisista näkökulmista luterilaiseen opetukseen uniosta.
Union with Christ: Salvation as Participation
The doctrine of the mystical union (According to Hollaz)
https://youtu.be/Zgj6KfPzU8A?si=eFctTF7_u2l8MoO2 (Suomi ja Mannermaa mainittu! Torille!)
Lutherans vs. Roman Catholics on the mystical union
Uniota Kristuksen kanssa ei saa kuitenkasn käsittää vanhurskauttamiseen kuuluvaksi, siten, että suljetaan objektiivinen vanhurskautus, evankelisellä kielellä sanottuna koko maailman autuus siitä pois käsittäen yhdistymisen, Kristuksen asuminen meissä vanhurskauttamisen perustaksi. Raamattu ei näin tee vaan esittää Jumalan armon Kristuksen teon tähden kohdistuvan kaikkiin ihmisiin ja että se luetaan uskovan hyväksi forenssisesti.
Room 4:16: “Sentähden se on uskosta, että se olisi armosta; että lupaus pysyisi lujana kaikelle siemenelle, ei ainoastaan sille, joka pitäytyy lakiin, vaan myös sille, jolla on Aabrahamin usko, hänen, joka on meidän kaikkien isä”
Näin Jumalan luoma usko tarttuu ulkopuolellamme olevaan vanhurskauteen, yleiseen armoon, joka on valmiina Kristuksen teossa, usko ei siis saa sitä aikaan. On vaarallista jos ihmiset ohjataan itsetarkkailuun, Kristuksen asumiseen heissä, vähän sama asia kuin helluntailaisten tarkkailu hengen heissä asumisesta.
Kristus lohdutti pahantekijää ristillä aivan toisin kuin reformoitu käytäntö suosittaa. Tämän kysyessä armoa hän ei neuvonut häntä tarkkaamaan Kristuksen asumista itsessään eikä [Pyhän Hengen asumista meissä]* sen toteamista pyhänä elämänä, vaan antoi hänen kuulla objektiivisen armon sanan. Juuri näin on meneteltävä kaikissa tapauksissa. Jumalan kiitos, on olemassa Jumalan objektiivinen, yleinen ja täydellinen armo. Tämä armo ei perustu siihen, että Kristus asuu meissä ja että se voidaan todeta pyhänä elämänä, vaan se on Kristuksen sijaishyvityksen ansiosta olemassa Jumalan sydämessä kaikkia ihmisiä varten ja Jumala lupaa sen evankeliumin sanassa kaikille, joiden kuuluville tämä evankeliumi tulee, jotta kaikki sen uskoisivat. Tämä objektiivisesti olemassa oleva ja objektiivisten armonvälineiden välityksellä tarjottu armo, – eikä meissä oleva Kristus ja pyhä elämä – on autuaaksitekevä armo (Tit. 2:11). Koska tämä armo on ilmestynyt kaikille ihmisille, on siitä todistettava kaikille syntisille.
Franz Pieper, Kristillinen Dogmatiikka, Sley 1995, 415.
Pelkään, että tuo Jordanin Hollaziukseen tukeutuva kirja jatkaa samalla linjalla kuin suomessa paljon parranpärinää aiheuttanut unitiivinen vanhurskauttamisoppi, jota tänne ajettiin kuin käärmettä pyssyyn jo vuosikymmeniä sitten.
1 tykkäys
Minä taas en ole Cooperia jo enemmänkin kuunnelleena tätä mieltä. Ihan hyvin on erollaan vanhurskautuminen ja unio pysyneet. Ihminenhän se Cooperkin on ja sanavalinnat eivät aina ole optimaalisia vaikka ajatus olisikin.
Minua sen sijaan ihmetyttää miksi Suomessa tulee niin helposti vastaan tuo että pelätään vanhurskautusopin menevän pilalle. Onko täällä menneinä vuosikymmeninä vaikuttanut luterilaisen vanhurskautusopin pilaavia saarnamiehiä ja luterilaisissa piireissä on ruvettu olemaa ylivarovaisia?
Itse en tarkkaile itseäni kun pohdiskelen uniota, ainakaan tietoisesti. Haluan oppia lisää Kristuksesta ja tarkkailla Jumalan toimia ihmisten hyväksi. Teologia on minulle todellakin oppia Jumalasta, ei itsetarkkailun väline.
Jordan Cooper vuonna 2017:
First, justification is forensic in nature, rather than ontological. While inherent righteousness is an essential component of the Christian life, this does not constitute justification coram Deo . Instead, one is declared righteous on the basis of the imputed righteousness of Christ. Second, the means by which one receives this declaration is faith alone, apart from any human work.
https://www.patheos.com/blogs/justandsinner/protestant-consensus-justification/
Käytetäänkö suomalaisissa luterilaisissa piireissä jotain suomennettua versiota englanninkielisestä sanasta christification, joka on siis reformoitu, turhasta hapatuksesta puhdistettu protestanttiversio theosiksesta. Kristifikaatio kuulostaa hassulta.
Tuo tekstinpätkä jonka Cooperilta laitoit on kyllä ihan asiallinen, siinä ei sotketa vanhurskauttamisen forenssista luonnetta asettamalla unio vanhurskauttamisen edellytykseksi. Kuitenkin kun kävin katsomassa tuon Cooperin kirjan esittelyä siinä sanottiin sen sanoman painopisteen olevan juurikin liiallisen forenssisen vanhurskauttamisoppikäsityksen torjuminen. Usein näistä kirjallisista esitteistä saa nopeammin yleiskuvan siitä mistä on kysymys kuin katselemalla esittelyvideoita, joissa on usein mainostaminen keskiössä ja silloin asiasisältöön keskittyminen jää vähemmälle, varsinkin kritiikin käsittely jos siihen on aihetta.
Näytti kuitenkin olevan tarjolla Amazonissa verkkokirjana vähän yli 20 euron hintaan, en ihan tarkasti muista. Ehkä pitäisi tilata kyseinen teos tutkittavaksi, mutta jotenkin tökkii kun olen käynyt tästä asiasta jo taisteluni, ne ovat jo takanapäin. Vaikea uskoa, että tuo toisi mitään uutta ennennäkemätöntä näkökulmaa asiaan. Olihan esim. tämä asia esillä jo mm. Olli-Pekka Vainion väitöskirjassa vuonna 2004 ja hänen kirjassaan Kolminaisuudesta osallinen. Ne aiheuttivat, varsinkin niistä ensimmäinen melkoisen kalabaliikin, kun siinä esitettiin Yksimielisyyden Ohjeen muka torjuneen asiattomasti Osianderin käsityksen Kristuksen meissä asuminen meidän vanhurskautenamme.
Jotenkin minulla ovat ilmat päässeet pihalle näitäkin väännöjä koskien, ei oikein huvita enää kun minun poteroni tuntuu nyt niin turvalliselta kyyhöttää.
Se video ei muuten ole suoraan kirjan mainos, vaan siinä on myös oma aiheensa eli antaa yleisesitys aiheesta yleensä, mutta tottahan kirjailija kirjaansa mainostaa. Itse tykkään kun on kansainvälistä näkökulmaa asioihin. Cooperilla on myös mukava tapa vertailla luterilaisten tulokulmia niin reformoituihin tulokulmiin kuin ortodoksisiinkin näköaloihin. Tästäkin pidän, kun olen tällainen eri suuntauksista kiinnostunut muutenkin.
Tunsin muuten kerran erään luterilaisen pastorin, joka omaksui tämän Kristuksen asumisen meissä osianderilaisittain ja läks ortodoksiseen kirkkoon jumalallistumaan. Se voipi olla hikinen urakka kun me emme pyhity muuten kuin uskosta näin luterilaisen tulkinnan mukaan, liha pysyy lihana, eikä sitä jalosteta. Minäkin olen huomannut tämän jo about 50 vuotta tarpomani uskontaipalleeni aikana, että perisyntinen olen ja olen edelleen, mitä itseeeni lihan puolesta tulee ja se aiheuttaa minussa joka päivä synnin tekemistä, sekä ajatuksin sanoin, että teoin.
1 tykkäys
Ymmärrän hyvin näkökulmasi.
Tähän astisen luterilaisuuteen tutustumiseni perusteella olen sitä mieltä että ortodoksisen jumaloitumisajatuksen ja tuon luterilaisen vulgaarin ääriajatuksen, “liha ei pyhity”, väliltä on löydettävissä jokin täysin perustavaa laatua oleva luterilainen käsitys pyhityksestä, joka perustuu vanhurskauttamiseen ja uskoon, on täysin Jumalan lahja, ja konkreettinen. En vain vielä ole löytänyt sanoja sen esittämiseen, sellaisia luterilaisen perinteen sanoja, jotka luterilaiset hyväksyvät. Toki aina pitää saada debatoida.
Sen olen kuitenkin huomannut että luterilaisetkin ovat sitä mieltä että he pyhittyvät, joten en pidä tuosta ei-raamatullisesta, poleemisesta ja jopa huonoa luterilaista oppia ilmaisevasta tavasta ilmaista pyhityksen todellista laatua. Se on muodostunut vasta-argumentiksi tietyille ylilyöville käsityksille pyhityksestä ja jumaloitumisesta, mutta sellaisenaan se ei anna oikeaa kuvaa luterilaisesta ajattelusta.
Ole varovainen sen käytössä, se työntää ihmisiä pois luterilaisuudesta, ihan suotta. Sen olen itse karvaasti huomannut.