On olemassa maailmankuvia, joissa asioilla ei aksiomaattisesti ole substanssia, olemusta tai sisältöä. Josta seuraa, että kaikki suhteet niiden välillä ovat mielivaltaisia. Josta voidaan aivan loogisesti johtaa se, että kaikki kommunikaatio ihmisten välillä on syrjintää, koska kaikki kommunikaatio ihmisten välillä sisältää valtasuhteen, jota ei koskaan kokonaan voida neutraloida.
Ratkaisu on näennäisesti se, että tiedostetaan ja analysoidaan kyseinen valtasuhde ja luodaan sille vastakkaisen merkkinen peilikuva. Tämä ei kuitenkaan koskaan onnistu tyydyttävästi, joten tilanne lähtee oskilloimaan. Ja oskilloiva systeemi yleensä tuhoaa itsensä mentyään yli parametriensä.
Jos jostain asiasta analysoidaan esiin viha, vaikka homojen oikeuksien rajoittamisesta, niin silloin tuon metafysiikan mukaisesti kaikki vastareaktiot siihen ovat vain vastakkaisen merkkistä vihaa tai toiseen suuntaan tapahtuvaa vihaa. Koska tämä ei ratkaisi mitään, pitää sen tilalle kuvitella tai pitää sen itsensä kuvitella olevan jonkinlainen über-viha, jonka avulla voidaan hallita ja tasapainottaa pienempiä vihoja ja saattaa ne oikeudenmukaiseen balanssiin.
Eli jos normien mukainen yhteiskunta vihaa poikkeamia, niin nämä poikkeamat sitten über-vihaavat normaaliutta ja ovat täysin uppoutuneet uskomukseen oman vihansa tasapainottavasta, korjaavasta ja oikaisevasta vaikutuksesta.
Jos maailma on paikka, jossa aina joku kärsii tai vetää lyhyemmän korren, ja yhteiskunta tai ihmisten yhteisö nimenomaan joutuu mielivaltaisesti tai jonkin periaatteen nojalla valitsemaan sen, kenelle kärsimys kohdistetaan, ei ole odotettavissa mitään lopullista tasapainoa.
Sen, mitä ihmiskunta voi tehdä, jos se ei pääse eroon itse kärsimyksestä, on että se voi yrittää päästä eroon omasta ymmärryksestään koskien kärsimystä. Eli se lakkaa tiedostamasta, että se aina valitsee keskuudestaan lyhyemmän korren saajan, ja päättää vaikka, että lyhyemmän korren saa se, joka eniten tiedostaa, että lyhin korsi on annettava jollekin.
Yhteiskunta voi väittää, että se voi jakaa onnea kaikille ja ei onnettomuutta kellekään. Näin väittämisestä huolimatta se kuitenkin joutuu kaiken aikaa jakamaan sekä onnea että onnettomuutta. Mutta se voi päättää, että se jakaa onnettomuuden niille, jotka sanovat, että “hei, hei, seis, yhteiskuntahan jakaa väistämättä sekä onnea että onnettomuutta”, ja jättää rauhaan ne, jotka ymmärtävät pysyä vaiti.
Leviathanista lähtien kaikki on jo fasismia. Mutta fasismin ja fasistin nimi varataan niille, jotka hölmönä luulevat, että asiasta voi keskustella.