Joo, yhdessäkin on jo usein liikaa. Sama minulle rukoileeko seisaalleen vai polvilleen, mutta Tuomasmessussa minäkin näin ensimmäisen kerran polvirukousta v. 1988 Agricolan kirkossa, eli olivat juuri alkaneet Helsingissä tämäntyyppiset messut.
Alkuvaiheessa ainakin hommassa oli ihan oikeaa herätystäkin mukana. Petri Laaksonen oli vakituinen musiikinjohtaja, toisinaan myös Pekka Simojoki. Anna-Mari Kaskinenkin oli usein paikalla ja monia muita, joista en ollut silloin ennen tiennyt mitään.
Tuomasmessu ei ole mikään körttitapahtuma. Tuosta saa vähän sellaisen käsityksen että yhdistät ne jotenkin toisiinsa?
Aiemmassa viestissä Diakoni oli nähnyt polvirukousta Silvanuksen kanssa Tuomasmessussa, siihen tartuin. Körttijuttu oli toinen, eikä liity Tuomasmessuun mitenkään, joka alussa oli aikalailla omanlaisensa hieno juttu.
Hyvä oikaisu. Sai vain tuosta lainatun tekstin jatkossa olevasta kirjoituksestasi sen käsityksen että yhdistät niitä tai ainakin niin että lukija voi yhdistää ne toisiinsa.
Eräs helsinkiläinen kollega luonnehti Agricolan kirkon tuomasmessua citykörttien kokoontumisajoksi.
D
Tämä on ihan totta. Se oli yksittäinen genuflektikko ko. messussa. Ahdas oli genuta siellä penkkien välissä.
D
Ei mielestäni ainakaan vielä tuolloin kun minä siellä aktiivisesti kävin vuosina 1988-1992. Enemmänkin KRS- ja SLS-vetoisina ne näin ja Taize-vaikutteet olivat myös vahvasti läsnä.
Viime vuosituhannella kaikki oli paremmin. Kirkkokin oli vielä jakaantumaton… paperilla.
Tmessu jossa itse käyn, on kyllä kallistumassa jollakin tapaa kördementaliteettiin. Jokin hienovarainen asennejuttu. Samoin kun SLS…
Mutta nyt lipsuu aiheesta, vaikka kipeää tekeekin.
D
Ei ole ainakaan omalta osaltani. Enkä kyllä tuosta @Thinkcat n tekstistäkään sellaista sanomaa löydä. Ehkä se sitten avautuu luterilaiselle eri tavalla kuin katolilaiselle, en tiedä.
Mutta sen voin sanoa, että ainakaan sinun kommenttisi @Diakoni eivät ole kidutusta. Jäin miettimään sitä, mitä sanoit paastosta, kilvoittelusta ja itsensä rääkkäämisestä.
Minulla nuo kaksi asiaa tuppaavat menemään sekaisin erinäisistä syistä. Jotka eivät välttämättä niinkään liity kilvoitteluun kaikki. Tästä syystä pappi on monena vuonna kieltänyt minulta paastoamisen. Koska minulla se menee helposti överiksi.
Polvirukousta en oikein osaa ajatella mitenkään suurena kilvoitteluna. Sehän kuuluu ihan normaalina osana jokaiseen messuun. Adoraatio ehkä poikkeuksena, koska siinä ollaan niin pitkään polvillaan.
Jonkinlaista piikkivyötä käyttävät Opus Dein jäsenet nykyisinkin. Muistan isä Oskari Juurikkalan puhuneen tästä jossain haastattelussa. Mutta sääntö on, ettei iho saa mennä rikki eikä kipua saa aiheutua. Eikä sitä pidetä koko aikaa. Jotenkin näin. Voin myöhemmin koittaa kaivaa jotain linkkiä jos löytyisi. Nyt olen lähdössä messuun ja heitin vain ulkomuistista.
Aika on pitkä koska Suomessa annetaan esimerkkiä koko adoraation kestävästä polvistumisesta. Esimerkiksi eteläisemmässä Euroopassa on monia paikkoja joissa aloitetaan ja lopetetaan polvistumalla ja välillä istutaan. Kummassakin tavassa on mielestäni etunsa.
Koko adoraation ajan polvistuminen on minusta käytännön kysymys. Jos adoraatio on lyhyt on ok olla koko ajan polvillaan, mutta jos adoraatio kestää esim. puolitoista tuntia, ei polvillaan olemisesta ole ainakaan mitään hyötyä kenellekään. Kestoajasta voidaan tietenkin olla sellaistakin mieltä ettei adoraation tulisi olla niin pitkä etteikö terve ihminen jaksaisi olla sitä aikaa polvillaan.
“Polvistumisajasta kilpaileminen” ei taas mielestäni ole kristillistä ollenkaan vaan fakiirien hommia. Välillä alttaripoikia ja pappeja katsoessa tulee tämä viimeinenkin mieleen.
Jumala on siinä edessä ja yhtäkkiä tärkeimmäksi asiaksi muodostuu polvistumisten kesto.
Yksi hyvä tapa on mielestäni se että seurataan pappia, jos hän ymmärtää antaa järkevää esimerkkiä, eli hän on asetettuaan Kristuksen ruumiin esille hetken aikaa polvillaan ja sitten siirtyy loppuajaksi istumaan penkille muiden kanssa samaan suuntaan. Lopetettaessa pappi tekee omat toimensa terveiden polvistuessa.
Edit.
Olen myös sitä mieltä ettei polvistumisten ole tarkoitus tuottaa kipua. Jos kipua esiintyy, tulee rukoilla muussa asennossa.
Samaa mieltä. Muutenhan se koko aika menee vain sen kivun miettimiseen, jolloin itse adoraatio jää aika ohueksi. Olen vasta nyt hiljattain joutunut tekemisiin näiden asioiden kanssa, kun pari vuotta sitten menin nurin täydestä vauhdista eivätkä polveni ole siitä koskaan toipuneet ennalleen. Välillä pelkkä ripin ajaksi polvistuminen on liian pitkä aika. Siihen kaatumiseen asti polvistuminen oli vain ihan normaalia rukouselämää, eikä sitä tarvinnut miettiä sen enempää. Nyt kestää polvistumisen jälkeen pitkään ennen kuin pystyy kävelemään ontumatta.
Muutenkin minulla on tähän kilvoitteluun vähän ongelmallinen suhde. Paasto minulla menee helposti överiksi. Tavallaan saan siitä “tekosyyn” jatkaa pitemmälle kuin pitäisi. Eli menen yli sen, mikä on hengellisesti tarpeen ja vahingollisen puolelle. Ja silloin tullaan siihen itsensä rääkkäämiseen, josta @Diakoni puhui. Jokin osa minusta nauttii siitä, sitä en voi kieltää. Sellainen ei missään nimessä kuulu kilvoitteluun eikä katolisuuteen, joten nykyisin en juurikaan paastoa ruuasta vaan yritän löytää muita korvaavia tapoja tilalle.