Kilpailu ihmisten välillä


#1

Onko kristillistä koskaan kilpailla toista ihmistä vastaan? Jos on niin milloin ja miten?


#2

Jos agnostikon vastaus kelpaa, niin kyllähän urheilukentillä näkee kristittyjä kilpailemassa maallisessa mielessä keskenään. Monet tekevät ristinmerkkejä ennen omaa suoritustaan ja suutelevat ristiä kaulallaan yms joten kyllä heillä varmaankin on tässä maallisessa kisassakin kuitenkin hengellisiä ajatuksia mukana.

Toinen kilpailu on tietysti muistaakseni Paavalin sanoissa: toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne.

Ensimmäisessä tapauksessa on tietysti mukana itsekkäitäkin tarkoituksia, koska sitähän toisen voittaminen kisakentillä on. Nykyisin monesti rahakin on vaikuttimena. Jälkimmäisessä taas on kaiketi vain hyviä seurauksia odotettavissa sekä toteuttajalle että kohteelle.


#3

Mitäpä tuo mitään todistaa. Menestysteologiassa ainakaan ei ole mitään väliä vaikka mennä häkkiin hakkaamaan toista kaveria ristit kaulassa ja Jeesusta menestykseen käyttäen.


#4

Kaikki sen tietävät, että kilpaurheilussa on mukana kristittyjä.
Mutta varsinaiseen kysymykseen, ajattelisin, että ei minkäänlainen kilpailu tai kisailu ole kristitylle, sen enempää kuin muillekaan ihmisille, sinänsä väärin.

Siinäkin voi asennoitua kuitenkin siten, että voittamisesta ja menestymisestä tulee itsetarkoitus. Halutaan kokea voitonhuuma uudestaan ja uudestaan, hinnalla millä hyvänsä. Tällöin ristin suuteleminen tai ristinmerkin tekeminen ei ole Kristukselle kunniaksi, vaan nimeä käytetään väärin.

Samalla tavoin voi tavoitella maallista menestystä ja kunniaa muillakin aloilla. Näyttelijänä, muusikkona, kirjailijana. Jos se tulee tärkeämmäksi kuin Kristuksen kirkastaminen elämässään, ja tärkeintä on saada kunniaa itselleen, on lähdetty väärälle tielle.

“Kaikki on minulle luvallista, mutta minä en saa antaa minkään itseäni hallita.”


#5

Raamatussa pyhä Paavali oikein kehottaa meitä kristittyjä kilpailemaan keskenämme toistemme kunnioittamisessa (Room.12:10). :slight_smile:


#6

Olen tästä kysymyksestä oikeastaan kiinnostunut henkilökohtaisella tasolla en niinkään yhteiskunnallisella, joten selitän tilanteeni paremmin.

Nuorena jolloin en ollut uskossa olin kilpaurheilija. Tuohon kuuluu tietenkin olennaisena osana voimakas halu voittaa. Halu voittaa paitsi itsensä, niin tietenkin erityisesti yksilölajeissa myös kilpakumppaninsa.

Tänä päivänä taas tuon kilpailuvietin on yliajanut empatia. Jossa alisuorittaisin teologisen pääsykokeissa (ei vaaraa en ole menossa), koska ajattelisin alitajuisesti kaikkia niitä, jotka kaikkensa yrittävät ja eivät onnistu. Säälisin heitä ja motivaationi kilpailla häviäisi.

Näinollen siis kristityn elämä ja Jeesuksen seuraaminen haittaavat massiivisesti kykyäni toimia yhteiskunnassamme. Maailman vastaus on se tiedetty, että pitäisi kovettaa sydämmensä, ja kilvoitella omaa menestystä niin kuin ne muutkin tekevät. Harmi vaan, että empatia hävinneitä kohtaan ei nouse tietoisesta päätöksestä vaan jostain syvempää. Olenko näinollen tuomittu häviäjäksi maailman mittapuulla loppuelämäkseni? Jos en niin miten ja miksi en?


#7

Tämä herättää useita ajatuksia. Ajattelen (en tiedä kuinka naiivisti), että kilpailla voi kahdella lailla: siten, että tekee muiden rinnalla parhaansa toivoen muiden voivan tehdä samoin ja iloitsee myös toisten onnistumisista, ja siten, että toivoo muiden menestyvän heikommin jotta itse loistaisi kirkkaimmin. Jos opiskelija kokeessa, taiteilija maalaustelineen äärellä tai opettaja työssään tekee parhaansa, että hänen taitonsa tulisivat parhaalla mahdollisella tavalla hyödynneryksi, en näe siinä mitään väärää - päinvastoin. Ongelmaksi muodostuu, jos itsensä kehittämisen sijaan keskittyy muiden alentamiseen: kunpa tuo toinen olisi huonompi, kunpa tuo toinen mokaisi, niin minä voisin voittaa. Tämä ei kuitenkaan mielestäni mitenkään väistämättä/erottamattomasti liity kilpailuun. (Tässä toki oletuksena, että kilpaillaan jossain mikä ei ole itsessään moraalisesti väärin.)

Tämä liittyy myös kysymykseen, mikä on oikeanlaista nöyryyttä. Olen usein kuullut opetettavan (mielestäni viisaasti), ettei nöyryys ole omien taitojen epärealistista vähättelyä. Sen sijaan nöyryyteen liittyy, että tunnistaa totuudenmukaisesti omat vahvuutensa ja samalla sen, että kaikesta niistä on Jumalaa kiittäminen, eikä aseta niitä suhteettoman keskeiseen asemaan suhteessa muihin - t.s. pystyy iloitsemaan muiden onnistumisista ja lahjoista yhtä lailla.


#8

Sitten on vielä sellainenkin juttu, että tahallinen alisuoriutuminenkin voi aiheuttaa joissain tilanteissa vahinkoa toiselle. Esimerkiksi jos ajattelee työnhakua. Työnantajan etuhan tietysti on, että saisi parhaan mahdollisen tekijän palkattua, ja jos nöyryyttään alisuoriutuu tai jopa jättää hakematta välttääkseen kilpailua, voi työnantaja saadakin huonomman työntekijän. Opiskelupaikoissa sama homma.


#9

Mikä siis tässä*, ?..
Voitko avata ?


#10

Eli jos jättäisin Jeesuksen taakseni voisin tietenkin ainakin kohtuullisen pitkälle suggeroida itseni kovaan kilpaan muita vastaan. En varmaankaan pitkässä juoksussa onnistuen selättämään mitä sitä pohjimmiltaan on, mutta joksikin aikaa.


#11

Niin ja ne huonommat heitetään roskikseen.

Pääsykokeiden osalta 20v:nä, ja sitten työelämässä jatkuvasti aina eläkeikään asti.


#12

Näistä olen samaa mieltä.

Miten voit olla keskittymättä muiden alentamiseen, jos esimerkiksi menet pääykokeisiin, jossa 20% valitaan hakijoista ja loppuja ei? Tai haet työtä ja tiedät, että vain erikoisen hyvä CV ja hyvät puhelahjat riittävät. Muut jätetään rannalle ihan kylmästi, koska eivät tuota rahaa omistajilleen.


#13

En ymmärrä miksei Jeesuksen seurassa voisi iloita juuri mainitsemistasi asoista ?
Eihän uskova eroa kanssaeläjistään muuten, kuin uskomalla Jumalaan, eli miksei voisi kilpailla ?

Esimerkkejä uskovista urheilijoista löytyy monia, mm. Sari Essayjah…


#14

Mielestäni tämä on mahdollista, vaikkei aina toki helppoa. Tavoitteena siis keskittyä omaan suoritukseen ja toisaalta toivoa, että kaikki muut todella suoriutuvat heille parhaalla mahdollisella tavalla ja että kyvykkäin hakija (taikka sitten muuten paras henkilö, lopulta Jumala tietää meitä paremmin mitkä ovet kannattaa avata ja mitkä sulkea) saa paikan - siinäkin tapauksessa että se en ole minä. Ja jos paikan saa joku muu, niin ei jää asiaa kadehtimaan.


#15

Onko kilpailemisessa muuta henkeä, kuin se että voittaa sukulaisensa monopolissa ja kokee riemun voitostaan sen toisen hävitessä?

Itseään vastaan kilvoittelu, no joo ehkä jonain teoreettisena mahdollisuutena. Käytännössä Sari Essayjah muistetaan koska hän käveli kovaa, ja väittääkö joku ettei hänen motivaatiossaan tehdä ja harjoitella ei olisi ollut yhtään mukana sitä että kun menestyy kaikkea kivaa seuraa siitä ja näin olympiavoitto mielessä treenaillut ne talven pimeimmätkin hetket.

Jos Sarin motiivit olivat täysin puhtaat ja se on siis mahdollista, niin miten? Tällöin oma ongelmani olisi kuitenkin mahdollista ratkaista rikkomatta sitä mitä olen.


#16

Ei kai langenneen ihmisen motiivit koskaan ole täysin puhtaat missään asiassa. Jos puhtaita motiiveja jää odottamaan, niin ei voi kyllä tehdä oikein mitään ikinä.


#17

Miten paljon koet Jumalan tahdon toteutuvan uskovan elämässä ja yhtälailla yhteiskunnassa?

Itse näen, että maailma on saatanan vallassa, ja että siinä Jumalan tahto toteutuu hyvin harvoin. Sitten on uskovien joukko, jossa asia ei ole ihan noin, mutta en ole päässyt vielä kunnolla sisälle siihen niin, että osaisin jotenkin hahmottaa, ja sanoiksi pukea miten näkisin uskovan elämässä Jumalan tahdon toteutuvan. Erityisen vaikeaksi menee juurikin vaikkapa se, että joku astelee vapaaotteluhäkkiin kantaen suurta ristiä Hellbelssin kaikuessa areenassa sisääntullessa yhdistettyinä tatuointeihin suosikkipsalmeista.

Ja tuo ylläoleva kappale en halua olla julistamassa mitään, koska en asiaa omasta mielestänikään hahmota erityisen hyvin. Arvostan poikkeavia näkökantoja, ja erityisesti psykologisesti on tietenkin helpointa kuvitella, että elämme jo mahdollisemman pitkälle taivaan kaltaisessa tilassa, jossa Jumalan tahtoa noudatetaan, eikä niin että Jumala sallii vaikkei mitään sen kaltaista haluaisikaan.


#18

Rikomme mielestäni kyllä jatkuvasti Jumalan tahtoa vastaan, mutta silti hänen kaitselmuksensa on päivittäin läsnä ja koko luomakunta hänen kämmenellään. Uskon, että vaikka taivas on luvassa vasta kuolemamme tuolla puolen, voimme turvata Isäämme jo tässä elämässä, emmekä ole Saatanan armoilla - uskon kautta myös kärsimykset ja vastoinkäymiset saavat lopulta merkitystä, ja Jumala voi kääntää kaiken kunniakseen ja meidän onneksemme. Näin toivon. Elämän taitekohdissa ja esimerkiksi opiskelu- ja työpaikkahakua tai omaa kutsumusta stressatessa on paljon lohduttanut ajatus, että lopulta kaikki on Herran käsissä.


#19

Olen täsmälleen samaa mieltä.

Tapani Suonto, One Way missionin johtaja kertoi rukoilevansa vaikkapa purjeveneistä. Arvostan hänen työtään ja opetuksiaan. Itse en tällä hetkellä pystyisi purjevenettä rukoilemaan, koska koen Jumalan niin pyhänä, etten sitä tekisi. Josta mennäänkin siihen kumpi ajattelee meistä asiaa väärinpäin, vaiko molemmat ja miten asia pitäisi ratkaista? Jos rukoilee vain purjeveneitä, niin silloin ainakin mielestäni käyttää uskontoa vain keppihevosena saadakseen itselleen lisää kaikkea kivaa.


#20

Niin ja eikös se Paavali sanonut, että:" kun meillä on ruoka ja vaatteet, saamme olla tyytyväisiä". Minustakin on vähintäin outoa, että joku hyvin toimeentuleva rukoilee purjevenettä. Jotenkin itsestä tuntuu, että en kehtaa rukoilla Jumalalta materiaa, vaikka sitä haluankin. Kun siihen välillä sorrun, saan vitkaan muistutuksen: sinullahan on jo kaikki mitä tarvitset. Kilpailuun liittyen tuo Paavalin lause - Kilpailkaa toistenne kunnioittamisessa - on uskomattoman hieno ja pistää jauhot suuhun jokaiselle omasta mielestään nöyrälle, eikä todellakaan vähiten itselleni.