Katsoin Wikipediasta kuusi eri teoriaa sovituksesta. Ensin luettelen ne äkkiä.
Eli 1) satisfactio vicaria, jossa Kristus antaa kuuliaisuudellaan Jumalalle sen kunnian, mitä ihmiskunta ei kykene antamaan. Tai 2) penal substitution, jossa Kristus kuolee ihmiskunnan puolesta, koska kuolema on rangaistus kapinasta Jumalaa vastaan. Tai 3) moraalisen vaikutuksen teoria, jossa Kristuksen elämä ja esimerkki, huipentuen kuolemaan ristillä, inspiroi ihmisiä pyhyyteen. Se, kuka tarpeeksi inspiroituu (tai kuolee tarpeeksi inspiroituneena), pelastuu.
Sitten on 4) lunnassovitus, jossa Jumala ehdotti saatanalle vaihtokauppaa, Kristus vastaan ihmiskunta. Mutta homma kostautui kun Kristus nousi kuolleista ja saatanalle ei jäänyt mitään. Sitten on 5) rekapitulaatio, eli Kristus elää täydellisen ihmisen elämän ja siten osoittaa, että ihmisen muoto ei ole este Jumalan mielen mukaisuudelle. Ja 6) syntipukkiteoria, jossa ryhmän taipumus nähdä paha yhdessä jäsenessä ja lynkata hänet kaikkien ryhmän ongelmien edustajana ei olekaan langenneen ihmisen kyhäelmä, vaan sovituksen mekanismi, jonka kautta ihmisten syntisyys siirtyy Kristukseen.
Kommentoin näitä nopeasti. Malliin 1) olen sillä kannalla, että ihminen antaa Jumalalle kunnian hyväksymällä oman kuolevaisuutensa rangaistuksena kapinasta, jossa hän on väistämättä osallinen. Tässä yksittäinen ihminen on kuuliainen kuolemaan saakka, mutta se on mielekästä vain ylösnousemuksen valossa. Eli pelkkä kuuliaisuus on jokaiselle lopussa pakollista, mutta se ei ihmistä pelasta. Jokainen polvi tulee notkistumaan. Eli Kristuksen kuuliaisuuden en katso sinällään tai itsessään olevan mikään maksu mistään tai mikään sovituksen aines.
En usko, että 2) Jumala tarvitsee mitään rangaistusta. Ihminen saa rangaistuksensa kuolemassaan, jonka jatko on kadotus. Ihminen ei muutu sen seurauksena Jumalan mielen mukaiseksi, että Kristusta tai ihmistä itseään tai mitä tahansa muuta elävää rangaistaan. Iso ero näissä käsityksissä on muutenkin siinä, että onko ihmisen suurin ongelma a) synti (eli olemuksellinen ero Jumalasta) vai b) laki (yksittäiset väärät teot ja niistä kertyvä velka). Eli a) ihmisen kyvyttömyys ja haluttomuus suuntautua kohti Jumalaa vai b) Jumalan viha ihmistä kohtaan. Vihan voi lepyttää kohdistamalla sen johonkin sopivaan sijaiskohteeseen. Joku skientologi voisi heittää, että Jumala räjäyttää vaikka planeetan kaukaisessa galaksissa ja lepyttää sillä vihansa. Mutta ihmisen olemuksellinen ero Jumalasta tarkoittaa, että ihmisessä pitää tapahtua tai Jumalan pitää saada ihmisessä aikaan joku laadullinen muutos.
En usko, että 3) sovitus tai pelastus perustuu moraalisen esimerkin noudattamiseen. Mutta uskon, että ihmistä estää antamasta kunniaa Jumalalle se, että ihminen pakenee tietoa omasta kuolevaisuudestaan. Jos Jumala tulee esikuvaksi ja kanssakärsijäksi kuolemassa, tämä pakenemisen taipumus on mahdollista voittaa. Laki tarjoaa ihmiselle tiedollisen apuvälineen katsoa kuolemaa kohti. Kun taas rohkeus siihen edellyttää evankeliumia eli lupausta ja todistetta ylösousemuksesta (eli saarnattu evankeliumi ja tyhjä hauta).
Joh. 3:14 pitäisi minun mielestäni olla oikeasti pienoisevankeliumi. Ei Joh. 3:16, joka on vain viittaus edellä sanottuun.
En myöskään usko 4) mihinkään transaktioon Jumalan ja saatanan välillä. Uskon, että saatanan rooli on olla jonkinlainen ylinarsisti, joka 1Moos. alussa käynnistää ihmiskunnan “vyöryn” kohti omaa ajatteluaan. Ihmiskunnan ongelma ei ole saatanan “omistajuus” ihmiskuntaan, vaan ihmiskunta on kapinassa ilman mitään erityistä “omistajuutta”. Ennemmin niin, että kapinan jatkamisesta vasta seuraa alati lisääntyvä “omistajuus”. Ihmiskunnan ero Jumalasta poikii lisää eroa. Jumalan interventiot voivat hidastaa vyöryä, mutta on mahdotonta kokonaisuutena kääntää sitä.
Ihminen suuntautuu edelleen kohti hyvää, mutta aiheuttaa sillä pahaa, koska käsittää hyvän joksikin muuksi kuin Jumala. Eli vaikka turvallisuus ja hyvinvointi olisivat sinänsä hyviä, niin ihminen tavoittelee niitä keinoilla, jotka uhraavat tai tuhoavat jotain muuta hyvää. Tämä toimii kierteen tavoin. Jos ihminen asettaa tähtäimensä Jumalaan asti, hän altistuu laille ja näkee itsensä kuoleman omaksi. Vain kaventamalla ja lyhentämällä tähtäintään johonkin rajalliseen, hetkelliseen ja väliaikaiseen hän saattaa pitää kuoleman poissa näköpiiristään. Ja sen pahan, mitä hänen rajallisen hyvän tavoittelunsa aiheuttaa.
En usko, että 5) pelkkä rekapitulaatio vaikuttaisi millään tavalla pelastavasti. Sama ongelma kuin moraalisessa esimerkissä. Ei ole sellaista asiaa, mikä vaikuttaisi rekapitulaation kautta tuotetun lunastuksen tulemisen yksittäisten ihmisten osaksi. Eikä ole mielekästä käsitellä ihmiskuntaa tässä pelkkänä massana, joka voisi suuntautua Jumalaa kohti vain käsittämällä Jeesuksen kuninkaakseen. Ihmisen motiivit olisivat edelleen sekalaiset, luottamus Jumalaan vajaa ja fokus ajallinen. Eli ihminen vain sokeutuisi omalle synnilleen. Tämä on käytännössä se, miksi menestysteologia johtaa moraalisiin katastrofeihin.
Uskon, että 6) ihmiskunnan taipumus lynkata syntipukkeja on oire sen kollektiivisesta lankeemuksesta ja samaan aikaan sen tapa pitää kuolema väliaikaisesti loitolla, siirtämällä paha ja kuolema rituaalisesti lynkattavaan. Jeesus joutuu mekanismin kohteeksi (vrt. Kaifaan sanat), mutta kumoaa ja osoittaa sen tehottomaksi nousemalla kuolleista. Jos elämä on lahja, kuten ylösnousemus osoittaa, niin ei ole tarpeen ylläpitää mekanismeja, joiden peruste ja (nyt menetetty) oikeutus on, että lahjaa ei riitä kaikille. Lynkkaaja, eli tavallinen langennut ihminen, joka meille esitellään Kainin hahmossa, ei usko elämään lahjana. Lynkattavaan samaistuvalle se taas tarjotaan lahjana, mutta todella vain vastineeksi lynkattavan osaan suostumisesta. Ja koska ihminen kuolee kuitenkin, ei hän häviä tässä kohdassa mitään.
Ihminen siis antaa Jumalalle kunnian tunnustamalla, että ihmiskunta on kuolemaa kohti kulkevien lynkkaajien joukko, jolla on jatkuva tarve “poistaa paha keskuudestaan”, siinä kuitenkaan onnistumatta. Tämä johtuu siitä, että ratkaisu hyvän puuttumiseen ei ole siirrellä puutetta sinne tänne, vaan saada hyvää jostain poistamaan puute. Hyvän ainoa lähde on Jumala. Mutta ihminen on jo kuoleman alainen, joten on mahdotonta erottaa ihmistä tämän elämän aikana ihmiskunnan kollektiivisesta puutteellisuudesta ja pahuudesta. Tästä johtuen kuolema on välttämätön välietappi.
Tästä johtuen sovituksen keskeisin idea ja samaan aikaan siis lain ja armon yhteispelin leikkauskohta on johtaa ihminen Kristuksen jälkiä pitkin kuolemaan, jotta jäljet siitä jatkuisivat ylösnousemukseen.
Uskon, että paras sovitusoppi on sellainen, mikä kykenee keräämään kaikki todeksi tiedetyt asiat saman sateenvarjon alle. Tässä yksi, mikä summaa paljon edellä sanotusta.
Luuk. 23:39 Niin toinen pahantekijöistä, jotka siinä riippuivat, herjasi häntä: “Etkö sinä ole Kristus? Auta itseäsi ja meitä.” 40 Mutta toinen vastasi ja nuhteli häntä sanoen: "Etkö sinä edes pelkää Jumalaa, sinä, joka olet saman rangaistuksen alainen? 41 Me tosin kärsimme oikeuden mukaan, sillä me saamme, mitä meidän tekomme ansaitsevat; mutta tämä ei ole mitään pahaa tehnyt." 42 Ja hän sanoi: “Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi”. 43 Niin Jeesus sanoi hänelle: “Totisesti minä sanon sinulle: tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa.”