Käsitellään tässä ketjussa kristillisiä ihmiskäsityksiä monesta näkökulmasta.
Ensimmäinen näkökulma asiaan: jäin pohtimaan kun @Diakoni sanoi monisyisessä Räsäs-ketjussa, että hänen ihmiskäsityksensä, jossa ihminen ja tämän teot erotetaan toisistaan, on kristillinen ja myös hyväksytty sosiaali- ja terveysalalla.
Mutta onko tosiaan kristillinen (ja sosiaali- ja terveysalan laajalti hyväksymä) ihmiskäsitys sellainen, että ihmisen ja hänen tekojensa välille vedetään peräti ontologian tasolla raja?
Mielestäni on räikeän virheellistä ajatella, että esimerkiksi heteroseksuaali ihminen ei olisi ontologisesti heteroseksuaalinen, vaan hän muuttuisi heteroseksuaaliksi vasta kun siirtyy heteroseksuaalisiin tekoihin.
Itse ajattelen, että jos henkilö ei voisi olla heteroseksuaali ilman heteroseksuaalisia tekoja, hän ei olisi ihminen ensinkään ennen kuin tekisi noita tekoja. Mitään tekoja ei ole olemassa ilman hermorakenteita, joiden heijastumia teot suoraan ovat. Siinä välissä ei ole ontologista Berliinin muuria.
Mielestäni edellinen kristilliseksi mainostettu ihmiskäsitys on siis virheellinen ja itse en pidä sitä mitenkään erityisen kristillisenä. Pidän sitä osin keinotekoisena mallina, jolla pyritään pelaamaan jotkin kiusallisen vaikeat ihmisen elämään liittyvät teologiset ongelmat pois pelistä.
Sanoohan Herrammekin vuorisaarnassa, että jo ajatuksemme ovat tekoja.
Jakaako kristikunta silti laajalti edellä kuvatun ihmiskäsityksen ”ontologisella muurilla”?
Muuttuuko varis varikseksi vasta kun se alkaa raakkumaan?
Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan maailmassa on virhe, myös ihmisessä, ihminen on syntinen ja altis Jumalan opettaman hyvän elämän vastaisiin tekoihin. Tätä kuvataan käsitteellä langennut ihminen, langennut maailma.
Minun on helppo myöntää olevani syntinen, ja tehneeni ja edelleen tekeväni syntiä monissakin asioissa. En ole varmaan voinut koskaan viikoittaisessa messun synnintunnustuskohdassa ajatella olevani synnistä puhdas.
Tekojani on elämän eri osa-alueilta, kuten olen joskus tiivistänyt, varmaan olen suoraan, epäsuoraan tai myötävaikuttaen rikkonut kaikkia kymmentä käskyä, vaikken ehkä ole ketään edes välillisesti tappanut.
Minun on helppo tunnustaa synnillisyyteni, ja totta kai tiedostan ja tuntuu pahalta, kun tiedän, ettei Jumala hyväksy kaikkia tekojani, vaan tuomitsee ne, ja jos pappi puheessaan tuomitsee juuri ne. Tiedän silti myös että Jumala rakastaa minua, tukee minua ja antaa toivoa, että voisin luopua joistakin synneistäni, ja se on onnistunutkin jo vuosikymmeniksi.
Olisi kohteliasta kun linkkaisit missä on Diakonin teksti johon viittaat? Ja miksi muuten avasit uuden ketjun, varsinkin kun tarkoituksenasi ei näytä olevan mikään muu kuin kritikoida yhden henkilön käsitystä?
Onko kyseessä vain yhden henkilön käsitys? Hän on viitannut siihen kristillisenä ihmiskäsityksenä. Tätä käsitystä minä haluan käsitellä, en ihmistä itseään. Ja muunkinlaisia kristillisiä ihmiskäsityksiä. Esimerkiksi Sakarjan teksti oli rehellinen ja kaunis.
Diakoni on puhunut tästä ihmiskäsityksestään jo iät ja ajat, joten on vaikea löytää tähän hätään yhtä kaiken kattavaa tekstiä. Räsäs-ketjussa on nyt viimeisimmät. Jos olen tahtomattani jotakin referoinut hänen ihmiskäsityksestään väärin, otan nöyränä korjaukset vastaan. Kritikointi ei ole itsetarkoituksena tässä.
Haluaisitko @Diakoni aukaista ihmiskäsitystäsi yhtenä osana tätä ketjua?
Ymmärrän, että lainsäädännöllisesti tulee erottaa toisistaa ihminen ja ihmisen teot, sillä laki koskee vain tekoja. Tämä on varmasti välttämättömyys myös sote-alalla. Että esimerkiksi psykopatia itsessään ei ole “rikos” eikä “tuomittava asia” ja ihminen täytyy hyväksyä, mutta psykopatian oireita suhteessa tekoihin täytyy pyrkiä hillitsemään.
Mutta kyllä silti täytyy pystyä puhumaan ihmisestä, joka kärsii psykopatiasta. Ei ole niin, että psykopatia olisi olemassa vasta kun ihminen siirtyy psykopatian oireiden mukaisiin tekoihin.