Tervehdys!
Joskus muinoin olen foorumilla joihinkin keskusteluihin osallistunut ja nyt taas monen vuoden jälkeen koin tarvetta teologiselle pohdiskelulle. Kun en ole mitään teologista tutkintoa suorittanut ajattelin kysyä viisaammilta mitä ajattelette seuraavanlaisesta pähkäilystä.
Hetkenaikaa minua on vaivannut ajatus siitä, että onko yleisesti ihmisten puheissa esiintyvä ajatus Raamatusta Jumalan sanana totaalinen väärinymmärrys. Yleisesti hyväksytään kyllä ajatus, että Kristus on todellinen Jumalan sana. Mutta tämä ajatus ei näy eikä kuulu mitenkään ainakaan niissä kirkollisissa ympyröissä, joiden piirissä itse olen olen.
Jos taas Kristus on Jumalan sana ja seurakunta on Kristuksen ruumis maanpäällä, niin eikö pitäisi pikemminkin ajatella, että jos jokin tässä meidän maailmassamme on Jumalan sana, niin se on pikemminkin seurakunta, kuin Raamattu.
Toivottavasti saitte yhtään kiinni tästä ajatuksesta. Olisi mukava kuulla mitä ajatuksia tämä herätti ja missä kirkkokunnissa harrastetaan ehkä vastaavaa ajattelua.
Samoin ortodoksisuudessa: Kristus on Jumalan Sana, ja kirkko on hänen ruumiinsa maan päällä. Raamattu on Jumalan sanaa - siis kirkon kokemuksien pohjalta kirjoitettua sanaa Jumalasta. Paimen-Sanomien numerossa 1/2018 isä Serafim Seppälä kirjoittaa ns. jumalallisesta inspiraatiosta:
Varhaiskirkossa vallitsi laaja yksimielisyys siitä, että pyhissä kirjoituksissa on läsnä Jumalan Hengen vaikutus. “Inspiraatio” on moderni termi, jolla ei edes ole vastinetta Vanhan testamentin alkukielessä hepreassa. Kun kreikkalaiset kirkkoisät puhuivat inspiraatiosta, huomio kohdistui enemmän ihmisiin kuin teksteihin: profeettoja sanottiin Jumalan “henkeyttämiksi”. Kirkkoisät vertasivat profeettoja soittimiin, joita Jumalan Henki soittaa - mutta vasta sitten, kun profeetat olivat elämässään ja kilvoituksissaan kasvaneet sille tasolle, että tämä oli mahdollista.
Ei siis ole tarpeen ajatella[, että] sanamuodot - saati käännökset - olisivat Hengen sanelemia, vaan että sama Henki elävöittää niin kirjoittajia kuin lukijoitakin. Sama Henki, joka puhui Moosekselle, opettaa meitäkin. Kunhan asenteemme on samansuuntainen.
Raamattu koostuu suunnilleen samoista sanoista kuin muutkin kirjat. Henki on kirjaimessa mutta kirjain itsessään ei ole henkeä. Inspiraation voisi ilmaista ortodoksisesti inhimillisen sanan kirkastumisena. Maallinen sana kirkastuu vastaamaan taivaallista sanaa. Ihmissana kohotetaan tilaksi, jossa Jumalan sana toimii. Näin siitä tulee ainutlaatuinen verbaalinen tila. Florovskyn sanoin inspiraatio on dialoginen mysteeri: “Mitä inspiraatio on, sitä ei voi koskaan täydellisesti määritellä, siinä on mysteeri - jumalallisen ja inhimillisen kohtaamisen mysteeri.”
Pyhän tekstin pyhyys ei edellytä, että tekstin olisi pitänyt syntyä ihmeellisesti. Teksti on pyhä, koska se vaikuttaa pyhittävästi ja on elävää. Kirkon jokainen sukupolvi jatkaa vuoropuheluaan pyhän tekstin kanssa ja pyhittää sitä omalla tavallaan. Pyhyys itseasiassa ilmenee tekstin vastaanottohistoriassa selvemmin kuin tekstissä itsessään.
Näistä vanhemmista kirkkokunnista en osaa sanoa, mutta ainakin meillä luterilaisuudessa tämä Jumalan sanan = Raamattu näyttää tarkoittavan käytännössä sitä, että opetetaan ja toimitaan sen pohjalta, että Kristus on kohdattavissa Raamattua lukemalla tai kuuntelemalla. Vaikka käytännön elämä näyttäisi puoltavan enemmän ajatusta, että usko Kristukseen syntyy jonkinlaisen yhteisöllisen kokemuksen kautta. Eli onko Kristus kohdattavissa sittenkin enemmin seurakuntansa keskellä, kuin Raamatun sivuilla.
Muotoiluissa “Raamattu on Jumalan sana” ja “Kristus on Jumalan sana” esiintyy kyllä molemmissa sama ilmaus “sana”, mutta ihan eri merkityksessä. Edellinen muotoilu tarkoittaa, että Jumalan ilmoitus on ihmisten saatavilla Raamatun tekstissä. Jälkimmäinen muotoilu taas on metafora, eräänlainen vertauskuva, joka pitää jotenkin tulkita. Tulkinnan lähtökohtana ovat tietenkin ne raamatunkohdat, joissa tuo muotoilu esiintyy (ainakin Joh.1:1 ja Ilm.19:13). Näiden muotoilujen välillä ei ole mitään ristiriitaa eikä vastakkaisuutta.
Mutta voisiko olla niin, että Kristus on läsnä enemmän ihmisten välisessä rakkaudellisessa vuorovaikutuksessa, kuin saarnassa. Vai mitä voisi tarkoittaa ihan käytännössä tämä Siellä missä kaksi tai kolme on koolla jne.
Tähän voisi sotkea myös ajatuksen Jumalan valtakunnasta, joka on kuulemma jo meidän keskellämme tai meissä (ihan miten se halutaan tulkita). Voiko Jumalan valtakuntaan päästä sisälle jo tässä ajassa?
Katolisessa- ja varmaan ortodoksisessakin - kirkossa ehtoollinen on messun keskiössä. Saarnan tehtävä on lähinnä selittää ja opettaa evankeliumitekstiä.
Itse ajattelen niin, että Raamattu on Jumalan sanaa ja välittää Jumalan ilmoitusta. Kristus on Jumalan Sana ja inkarnaatio itse ilmoitus kaikessa täyteydessään. Uutta ilmoitusta ei enää tule. Jumalan valtakunta murtautuu tähän maailmaan koko ajan nimenomaan ehtoollisessa.
Ei kannata missään tapauksessa noin ajatella. Vaarallista, koska tällöin pitää seurakuntaa eli maan päällä olevia ihmisiä absoluuttina. Jolla tappaa hengellisen kehityksensä ja altistaa itsensä mahdolliselle hyväksikäytölle.
Raamattu on Jumalan sanaa ja henkilökohtaisessa Jumalsuhteessa sekä seurakunnassa on Jumalan sanaa. Mutta henkilökohtaisessa ja seurakunnassa olevassa on samalla muutakin, jonka uskottelee helposti itselleen olevan Jumalan sanaa, vaikkei sitä olekkaan.
Typistyykö tämä ajatus liikaa, jos se tiivistetään, että Raamattu on uskonelämän ylin ohje. Kun usein kyllä törmää ajatteluun, jossa “Raamattu on Jumalan sana” tarkoittaa, että Raamatussa olevilla sanoilla on erityisiä voimia. Tästä esimerkkinä esim. seuraava kirjoitus, jossa mielestäni asetetaan Raamattu Kristuksen tilalle monessa kohtaa: http://www.uskonet.fi/artikkelit/156/raamattu_-_jumalan_ilmoitus_ihmiskunnalle
No tämä kirjoitus ei ole ev.lut. kirkon sisällä syntynyt, mutta vastaaviin ajatuksiin kyllä törmää usein täälläkin.
Kuitenkaan kristillinen usko ei ole ”kirjauskonto”. Kristinusko on Jumalan
”Sanan” uskontoa, Sanan joka ei ole ”kirjoitetun, mykän sanan, vaan ihmiseksi tulleen, elävän Sanan uskontoa”.78 Kristuksen, elävän Jumalan
ikuisen Sanan, täytyy avata Pyhällä Hengellä meidän henkemme ”ymmärtä-
mään kirjoitukset”,79 jotta ne eivät jäisi kuolleeksi kirjaimeksi. (KKK, 108)
Tämä on kyllä todellinen usein toteen käynyt riski. Mutta meneekö tämän pelossa sitten “lapsi pesuveden mukana”. Niin kuin tuossa toissa kirjoituksessa kirjoitin, niin toki Raamattu on tärkeä uskonelämän ylimpänä ohjeena. Mutta jostain syystä usein Raamatun tutkiminen ja opillinen viisaus nostetaan jalustalle, jolloin se menee “elämän” edelle ja näkyy rakkaudettomuutena, tuomitsemisena jne.
Selitätkö tarkemmin. Metaforalla tarkoitan, että sanaa käytetään muussa kuin kirjamellisessa perusmerkityksessä. “Sanan” perusmerkitys on ääneen lausuttu tai kirjoitettu sanaesiintymä; yleistetymmin sana vaikkapa sanakirja-artikkelin aiheena; sanottu viesti; muu kielellinen viesti tms. Sanakirjasta(!) löytyy kaikenlaista muutakin merkitystä. Mutta näetkö, että ilmaus “Kristus on Jumalan sana” nojautuu ihan kirjaimelliseen sanakirjamerkitykseen? Mikä se merkitys siis on?
En ole eri mieltä Katolisen kirkon katekismuksen 108-kohdan kanssa. Mutta eihän se ole ristiriidassa kohtien 105-107 kanssa (- - niiden tekijänä on Jumala - - on tunnustettava Raamatun opettavan - - totuuden - -).
Kun Sana (Logos) kerran on kolmiyhteisen Jumalan toinen persoona, ja koska Kristus Jeesus on Sanan Inkarnaatio, niin kai tässä ilmaisussa on kyse hieman enemmästä kuin pelkästä “metaforasta”: