Kristitty ja ei-kristitty yliluonnollisena ilmiönä

Ei niin. Ajattelitko, että sanoin edellä Jumalan olevan ilmastonmuutos, koululääketiede tai palovaroitin/-tus? Jos joku sanoo “kyllä routa porsaan kotiin ajaa” niin ryhdytkö katselemaan ympärillesi ja ihmettelemään, että eihän täällä mitään possuja näy?

Minä ymmärsin kyllä tuon niin, että Jumala ilmiönä on eri luokkaa kuin nuo kolme. Noista kolmesta, ja niiden epäilyn seurauksista on tutkittua tietoa. Jumalista taasen on vain keskenään ristiriitaisia vakuutteluja…

On siis eri asia epäillä tuollaisia vakuutteluja kuin jotain sellaista, josta on tietoa.

1 tykkäys

Äskettäin toisaalla kerroin kuinka kymmenisen vuotta sitten kaksikin kertaa nukahdin sänkyyn tupakka kädessä ja molemmilla kerroilla (n. viikko väliä) heräsin kun minua hiljaa ravisteltiin olkapäistä ja kasvojeni edestä kuului ystävällinen ääni: “Herää, katso mitä tapahtuu!”

Jos ei tämä palovaroitin ollut Jumala Itse, niin enemmänkin enkelit. :pray:
Vaistosin noina aikoina enkelien läsnäolon ympärilläni.

1 tykkäys

Avaanpa.

Nimimerkki JakEvi esitti näin:

En ymmärrä miksi Jumalan olemassaolon epäily on niin vakava juttu. Sillä Jumala on olemassa huolimatta siihen että uskooko ihminen tähän, epäileekö vaiko ei edes ole kiinnostunut koko asiasta.

Hän ei siis tuossa (vielä) väittänyt mitään niin tietämätöntä, että Jumalasta on olemassa “vain keskenään ristiriitaisia vakuutteluja” tms. Hän väitti, että epäily ei ole vakava juttu koska Jumala on olemassa ihmisen epäilyksistä tai kiinnostuksesa riippumatta (jos on). Ok?

Minä vastasin:

Entä ilmastonmuutoksen epäily - voiko siinä olla mitään ongelmaa? Tai koululääketieteen toimivuuden epäilyssä? Mitäs jos palovaroitin soi ja epäilee hälytyksen aiheellisuutta, onko se vakava juttu?

En tuolla tarkoittanut väittää, että Jumala olisi saman luokan ilmiö kuin nuo. Eiväthän ne ole edes keskenään samaa luokkaa! Sen sijaan vastasin viestilläni JakEvin väittämään. Kommentoin sitä, mitä hän sanoi. Tässä kommenttini selitettynä:

Jos on mitään syytä olettaa ilmastonmuutos todeksi, se on niin tärkeä asia että siihen ei voi suhtautua JakEvin kuvaamalla tavalla (ts. sanomalla että se on totta ihmisen uskosta riippumatta). Se näet vaatii ihmisiltä toimia.

Jos on mitään syytä olettaa koululääketiede toimivaksi, se on niin tärkeä asia että sitä ei voi kuitata JakEvin kuvaamalla tavalla (ts. sanomalla että se on totta ihmisen uskosta riippumatta). Jos ihminen tahtoo hyötyä siitä, hän ei voi olla sen suhteen täysin piittaamaton.

Jos on mitään syytä olettaa palohälytyksen olevan edes pienellä todennäköisyydellä oikea, se on niin tärkeä asia että sitä ei voi kuitata JakEvin kuvaamalla tavalla (ts. sanomalla että se on totta ihmisen uskosta riippumatta). Jos ihminen tahtoo selvitä palosta, hänen täytyy toimia.

Ja sama pätee Jumalaan. Jos ei ole tasan tarkkaan lyönyt ateistista uskoaan lukkoon eli jos on mitään syytä olettaa Jumala mahdolliseksi, Hän on niin tärkeä tekijä että Häntä ei voi kuitata JakEvin kuvaamalla tavalla (ts. sanomalla että Jumala on totta ihmisen uskosta riippumatta).

Kuten näkyy, nuo asiat ovat toimivasti rinnastettavissa, eikä rinnastus edes ole vaikea.

2 tykkäystä

Tuo logiikka pätee silloin myös kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin jumaliin. Paitsi tietysti silloin, jos on on lyönyt uskomuksensa lukkoon…

Jos jatkat ajattelua hiukan, saatat löytää seuraavat tärkeät täsmennykset/rajoitukset:

  1. Rinnastus pätee vain sellaisten asioiden suhteen, joilla on - mikäli ne ovat totta/olemassa - jotakin merkittävää vaikutusta ihmiseen. Eli mikä tahansa “mahdollinen ja mahdoton jumala” ei kelpaa. Esimerkiksi deistinen jumalakäsitys taitaa olla sellainen, että Jumalalla ei sen mukaan käytännössä ole vaikutusta ihmisen elämään. Eikä kelpaa myöskääs jokin shintolainen pikku vuoren jumala Japanin perukoilla, paitsi niille jotka kenties liikkuvat vuorella.

  2. Jos on yhtään uskontoja tarkastellut ja omaa edes vähän järkeä, niin uskossaan vankka ateistikin myöntää auliisti tämän: Kaikki uskonnot ja uskonnolliset uskomukset eivät ole yhtä heikosti tai yhtä vankasti perusteltuja. Eli mitä tahansa ei ole syytä olettaa yhtä mahdolliseksi tai mahdottomaksi.

Nämä ovat aika tärkeitä pointteja, kuten näet.

1 tykkäys

Ja sama pätee Jumalaan. Jos ei ole tasan tarkkaan lyönyt ateistista uskoaan lukkoon eli jos on mitään syytä olettaa Jumala mahdolliseksi, Hän on niin tärkeä tekijä että Häntä ei voi kuitata JakEvin kuvaamalla tavalla (ts. sanomalla että Jumala on totta ihmisen uskosta riippumatta).

Höpö höpö. Kyllä Jumala itse pelastaa jokaisen joka häntä syvällä sisällään janoaa. Ei ihmisen itse tarvitse asiasta stressata.

Vaikka olisi kuinka “lyönyt lukkoon ateistisen uskonsa” (mitä ikinä se tarkoittaakaan), voi Jumala murtaa ihmisen puolelleen.

Raamatun punainen lanka: Jumala pelastaa

Koska kerran olet tutustunut Raamattuun, tiedät jo senkin, että Kristus, apostolit ja profeetat kehottavat ahkerasti ihmisiä kääntymykseen ja parannukseen. Ei kellään heistä näytä löytyvän yksinomaan sellaista opetusta, että “ei ihmisen itse tarvitse stressata, Jumala kyllä pelastaa”. Tämä siitäkin huolimatta, että pelastus nimetään Jumalan teoksi. Ajatteletko, että kaikki nämä kehotukset ja opetukset ovat selitettävissä kokonaan pois, kuitattavissa “Jumala pelastaa” -lauseella?

2 tykkäystä

Ihmisen, eli pelastettavan voisi sanoa olevan tässä asiassa nk. passiivisesti aktiivinen / aktiivisesti passiivinen.

Vaikkakin nk. aktiivisuus onkin periaatteessa Jumalan kutsua, jonka kutsuttu kokee kaipauksena Jumalan luo ja aktiivisesti etsinnän tielle lähtemisenä.

Ihmisen tulee näin ollen siis myös itse toimia kutsunsa mukaan, antaen kutsusta kuitenkin kunnian Jumalalle.

Syvimmillään pelastuksemme on passiivisesti Jumalan toimintaan suostumista meissä, siten, ettei kieltäydy siitä (Luther).

Muistutetaan tässä välissä sääntölinjauksesta, jonka mukaan debattiin osallistuminen ns. “onelinereilla” on foorumilla kiellettyä. Yksi viesti tämän johdosta toistaiseksi piilotettu.

@JakEvi, kai sinä vähän paremmin osaat perustella kantasi kuin sanomalla “Raamattu kertoo että mistään ei tarvitse murehtia”? Jos viittaat Filippiläiskirjeen sanoihin älkää mistään murehtiko ja ajattelet, että se (tai Jeesuksen kehotus olla murehtimatta ruuasta ja vaatteista) todistaa väitteesi puolesta, niin sivuutat mm. tämän ja toki paljon, paljon muutakin:

Sillä Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen (2Kor.7:10)

Sillä katsokaa, kuinka suurta intoa juuri tuo Jumalan mielen mukainen murehtimisenne on saanut teissä aikaan (2Kor.7:11)

Mutta jos aikomuksesi ei ole keskustella eikä perustella, niin voit saman tien lopettaa kommentoinnin.

3 tykkäystä

Tuo Jumalan mielen mukainen murhe ei ole mikään “juttu” jota harjoitetaan. Jumalan mielen mukainen murhe tulee Jumalan etsimisvaiheessa automaattisesti jokaiselle joka ymmärtää syntisyytensä ja haluaa siitä eroon.

Ja tällaisen Jumala pelastaa. Aina.

1 tykkäys

“Oikea parannus on katumusta ja uskoa. Katumus ilman uskoa on epätoivoa”, eikä siitä synny mitään. (Luther) Evankeliumi syntyy uskosta Jumalan armoon meitä kohtaan, Jeesuksen sovitustyön ja lahjavanhurskautuksen kautta. Tämä lahja otetaan vastaan uskossa.

Se on tuo mystinen “usko”. Ihmiselle lihassa mahdoton.

Jeesuksen aikaansaamana se vaikuttaa uskovassa kuin hän hengessä kävelisi vetten päällä!

Joten vaikka olisi juuri noin eikä siihen olisi mitään tarkentamista, niin väite “ei tarvitse murehtia mistään” ei pitäisi paikkaansa.

Mutta tarkennuksiakin tarvitaan. Kuten luemme Kristuksen ja erityisesti apostolien opetuksista, kristityn tulee olla ahkera hyvissä teoissa ja välttää aktiivisesti synnintekoa. Yksi sitaatti riittänee:

Siksi, rakkaat ystävät, niin kuin olette aina totelleet minua, kun olen ollut luonanne, totelkaa vielä enemmän nyt, kun olen poissa: tehkää peläten ja vavisten työtä pelastuaksenne. (Fil.2:12)

Hommahan menee niin, että pelastus ja pyhitys on Jumalan työtä, mutta se usein näyttäytyy kristitylle vaivannäkönä, kieltäymyksenä jne. Meidän ei sovi pitää esillä ainoastaan Jumalan näkökulmaa.

Ja lisään vielä, että se, mitä aiemmin sanoit (“En ymmärr, miksi Jumalan olemassaolon epäily” jne.), ei tule vahvistetuksi edes tuolla Jumalan näkökulmalla. Se on vielä kokonaan perustelematta.

1 tykkäys

Moderointikeskustelusta, mutta ajattelen, että tämä sopii tänne paljon paremmin:

En ole havainnut sellaista. Olen alkanut uskoa entistä enemmän asian hengelliseen puoleen. Siis siihen, että tapahtumat eivät ole ensinnäkään ihmisen itsensä hallinnassa. Ja toiseksi siihen, että järkiargumenteilla on lähinnä toissijainen tai tangentiaalinen rooli asiassa.

Väittelyn voi voittaa vain jos on olemassa yhdessä sovitut kriteerit. Esimerkiksi Naalin ja aten kanssa olen käsittänyt, että mitään keskustelua ei oikeasti ole syntynyt. Ei ole tullut sellaista hetkeä, jolloin olisi puhuttu samasta asiasta. Naalin “voittaa” kun ymmärtää, että hänellä on koko ajan sama ajatus, että “uskosta ei voi tietää varmuudella mitään”, ja että se ei siitä muutu eikä laajene mihinkään. Ja aten “voittaa” kun tietää, että se vain teilaa kaikki arvostelmat, missä ateismia pidetään uskoa vähemmän hyvänä tai toivottavana. Sen jälkeen tulee keskustelua siitä, että oliko joku ilkeä vai ei ollut. Mutta asia ei ikinä jatku siitä.

Naalille toki “häviää” kun ymmärtää, että hänen vaatimuksensa “varmuudesta”, vaikka on asian luonteen kanssa ristiriidassa, ei tule katoamaan mihinkään. Silloin olisi ollut ehkä viisasta kaikkien muiden todeta vain, että “hävisimme jo, anna armoa, ei jatketa enää”. Naalia ei voi pyytää uskomaan mihinkään, koska se on sama kuin pyytäisi häntä ampumaan kiekon omaan maaliinsa.

Nyt, kun keskustelu oli aten kanssa kerrankin verraten vapaata, niin joutuu toteamaan, että mitään uutta ei löydetty. Minua vaivaa, että välillä on esillä sellainen illuusio, enkä tiedä miten kauan siitä on kun itse lakkasin uskomasta siihen, että pelkät hyvät argumentit ratkaisevat kaiken.

Jos hyvät argumentit ratkaisisivat, nin se tarkoittaisi, että ateisti, joka tulee uskoon, on ensin vihollinen ja sitten voitettu vihollinen, joka joutui alistumaan ylivoiman edessä. Tämä myös tarkoittaa sellaista ajattelua tai asennetta, että jos uskovalle tehdään hyökkäämisen kautta liian vaikeaksi ja ikäväksi olla uskova, niin hänkin alistuu ylivoiman edessä ja luopuu uskosta. “En haluu olla uskossa kun kaikki nauraa ja pilkkaa!” Tai jotain.

Jos hyvät argumentit ratkaisisivat, niin se sisältäisi oletuksen ihmisestä jonain objektiivisena ja riippumattomana tiedon prosessoijana, jolla joko ei ole mitään ajallista tai rajallista puolta, tai joka kykenee jotenkin älyn ja tahdon voimalla laittamaan sen täysin syrjään ja sitten tekemään objektiivisia päätelmiä. Kun todellisuus, siis ihan teologiankin lähtökohdista, on se, että äly ja tahto kasvavat hitaasti ja askel askeleelta, harjoituksen kautta, joka ei ole vain määrällistä, vaan myös laadullista. Koska ihminen on rajallinen monien eri aspektien suhteen.

Kärjistän pari diagnoosia tähän vähän.

Skitsofrenia, siis lähinnä sen jäsentymätön muoto, on loistava esimerkki eräänlaisesta pitkälle viedystä objektiivisuudesta. Yksi keskeinen oire on, että henkilöllä ei ole mitään passioita. Eli ei mitään suurta halua, että asiat olisivat jollain tietyllä tavalla. Eikä siten suurta halua varsinaisesti tietää asioista. Kukaan ei silti toteuta sellaista objektiivisuutta ja neutraaliutta täysin, vaan aina on olemassa joku motiivi, joka liikuttaa tietämään tai tekemään jotain. Tai kallistumaan jonkin näkökulman puoleen enemmän kuin toisen.

Narsistisessa persoonan häiriössä on keskeisenä piirteenä henkilön tarve kokea oma tahto suvereeniksi. Henkilö etsii sellaisia tilanteita ja interaktioita, joissa voi todentaa tai vahvistaa tämän suvereeniuden tai ensisijaisuuden. Henkilö voi olla myös kyvytön tiedostamaan, että jossain tilanteessa tämä suvereenius ei toteutunut.

Rajatilaiseen persoonan häiriöön sisältyy paljon erilaisia tunteiden ja tahdon epävakauteen liittyviä oireita. Siinä on kuitenkin keskeisenä ytimenä kyvyttömyys kognitiivisesti käsittää ja moderoida omaa yksilön näkökulmaa. Joten yksilö käyttää ympäristöä ja muita ihmisiä omien tunteidensa ja oman tahtonsa säätelyyn. Tässä säätelyssä epäonnistuminen on se, mikä tuottaa oireet, joista häiriö yleensä tunnetaan. Kun yksilö yrittää säädellä niitä itse, niin tämä ilmenee erilaisten fyysisten ja konkreettisten asetelmien ja rituaalien luomisena, koska niitä vastaa tietty sisäinen tunnetila tai tahtotila.

Tietyllä tavalla rajatilainen häiriö on siis hämmentynyt väite, että tahto ja tunteet ovat jonkinlainen objektiivinen tai ympäristössä sijaitseva asia. Että johonkin paikkaan kokoontuneilla ei ole yksityisiä tunteita ja tahtoja, joiden pohjalta yhteinen tahtotila sovitaan puhumalla, vaan että on olemassa “ryhmän tunne”, jonka rajatilainen kokee aistivansa suoraan. Yksilöiden tahdot ja tunteet silloin joko määrittelevät ryhmän tunteen tai ovat piinallinen häiriö siinä. Rajatilainen tarvitsee sen, että ryhmän tunne on yksiselitteinen, koska muuten hän ei voi säädellä itseään sen avulla, sisäistää ristiriidan ja ahdistuu. Tähän liittyy myös se, että “faktat ovat”. Että ei ole olemassa erillistä, tietoista oppimisen prosessia, jossa ne omaksutaan. Ei ole eroa “tiedolla, joka on” ja “tiedolla, joka on juuri minulla” tai “tiedolla, joka on tuolla toisella henkilöllä”. Eikä tietoisuutta siitä, että itse on jonkin tiedon hankkinut tai jättänyt hankkimatta. Ja sama toisesta.

Skitsofrenia on siis jonkinlaista kyvyttömyyttä subjektiivisuuteen. Jäljelle jää pelkkä objektiivisuus vailla merkitystä ja mielenkiintoa. Koska subjektia ei ole, niin erolla sisäisen ja ulkoisen välillä ei ole merkitystä. Narsismissa henkilö taas pitää itseään ainoana todellisena subjektina, ja muiden subjektiivisuutta lähinnä häiriönä tai kilpailevana tekijänä oman subjektiivisuutensa rinnalla. Objektiivisuus on silloin vain subjektiivisuuden alalaji. Narsisti ei tee eroa itsensä ja tosiasioiden välille, vaan narsisti on itselleen tosiasiat, joten mikään aito tosiasia ei kykene häntä haastamaan eikä yllättämään. Rajatilaisuus taas yrittää laajentaa objektiivisuutta koskemaan asioita, jotka ovat oikeasti subjektiivisia. Rajatilaisella siis on halu subjektiivisuuteen, joka skitsofreenikolta puuttuu, mutta ei kykyä tai ymmärrystä subjektiivisen luonnetta koskien. Joten rajatilainen toimii kääntäen narsistiin nähden ja yrittää ottaa ulkoisen omaksi sisäisekseen tai objektiivisen omaksi subjektiivisekseen. Vähän kuin että “minähän koen vain tosiasioita”, vs. narsistin “tosiasiathan ovat sitä, mitä minä koen”.

Miksi koko tämä tarinointi? Siksi, että objektiivisuus ei ole jotain, minkä ihminen voi tuosta vain “tahtoa” olemaan tai mitä joku voi vain “päättää” olevansa. Asioita koskevalla objektiivisuudella ei ole merkitystä ilman sitä, että subjekti saa paikkansa ja merkityksensä siitä erillisenä—mutta ei sille vastakkaisena—kokemisen (ja tietämisen) tapana. Subjektiivisen ymmärtäminen todellisena, olevana asiana, jolla on oma olemus ja tarkoitus, on nimenomaan edellytys sille, että sen kykenee erottamaan objektiivisesta. Muuten objektiivisuus jää pelkäksi fantasiaksi.

Tarkoitan sanoa, että kenenkään ei pitäisi pitää vahingossa mitään noista kolmesta jonkinlaisena älyllisenä ihanteena. Uskovien keskuudessa rajatilaiset ovat yleensä jonkinlaisia fanaatikkoja, jotka ovat intohimoisesti sitä mieltä, että usko koostuu vain yksiselitteisistä tosiasioista. “Tunnen vain sitä, mitä Raamattu sanoo!” Ja uskovien keskuudessa narsistit, jos unohdetaan kaikenlaiset omien lahkojen perustajat ja ajatellaan lievempiä muotoja, ovat niitä, jotka tuntevat vetoa “ylihengellisiin” ilmiöihin. Siis hengellisyyttä ei ole koskaan liikaa. Mutta tuolla tarkoitetaan sitä, että jonkin asian väitetty hengellisyys alkaa syödä ja kumota muilta asioilta niiden todellista luonnetta ja olemusta. “Minulla on Hengen suoma kyky kokea ja aistia tosiasiat niin kuin ne ovat.” Ja karismaattisia armolahjoja rajaton määrä eri yhdistelmiä, mistä kukaan ei ole kuullutkaan.

Taisivat olla antiikin Kreikan filosofit, jotka sanoivat, että filosofiaa ei voi tehdä muuten kuin ystävien kesken. Luin syksyllä Jean-Charles Naultin kirjan The Noonday Devil. Siinä selitettiin, että ystävyys perustuu ystävien yhteiselle päämäärälle. Samalla tavalla filosofia on mahdollista vain niissä puitteissa tai niin pitkään kuin osallisilla on sama tavoite.

Platonin dialogeissa on joskus mukana jotain ärsyttäviä ja tyhmiä hahmoja. He eivät ole mikään kirjaimellinen tallennus oikeasti toteutuneesta keskustelusta. Muutenhan olisi ollut hyvä sensuroida heidät, jos heistä ei ollut hyötyä asian edistymisen kannalta. Sen sijaan he ovat mahdollisesti fiktiivisiäkin hahmoja, ja olemassa sen osoittamiseksi, mikä on rajanveto filosofian ja ideologisen sodan välillä. Tai miltä näyttää tai kuulostaa henkilö, joka ei tahdo tehdä filosofiaa, ja millä tavalla siihen pitää suhtautua (näyttää toteen, oikaista, estää haittaamasta asiaa).

Joku näistä hepuista on myös sitä mieltä, ellei jopa sekä Dom Nault että Platon, että ollakseen kenenkään ystävä, eli voidakseen käydä hedelmällistä keskustelua jonkin asian totuudesta, tulee ihmisen ensin olla Jumalan ystävä. Tässä ei ole keskeistä se, että joku olisi juuri evankelinen kristitty tai jotain vastaavaa. Vaan se, että Jumalalla tässä tapauksessa viitataan siihen, että on jokin olemassaolon perusta, jota ollaan etsimässä, jota ollaan lähestymässä ja jonka olemuksesta ollaan kiinnostuneita. Sellainen, mikä kykenee olemaan se yhteinen mielenkiinnon kohde tai jaettu intressi, mikä tekee osallisista ystäviä ja mahdollistaa yhteistyön heidän välillään.

Luonnonlain filosofian yksi perusajatus on, että olemassaolo ja hyvä ovat saman asian kaksi aspektia tai että ne ovat konvertoitavissa toisikseen. Joten kun haetaan ymmärrystä siitä, mitä on olla olemassa, niin samaan aikaan haetaan ymmärrystä siitä, mikä on hyvän olemus, tai mitä hyvään sisältyy. Josta tullaan siihen, että se, mikä ei ole hyvä, voidaan tunnistaa siitä, että se on olemattomuuden palveluksessa.

Jos nyt hätiköiden summaan loput, niin lankeemuksessa niin langenneet enkelit kuin ihminenkin valitsivat itsensä Jumalan sijaan. Eli valitsivat tietyllä tavalla sulkeutua tältä asioiden perustan, jaetun hyvän ja ystävyyden löytämisen mahdollisuudelta.

Näistä voi ynnäillä, että miksi pelkät argumentit eivät riitä, miksi objektiivisuus on yliarvostettua ja miksi usko on tahdon ja liittymisen asia. Tämä liittyy siihen, että ihminen ei pidä hallussaan luontoaan, vaan ihmisen luonto on jotain, mihin pitää osallistua ajassa ja paikassa, olemattomasta lähtien ja kohti olevaa. Jos ei suuntaudu kohti mainittuja asioita, niin se on samalla päätös olla osallistumatta.

Sen tilalle ihminen voi luoda itselleen kuvitteellisen luonnon, johon kuitenkin pätee, että se ei ole olemassa, eikä se ole hyvä. Mutta se on luojansa eli kyseisen ihmisen näkökulmasta täysin objektiivinen, koska se on hänen tahtonsa kohde. Ja koska se luomisen akti on täysin yksisuuntainen, ei hän itse ole kuvitteellisen luontonsa subjekti eli aihe, joten sitä tutkimalla hän jää myös itselleen tuntemattomaksi.

Tämän verran asiasta ajattelen.

1 tykkäys

Kiitos. Moderaattori arvostaa.

2 tykkäystä

Et ymmärrä sitä koska meillä kahdella on erilainen tie Jumalan yhteyteen. Sinä et muutaman kommenttini pohjalta voikaan päästä sisälle siihen mikä on käsitykseni asiasta.

Minä ainakaan en käy keskustelua toisten sisimmässään vaalimista käsityksistä. Käyn keskustelua siitä, mitä toiset täällä esittävät. Kukaan meistä ei voi mennä toisen sisään katsomaan, mitä tämä tarkoittaa. Voimme vain lukea toistemme juttuja ja päätellä niistä. Vai mitä?

1 tykkäys

Erittäin hyvin sanottu! Usko ei koskaan ole puhdas intellektin akti, eikä myöskään Kristuksen torjuminen. Galatalaiskirjeessä Paavali nuhtelee galatalaisia lumouksesta kun he sortuivat kiihottajiensa käsitykseen siitä, että heidän tuli ansaita pelastuksensa ulkonaisin teoin.

Mikä näiden kahden lauseen välinen yhteys on? Tai seuraako toinen toisesta, tai perusteleeko toinen toista jotenkin?