Itseasiassa henkilökohtaisesti tunnen saaneeni mielihaluni ja himoni kuriin.
En kyllä allekirjoita väitettä, että kuolemanpelkoon tarvitaan paholaista. Eiköhän se kuolema ole pelottava asia ilman paholaistakin.
Minä en myöskään tiedä katoamattomasta Jumalan kirkkaudesta mitään siinä mielessä, että olisin joskus vaihtanut sellaisen pois. Jos minulla olisi sellainen ollut joskus, niin en olisi sitä vaihtanut ihan noin helpolla. Ja jos tietäisin, että kuoleman jälkeen todellakin odottelee helvetti, jos sellaisen vaihtokaupan menee tekemään, niin en olisi kyllä Jumalan kirkkautta vaihtanut mihinkään (rohkeuteni ei olisi riittänyt moiseen, eikä älyni olisi pitänyt vaihtokauppaa kovin hyvänä).
En tosin ymmärrä sitäkään, miksi joku saastuttaisi itseään sen vuoksi, että nimen omaan paholainen (tai kuka tahansa kuukaan) orjuuttaa häntä kuolemanpelolla.
Sydämen pimentymiseen en oikein osaa ottaa kantaa, koska en tiedä, mitä se tarkoittaa.
Eli se, mitä yritän sanoa on, etten ymmärrä oikein mitään, mitä noissa teksteissä koitetaan sanoa. Sen verran ymmärrän, että uskonnollisessa mielessä Jumalan kirkkaus on hyvä asia, mutta miten katoavaiset ihmiset, linnut, nelijalkaiset ja matelijat liittyvät asiaan, se on kyllä ymmärryskykyni yläpuolella.
Tekstit ovat tietysti mahtipontisia ja dramaattisia. Mutta onko mahtipontisuus ja dramaattisuus vain tehokeino, millä yritetään yksinkertaisesti vain sanoa, että me ihmiset olemme tehneet jotain hyvin pahaa, vai tarkoitetaanko niillä jotain konkreettista, minkä voisi tosin ilmaista jotenkin ymmärrettävämmin?
Koska mielestäni olen saanut mielihaluni ja himoni kohtuullisen hyvin kuriin, niin ilmeisesti en ole ortodoksisen psykoterapian tarpeessa.
Jos sen sijaan ajattelee syntisyyttä siinä mielessä, että on ihmisenä täydellinen, niin sitä en toki ole ja myönnän, että vaikka himot ovat kohtuullisen hyvin kurissa, niin synnitön en suinkaan ole.