Nyt kyllä tekee mieli kysyä, että mikä on sun tietolähde tähän asiaan? Jos katson omani eli Tampereen hiippakunnan tilannetta, niin asia vaikuttaa olevan toisin. Ensinnäkin, monien papiksi vihittävien ensimmäinen työpaikka pappina näyttää nimenomaan olevan syrjäseudulla tai korkeintaan “ympäryskunnissa”. Tampereen seurakunnat vaikuttavat pääosin palkkaavan sellaisia, joilla on pappisvihkimys jo ennestään, myös sijaisuuksiin. Uusien pappien ensimmäisissä seurakunnissa vilahtelevat Vesilahti, Orivesi, Ikaalinen jne pikkukunnat, taisi jollain olla Kangasalakin. Myös tulee muissa hiippakunnissa vihittyjä pappeja. Ja mitä tulee heidän opillisiin käsityksiinsä, niin en ole niistä haastattelukierrosta pitänyt, mutta aika monen hiljattain papiksi vihityn saarnat vaikuttavat perinteisemmin ajattelevan korviin aivan asiallisilta. Täysin maallisissa asioissa pyörivät tai muuten opillisesti oudot saarnat ovat mun kokemuksen mukaan enemmän keski-ikäisten pappien heiniä.
Kaikkinensa todella surkea ja vaikea asia, mutta ei ole pelkästään Suomen asia. Ev.lut. on hajonnut kaikissa maissa samasta syystä ja on erittäin vahingollista eikä anna enää kotia kaikille niillekään, jotka rakastavat historiallisista syistä isiensä ja äitiensä kotikirkkoa.
Kumpikaan puoli ei minun silmissäni ole kaikessa oikeassa ja hyvää ja on selvä, että yhteiseloa ei nyt synny näin tulehtuneessa tilanteessa.
Vielä toivoisin voivan keskustella rauhassa, miten jakaa kansankirkkomme siten, että perinteinen ja uusi käsitys (mielellään ilman samansukupuolisten vihkioikeutta) pystyisivät elämään rinnan kirkossamme täysin tasa-arvoisin oikeuksin ja väistämättä toisin ajattelijaa. Keskinäinen kunnioitus ja sopu on kristillistä. (Kukaan yksilökään ei ole täysin samanmielinen kaikesta, kunhan’ pääasia saa olla pääasia’, Luther)
Ei kirkossamme kaikki ole huonoa ja armo sekä suvaitsevaisuus on kristillinen hyve. Emme kukaan täytä Jumalan tahtoa, sitä joutuu pyytämään, mutta silti jää vajaaksi AINA.)
Vaikka Jumala ei onneksi muutu, maailmamme muuttuu sallimuksena suuntaan jos toiseenkin vääjäämättä. Ei kaikki vanha ole oikein ja hyvää. Vaikka on erimielinen ja Helsingin piispaa eivät kaikki piispana kunnioita, kannattaisi kuitenkin hänenkin ajatuksiaan tilanteesta miettiä.
Teologia ja uskonto ovat sellaisia asioita, että välttämättä tulee erimielisyyksiä kautta historian ja heti alkuunsakin. Tavallinen kansa ei demokratiassakaan paljon pysty vaikuttamaan, vaan synnillisiä, oikeassa olvevinakin kuppikuntia tuppaa syntymään jatkuvasti. Valta turmelee aina ja tasa-arvoa miesten ja naisten välillä ei ole pystytty pitämään ikinä, eikä annettu ihmisarvoa esim. näille ‘erikoisille’ sukupuolille. Jeesus sovitti kaiken ja anteeksianto kuuluu heillekin, vaikka eivät pystyisi muuttumaan. Avioliittoon vihkimistä kirkossa en minäkään pysty hyväksymään enkä noita vieraan uskonnon menetelmiä, mutta niitä voi helposti väistää. Jos muslimiuskonto pääsee valtauskonnoksi, ei voi väistää.
Joka tapauksessa hajoaminen on paha asia ja viimeiseen asti tulisi välttää. Kirkkomme ei saisi evätä ehtoollisen viettoa luterilaisen uskontunnustuksen omaavilta yhteydessään, vaikka ymmärrän senkin tässä kiistassa, koska vastapuoli näyttää halveksivan kantakirkon HPE:ta, vaikka ymmärrän senkin.
Toisaalta jokainen on Jumalan edessä itse vastuussa tekemisistään ja yritän olla tuomitsematta toisin toimivaa, kun se ei ole minun vallassani. Saan sanoa, pitääkin, jos varmuudella tiedän toisen tekevän väärin jne. Sietokykyä joutuu venyttämään. Voi olla, että enää ei voi, mutta osa jää silti ulkopuolelle leirien eikä pysty vaihtamaan muihin kirkkoihin.
(Onpa vaikea kirjoittaa lyhyesti ja ytimekkäästi, tulee sekavaa ja väärinymmärrettävää väkisinkin.)
Totean alkuun, että hiippakunnat ovat jossain määrin erilaisia. Esimerkiksi Helsingin hiippakunnassa ei muita kuin kaupunkiseurakuntia olekaan. Siellä esimerkiksi nyt 14.5. vihittiin 7 henkilöä papiksi.
Lisäksi totean, että pakitan vähän. Argumentaationi oli vähän turhan yleistävää, ja sitä olisi ollut syytä muotoilla jossain määrin toisin. Jako ei mene suoraviivaisesti seurakunnan tai kunnan koon mukaan. Osassa pienemmistä seurakunnista teologinen linja on myös sen tyyppinen kuin mitä osassa liberaaleista isoissa seurakunnissa on.
Tampereen hiippakunnassa on ollut tänä keväänä ilmeisesti 5 pappisvihkimystä: Messukylän seurakuntaan (Tamperetta), Pirkkalaan, Akaaseen, Hausjärvelle ja Urjalaan. Näistä Messukylän seurakunta on tuomiokapitulin käsittelykierroksen jälkeen avannut ovet homoparien vihkimiselle. Pirkkalan kirkkoherra on esiintynyt julkisuudessa herätysliikekriitikkona ja tutkijana (tosin ei taida olla saanut vertaisarvioinnista läpi vielä yhtään tutkimusta, jossa olisi itse ollut pääkirjoittajana tai edes toisena tai kolmantena kirjoittajana) sekä sateenkaarimessujen toimittajana. Akaan uusi kirkkoherra on ollut aktiivinen myöskin sateenkaariteemassa. Akaan seurakunnasta oli juuri hiljattain valtakunnallisissa medioissa kohu jostain välikohtauksesta kirkossa sen jälkeen kun messussa oli yhteisen esirukouksen keskellä kuulutettu avioliittoon homopari, mitä joku seurakuntalainen sitten protestoi. Valintojahan ei julkisesti perustella, mutta voisi veikata, ettei esim. noissa seurakunnissa paikallinen kirkkoherra todennäköisesti ensisijaisesti olisi esittämässä tuomiokapitulille pappisvihittäväksi sellaista teologian maisteria, joka ei seurakunnassa suostuisi toimittamaan esim. sateenkaarimessua tai homoparin kirkollista kuuluttamista. Hakijoiden vastauksia ei pöytäkirjoihin valintaperusteeksi kirjoiteta, mutta avioliittoasiaan liittyen on työhaastatteluissa jo vuosia ollut teologian maistereille usein vähintään joku kysymys.
Saarnataidot ovat asia erikseen. Määräaikaisessa virassa tai työsuhteessa olevat lienevät keskimäärin varovaisempia esittämään outouksia puheissaan, ja saattavat käyttää keskimäärin enemmän aikaakin valmisteluun, kuin monet eläkevirassa olevat. Nuorempi papistokin tulee kuitenkin jossain vaiheessa keski-ikään, eikä hiljaa oleminen jostakin jossain kohtaa takaa samaa ikuisesti myös tulevaisuuden osalta. Monet persoonalliset piirteetkin korostuvat usein iän karttuessa.
Ymmärrän turhautumisesi, mutta tässä on nyt yleinen ongelma käsillä kun kirjoitat, että kukaan ei sano mitään. Kyllä sanoo, monikin, julkisestikin. Et vain itse ole huomannut asiaa. Tällaista tulee toistuvasti vastaan, että kirkossa ei ole sitä taikka tätä. Usein oma reaktioni tällaiseen on se, että juuri sitä kaivattua olen toteuttanut kirkossa 15 vuotta täysin vapaasti ja julkisesti. Niin kuin nyt “kristillisen” tarotin vastustamista. Jaksaako näitä kaikkia nyt lähteä jahtaamaan, toisaalta?
En muuten tarkkaan ottaen sanonut, että Järvinen olisi tuonut Crowleyn ajatuksia kirkkoon.
Et sanonutkaan. Sanoin itse niin. Voin siirtää linkkauksen omaan viestiini.
Järvinen kuuluu jopa suosittelevan Crowleyn Thoth-tarotia.
Oletteko milloin viimeksi vilkaisseet hänen Instagramiaan. Jos hän laittaisi edes murto-osan okkultismiin ja joogaan laittamastaan energiasta evankeliumin levittämiseen, meillä olisi mahtava evankelista.
Ei kaikkia henkisiä traditioita voi tuoda osaksi kristityn elämää, kaikki henkiset traditiot eivät sisälly kristinuskoon. Ja toivoisin Suomessa äänekkäämpiä kannanottoja sen vastustamiseksi. Olen huomannut joitakin ääniä siellä ja täällä mutta koska kyseessä on Kirkon koulutuskeskuksessa työskentelevä henkilö, äänien pitäisi olla yhtenäisempiä ja kuuluvampia.
Tämä on viisautta.
Mielipiteesi perustuu siis ihan vain mutuun. Voin sanoa, että se on väärässä.
Olen itse nyt useamman vuoden opiskellut Helsingin yliopistossa teologiaa aluksi avoimessa ja sittemmin ihan tutkinto-opiskelijana. Tänä aikana olen tutustunut teologian opiskelijoihin ja saanut heidän kanssaan jakaa matkaa opiskelijana. Aika moni näistä tutuistani on kirkollisella linjalla eli pyrkimässä luterilaisen kirkon papiksi. Toistaiseksi en ole kuullut yhdestäkään valmistuvasta opiskelutoveristani, että häntä ei olisi hyväksytty vihittäväksi. Joukossa on kuitenkin aika paljon konservatiivisiksi luettavia. Ihan vihkimyksiäkin on ollut Helsinkiä myöten.
En siis ainakaan Helsingin teologisessa tiedekunnassa opiskelevana näe tätä vihkimysrajoittamista. Toki tilanne voi olla eri Joensuun tai Åbo akademin valmistuneissa.
???
Miksi näistä valmistuneista, en ole kuullutkaan!
Perustuu muuhunkin kuin mutuun. Kaikkia lähteitä en voi tässä käsitellä. Siltä osin kuin johonkin viittaan, pyrin viittamaan sellaisiin tietoihin, jotka ovat julkisesti saatavilla.
Mainitsemasi Helsingin hiippakunnan vokaatiota odottavien listan pituus on erään viime vuotisen pöytäkirjan mukaan ollut sillä hetkellä 36 teologian maisteria. Listalta poistutaan sekä pappisvihkimysten johdosta että hiippakuntavaihdosten myötä että sen myötä, että osa ei rekrytyksi mihinkään tule, eikä liian monen pettymyksen jälkeen hakuja enää jatka. Lista ei etene jonomaisesti, vaan osa listalla olevista on sellaisia, ettei kerta toisensa jälkeen tule hauissa rekrytoiduksi, ja osin samat henkilöt saavat puolestaan seurakunnista työhaastattelukutsuja, kunnes tulevat vihityiksi. Ne, jotka jäävät valitsematta, eivät saa nähtäväkseen tai kuultavakseen niitä keskusteluita, joissa heidät on poissuljettu valinnan mahdollisuutena. Valinnat perustellaan päätöksissä lyhyesti, valitsematta jättämisiä ei. Tänä keväänä pappisvihkimyksiä on ollut Helsingin hiippakunnassa ilmeisesti 7.
Aloituspaikkoja on nykyään Helsingin yliopistossa teologiassa ja uskonnontutkimuksessa yhteensä 185 (joista iso osa menee muualle töihin kuin kirkkoon), Itä-Suomen yliopistossa on 50 läntisen teologian aloituspaikkaa, ja Åbo Akademissa aloituspaikkoja on 22. Aloituspaikkojen määrä ei ole sama kuin valmistuneiden määrä. Kaikki aloittaneet eivät koskaan valmistu. Lisäksi osa opiskelee teologian maisteriksi ulkomailla tai suorittaa pelkän maisterivaiheen toisen alan kandina niin, ettei tule opiskelijaksi yleisten kandivaiheen aloituspaikkakiintiöiden kautta. Vuonna 2024 Helsingin yliopistosta valmistui 84 teologian maisteria, Itä-Suomesta 40 ja Åbo Akademista 12. Noin puolet aloittaneista on jäänyt valmistumatta. Helsingistä valmistuneista ev. lut. kirkkoon pappiskelpoisia yliopisto-opintojen puolesta oli vain 30. Vuonna 2023 määrä oli kaksinkertainen. Ilmeisesti myös vuonna 2025 tällaisten valmistuneiden määrä on ollut pieni ja tulee ehkä tänäkin vuonna olemaan.
Seurakuntapapistoa on tällä hetkellä ev. lut. kirkossa noin 1900, eli seurakuntapapistoon tarvitaan karkeasti keskimäärin noin 40-50 henkeä per 25-69 -vuotiaiden ikäluokka. Papiksi vihittäviä on jonkin verran tätä enemmän per vuosi, koska on myös poistumaa: osa papeista sairastuu, vaihtaa alaa, on poissa työelämästä, on myös muita töitä kuin seurakuntapapistossa, ja osa on työttöminäkin. Virassa saa nykyisin olla 70-vuotiaaksi asti, jonka jälkeen voi saada halutessaan jatkaa viransijaisena.
Papiksi vihkimättä jääneet teologian maisterit ovat pääasiassa jo aiemmin valmistuneita. Uusien osalta vihkimisasia selviää yksilö kerrallaan siinä kohtaa, kun nämä hakevat töitä. Vokaatiojonoon on paljon helpompi päästä kuin saada pappisvihkimykseen vaadittu työpaikka ja sitten myös saada pappisvihkimys.
Opintojen puolesta pappisvihkimyskelpoisia alle 70-vuotiaita teologian maistereita, joilta Suomen ev. lut. kirkon pappisvihkimys eri syistä puuttuu (kaikki eivät ole halunneetkaan papiksi, ja osa voi olla päätynyt papiksi toiseen kirkkokuntaan), lienee Suomessa selvästi yli tuhat ja saattaa olla jopa pari tuhatta. Mutta ei moni jo vuosia sitten teologian maisteriksi valmistunut edes hae enää kirkosta töitä. Vuosituhannen vaihteessa on viimeksi ollut isompi valmistumismäärä. Teologiasta valmistui silloin kerralla pelkästään Helsingistä yli 200 opiskelijaa siirtymäaikamuutosten takia. Viime aikoina selvästi harvempi teologian maisteriksi valmistunut on suorittanut yliopistossa ev. lut. kirkon työhön pätevöittäviä opintoja. Yksi mahdollinen syy on se, että aiempaa useampi opiskelija ei opintojensa aikana ole nähnyt realistista mahdollisuutta työllistyä ev. lut. kirkkoon, eikä siksi myöskään ole edes pyrkinyt toteuttamaan opintojaan niin, että ne täyttäisivät ev. lut. kirkon vaatimukset. Aiemmin myös mm. moni uskonnonopettajaksi , tutkijaksi tai ihan muihin töihin aikonut teologian opiskelijakin suoritti opintonsa niin, että mahdollisuudet pappisvihkimykseen tulivat silti yliopisto-opintojen puolesta. Nuoremmista uskonnonopettajista selvästi aiempia sukupolvia harvemmalla on opettajapätevyyden lisäksi pappisvihkimys.
Tässä YouTube -videossa ev. lut. pappi Pauli Selkee kommentoi aiemmin linkittämääni Seurakuntalaisen uutista Kansanlähetyksen ja SLEYn lähtöhaluista. Itselleni mielenkiintoisin ajatus oli, että nimenomaan silloin tapahtuisi, kun lähetysjärjestöjen sopimukset ev. lutin kanssa olisivat katkolla eli 2028.
Tämä kai ratkaisisi homman ilman että tarvitsee edes itse lähteä. Ajetaan ulos.
Kirkolla on käsittääkseni ollut haluja keskittää lähetystyötään Suomen Lähetysseuraan, joka tekee kehitysyhteistyötä ja humanitaarista työtä, ei niinkään julistuksellista työtä.
Samanaikaisesti on nyt painetta päästä konservatiiveista eroon, joten sopimusten tekemättä jättäminen ratkaisisi molemmat asiat.
Lopputuloksena konsulähetysjärjestöt tosiaan jäisivät vähän tyhjän päälle: videolla kuvattiin tilannetta, jossa Inkerin kirkon pappi toimittaa messua seurakunnassa, jossa puolet kuuluisivat ev. lutiin. Tässä tilanteessa ei olisi enää mitään selvää sidettä emokirkkoon. Oltaisiin de facto poispotkittuja. Ev. lut. voisi taas vain sanoa, että edellytyksiä sopimusten jatkamiselle ei ollut ja muutenkin lähetystyötä on hyvä keskittää.
Joo. Arkkipiispa on verrannut konservatiiveja ääriliikkeisiin ja ties mihin Alfatv:ssä Arto Antturin mukaan. Keskusteli Dosentin debatti- ohjelmassa Kansanlähetyksen Jouko Jääskeläisen kanssa.
SLS:n ohella varmaan KRS ja ELY ovat salonkikelpoisia ja voivat hoidella den lähetystyön diltä osin mitä kirkko ylipäänsä siitä on kiinnostunut. Kirkkokandan ohella voisin nähdä et ainakin LFF voisi olla ainakin uuden tunnustuskirkon liepeillä ellei täysjäsenenä. Suomenkielisen LYRS:n ambitioista ei osaa sanoo.
KRS ei tee ulkolähetystyötä, vaan se on puhtaasti kotimaan järjestö. ELY on yhdeksän lähetystyöntekijän kokoinen lähetysjärjestö. Eli ei ainakaan toistaiseksi kovin iso. Elyn toiminta on laajentunut pikkuhiljaa, eli se on ollut kasvava lähetysjärjestö.
Lähetysseura on jollain tavalla onnistunut nopeahkosti kadottamaan merkittävän määrän sen yhteydessä aiemmin olleista suomalaisista, jotka aiemmin osallistuivat järjestön toimintaan, kuten Lähetysjuhlille. Osasyy siihen voi olla se, että Lähetysseura on pyrkinyt yhä enemmän toimimaan seurakuntien työntekijöiden kautta sen sijaan, että olisi suorassa kontaktissa muihinkin suomalaisiin. Viime lähetysjuhlilla oli tiedotteen mukaan yhteensä 850 kävijää, jossa eniten kävijöitä keräsi Afrikkalainen gospelmessu 560 osallistujallaan, mutta puhetilaisuudet keräsivät suurimmillaan ehkä alle 200 kuulijaa. Kaukana ovat ajat, jolloin Lähetysseuran Lähetysjuhlilla kävi tuhansittain ihmisiä, vaikka se aika on ollut vielä tällä vuosituhannella.
Olisiko tämä sitä, kun suola käy mauttomaksi. Kirkollisen työnkin Lähetysseura onnistuu määrittelemään ilman yhtään Jeesus-mainintaa.
(edit. oli siellä mainittu, kun nyt uusin silmin tarkistin, ei tosin mitään sovituksesta vaan ympäripyöreää rakkauspuhetta)
Muut työmuodot ovatkin sitten kehitysyhteistyö, rauhan ja sovinnon työ, humanitaarinen apu, vaikuttamistyö ja globaalikasvatus.
Hyviä asioita, mutta näillä spekseillä on vähän harhaanjohtavaa puhua lähetystyöstä.
Minulla menee aina vähän kylmät väreet pitkin selkäpiitä kun mainitaan “tunnustuskirkko”. Tulee vaikutelma äärimmäisestä oikeaoppisuudesta jossa oikeaoppisuus kilahtaa nuppiin ja siitä tuleekin armoa syrjäyttävä elementti jota palvotaan.
Minulle tulee “tunnustuskirkosta” mieleen natsi-Saksa ja maanalainen tunnustuskirkko. Yksilöllisiä nämä mielleyhtymät.
Enemmän luulen kyse olevan strategisesta muutoksesta. Aiemmin Lähetysseuralla oli suuri määrä henkilöjäseniä, ja aktiivinen toiminta riviseurakuntalaistenkin kannustamiseksi tekemään lähetystyötä omalta paikaltaan käsin. Aiemmin Lähetysseurankin isona näkynä oli evankelioida kansa evankelioimaan kansoja ja innostaa ihmisiä toimimaan Kristuksen todistajina lähellä ja kaukana. Nykyään Lähetysseuralla on vain vanhoja henkilöjäseniä, koska Lähetysseura muutti sääntönsä sellaisiksi, että uudet henkilöt eivät enää sen jäseniksi voineet liittyä. Taustalla oli strategian muuttuminen, jossa Lähetysseura pyrki kirkollisemmaksi lähetysjärjestöksi, ja jäseninä olleiden yksityishenkilöiden koettiin olevan sen strategian kanssa jännitteessä. En tiedä, opettaako ja varustaako Lähetysseura nykyään miten aktiivisesti rivikristittyjä tekemään lähetystyötä omalla paikallaan, vai onko se muuttunut strategian muuttuessa samalla myös teologialtaan työntekijäkeskeisemmäksi järjestöksi.
Ei minullekaan tule tunnustamisesta mieleen äärimmäinen oikeaoppisuus. Ensimmäisten kristillisten vuosisatojen tunnustajat olivat niitä jotka olivat menettäneet raajoja ja silti olivat pysyneet kristillisessä tunnustuksessa, mm. Maksimos Tunnustaja.
Nyky-Suomessa tunnustaja kuvaa juuri tätä mitä on tapahtumassa, että kun pysytään tunnustuksessa, valtaa pitävä organisaatio ei anna toimia rajoituksetta vaan asettaa rajoituksia tunnustuksellisesti toimiville. Toivottavasti nyt kuitenkaan ei leikata raajoja pois tai kieltä suusta.
Termi “tunnustuksellinen” näyttäisi muuallakin viittaavan siihen että halutaan pysyä tietyssä tunnustuksessa. Tietysti siihen tulee väistämättä se vivahde että joku on oikeaoppisempi kuin toinen, mutta ydinkysymys näyttää olevan se, saako tunnustuksestaan huolimatta toimia vapaasti. Näissä tapauksissa nimenomaan niin että kristillisyyttään ja raamatullisuuttaan alleviivaavaa ryhmää rajoitetaan ja jopa vainotaan.