Ei kun tuo on ihan hillitöntä. Sanoin toisaalla, että vainoaisin helluntailaisia pakottamalla heidät kirjoittamaan katekismuksen. No näyttää siltä, että siihen katekismukseen on sittenkin tulossa materiaalia. Yksi kohta olisi kaikesta päätellen sellainen, että Jumala ja usko ovat jokaisen sisäinen juttu. On täysin kiellettyä, kiistettävä ja torjuttava, että sillä olisi mitään yhteisöllistä tai institutionaalista sisältöä.
Paitsi että mikä sitten on paikallisseurakunta? Helluntailaiset ja karismaatikot ovat kuitenkin kongregationalisteja 99,9 % ajasta. Tarkoittaako tämä, että heillä ei ole 1) evankelistoja, 2) pastoreita tai 3) hengellisiä johtajia? Tai sitä, että kenelläkään ei ole mitään valtaa eikä auktoriteettia?
Kun joku Todd Bentley tai Benny Hinn povaa saavansa tulen lyömään alas taivaasta, niin mitä muuta sillä haetaan kuin auktoriteettia? Helluntailaisuutta ja karismaattisuutta vaivaa suuri auktoriteettien jano. Mutta sitä auktoriteettia saa ilmentää vain sellaisten asioiden kautta, mitkä näyttävät yliluonnollisilta, epätavallisilta, ihmeenomaisilta tai paranormaaleilta.
Minusta näyttää siltä, että tässä on kaksi eri asiaa. Toinen on se, että helluntailaisuus tai karismaattisuus yrittää jotain idealistista ratkaisua hengellisen auktoriteetin kysymykseen. Mutta koska tällainen idealistinen ratkaisu jää kapeaksi ja ohueksi, se jättää valtatyhjiön. Johon taas halutaan tuoda idealisoituja yliluonnollisia voimia. Mutta kun nämä yliluonnolliset voimat eivät käskystä ilmesty, tai ne eivät jonkin lapsen vinkulelun tavoin vahvista jotain taatusti oikeaa sanomaa joka kerta kun puristetaan, vaan yleensä antavat ymmärtää vaikka mitä ja kaikenlaista tai jopa ihan mitä sattuu, on tuloksena valtava kenttä, jossa miljoonat ihmiset perustavat uskonsa omien arvauksiensa, kavereiden arvauksien ja nimekkäiden puhujien arvauksien varaan. Tai väitettyjen tai luvattujen tai odotettujen ihmeiden varaan.
Tykkään helluntailaisuudesta yhdessä asiassa: Se on loistava todiste, käytännön seuraus ja ehtymätön laboratorio siitä, että sola scriptura ei voi toimia.
Monet katoliseen kirkkoon kääntyneet sanovat, että heidän kääntymyksensä keskiössä oli lopulta kysymys auktoriteetista. En ymmärrä tätä itse niin päin, että julistaisin kirkon tai paavin erehtymättömäksi, ja lähtisin etenemään siitä johonkin. Mutta koska tämä on ainoa tapa, jolla moderni ihminen voi kysymyksen ymmärtää, niin hän ei ymmärrä sitä ollenkaan.
Sen sijaan on niin, että ihminen tarvitsee jostain auktoriteetin. Jokainen elävä ja kasvava ihminen, hetkestä hetkeen ja konkreettisiin elämän asioihin. Vain käytäntö voi osoittaa, että minkälainen auktoriteetin pitää olla. Koska ihminen ei ole puhtaasti riippumaton äly, ei auktoriteetti voi olla pelkkä tiedollinen lähde. Ja koska kieli ei ole yksiselitteinen tai itsenäisesti seisova todellisuus, vaan sen merkitykset opitaan kulttuurin kautta, ei auktoriteetti voi olla pelkästään kielellinen.
Auktoriteetin pitää voida reguloida sekä yhteisöllisyyttä, moraalia että arvostuksia (eli estetiikkaa - siis sitä, että mitä halutaan lähentyä ja mistä halutaan etääntyä, tyyliin Platonin myytti kultaisista säikeistä). Kun sanon, että reguloida, niin se tarkoittaa samaa kuin säädellä, tai tarjota mahdollisuus säätelyyn. Se ei tarkoita asioiden yksiselitteistä määräämistä. Auktoriteetti ei voi vain olla, vaan sen pitää voida viedä jostain johonkin. Sen on voitava olla läsnä prosessissa.
Toinen asia on se, että tässä keskustelussa on tähän mennessä poltettu olkipaavi ja olkihierarkia. Ei kukaan vähänkään katolisuuden sisään kurkistanut tunnista noista luonnehdinnoista mitään.