Tämän katsominen on Hämeenlinnan 8-luokkaisille maanantaina pakollista. Uskooko joku oikeasti, että näin autamme lapsiamme hyvään elämään? Entä missä on lapsen oikeus vakaumuksen mukaiseen elämään?
Esityksen nähneiden nuorten kommentteja:
“Se oli erikoinen, ja innostava…Se innosti tekemään taidetta rohkeammin ja heittäytymään”
“■■■■■”
“seksuaalista”
“Aika hämmentävä esitys. Tanssi oli tosi taidokasta, ja oli hauskaa nähdä kun esittäjät ottivat yleisöä mukaan.”
“Se näytti pornolta!!! Mutta, ihan ok kohtia oli”
“Kokemus oli aika jännä ja ehkä vähän ahdistava”
“Minua hämmenti se puolialaston mies ja se että mitä ihmettä se teki siellä lavalla.”
“Ärsyttävää kun se Carmen ei kuollut”
“Moderni”
“Ihan helevetin härski”
“Aivan mahtava”
“Todella hyvä. Vähän erilainen mihin oli tottunut mutta yllätti mukavasti. Erikoinen ja värikäs.”
“Koreografia oli varsin erikoinen, mutta tanssiminen oli uskomattoman hienoa.”
“Kokemus oli todella ihana. En olisi halunnut että esitys olisi loppunut niin pian. Ihailen esiintyjien lahjakkuutta.”
“Esitys oli mielenkiintoinen ja erilainen sekä oli taitavasti toteutettu. Näki että siihen on nähty aikaa ja vaivaa. Tykkäsin tosi paljon!”
“Tosi outo ja huono”
“Järjetöntä”
“Oikein mehevä”
“Kaksi sanaa: tarvitsen terapiaa.”
Ääk. Oliko ihan pakollista-pakollista? Itse jäin aikanaan joistain äidinkielen teatterimatkoista pois, koska kyseisissä näytelmissä oli aika moderni ja mielestäni hieman sopimaton ote asioihin… Tämä oli koulun puolesta ihan ok, sain tehdä korvaavan tehtävän (päätin mennä katsomaan Viulunsoittajaa katolla, joka oli mainio, ja kirjoitin siitä). Ikävää silti, että lähtökohtaisesti ajatellaan kaikenlaisten epämääräistenkin esitysten sopivan koululuokan katsottavaksi, ja että pitää siis erikseen jättäytyä siitä pois. Meillä äidinkielen opettaja varoitti kyllä “rohkeampien” näytelmien sisällöstä (ja ne vielä saattoivat olla aika kesyjä tuohon Hämeenlinnan tapaukseen verrattuna), mikä oli hyvä, ei tarvinnut itse tajuta olla valppana ja lukea arvosteluja etukäteen. Tässä ehkä valitettavan paljon vaihtelua opettajasta ja koulusta riippuen.
Hieno juttu, että vielä nykyäänkin oppilaita viedään teatteriin, ja esityskin vaikuttaa kiinnostavalta. Penskat eivät tietenkään osaa sitä arvioida tai analysoida yhtään mitenkään - tai ehkä pari oppilasta kolmestakymmenestä osaa - mutta se nyt vain on niin aina. Tärkeämpää on, että jää edes jonkinlainen muistijälki teatterissa käymisestä ja live-esityksen tunnelmasta.
Muistan, miten lukiossa eräs luokkakaverini totesi rehtorimme läsnä ollessa (rehtori oli suuri klassisen musiikin ystävä): “Oopperaa? Eikös se ole sitä, että lihavaa naista lyödään puukolla selkään ja sen sijaan että hän kuolisi, hän alkaakin laulaa ja kirkua.” Rehtori suuttui kovasti. Seuraavana päivänä (tai parin päivän päästä, en muista enää tarkkaan) rehtori saapui luokkaamme ja keskeytti opetuksen ilmoitusasialla: “Menette katsomaan oopperaa. Voisi kai nämä rahat johonkin muuhunkin käyttää, mutta Heikin virhekäsitys oopperasta pitää korjata.” Niinpä lukio maksoi meidän luokallemme ylimääräisen oopperamatkan. Jokainen luokka kävi kyllä teatterissakin jossain välissä, mutta me kävimme siis myös oopperassa. Ja teatterissa kävimme myös Wienin Burg-teatterissa Helsingin kaupunginteatterin lisäksi. Rehtorissamme oli suuruutta.
Klassiset oopperat ja monet näytelmät ja musikaalit ovat tuon ikäisenä ehdottomasti katsomisen arvoisia, ja teatterimatkan tulisi kuulua jokaisen yläasteen ja lukion ohjelmaan, jos koulun varat antavat yhtään periksi. Mutta on päätön ajatus, että kaikki näyttämötaide olisi yhtä arvokasta tai yhtä sopivaa nuorten (tai joissain tapauksissa kenenkään) katsottavaksi.
Tässä asiassa ei mun mielestä varsinaisesti ja syvimmiltään ole kyse vakaumuksesta, vaan nuorten herkkyyden huomioimisesta. Mun mielestä koulun ei pitäisi lähtökohtaisesti järjestää pakollisena teineille sellaista ohjelmaa, joka on osalle noinkin ahdistavaa kuin tuo noiden kommenttien perusteella oli. Pakolliset taideteokset pitäisi valita aina rajuudeltaan vähän “alakanttiin” ikään nähden, jotta homma vastaisi tarkoitustaan.
Vakaumuksen perusteella on myös helpompaa saada asioista vapautuksia kuin yleisen herkkyyden perusteella. Tätä kyseistä esitystä en tunne enkä pysty nettitietojen perusteella ottamaan kantaa siihen, onko siinä jotain kristinuskon vastaista - jonkun yksittäisen nuoren kokemus “pornomaisuudesta” ei tarkoita, että kyseessä olisi välttämättä mitenkään seksuaalinen esitys. Se voi tarkoittaa melkein mitä vain, jos nuorella ei ole oikein kokemuksia muunlaisesta viihteestä/taiteesta.
Mutta kyllä se vakaumuksen mukainen vapautus silti pitäisi mun mielestä saada, vaikka en itse ymmärtäisikään, mihin se perustuu.
Menee vähän ohi aiheesta, mutta olen miettinyt tätä lapsen herkkyyden huomioimista joskus ihan luterilaisessa messussa, jossa lapset ovat läsnä aika pitkälle ennenkuin heidät haetaan pyhäkouluihin ja raamattukerhoihin. Kuinkahan lapsen mieli ottaa vastaan vahvaa kristinuskon tekstiä. Eräs pastori sanoi kerran painokkaasti, että Raamattu on aikuisten kirja. Ja niinhän se tietysti on. Silti näkee joitakin uskovia vanhempia, jotka antavat lastensa surutta kahlata Raamattua läpi. Puhumattakaan joidenkin vapaiden suuntien kokouksista. joissa aikuiset kaatuilevat, sopertavat kummallisuuksia ja opettaja huutaa tulesta. Onneksi toki on paljon myös lapsen ikätasoista opetusta. Joskus vaan mietin, että mitenhän selvillä lasten Raamattukerhojen vetäjät ovat lapsen herkkyyskausista ja kehitysvaiheista.
Jos vakaumukseen ei sovi esim. katsoa esittävää taidetta tai kuunnella maallista musiikkia, niin sitten siitä on saatava kieltäytyä. Mutta jos esityksen nimen tai promovideon perusteella arvellaan, että tämä on nyt varmaan epäsopiva, niin sehän ei liity vakaumukseen vaan on vain ennakkoluuloa.
Ymmärrän tavallaan huolen jos koululuokka menee katsomaan jotain Juuso Kekkosen Outoa homoa tai muuta, missä on selkeä eksplisiittinen sanoma. (Vaikka mielestäni ei pitäisi olla ongelmaa katsoa sellaistakaan esitystä, jonka vuorosanoista on eri mieltä.) Mutta tämä oli tanssiesitys? Vaikka siinä olisi ollut seksuaalista tai väkivaltaista tematiikkaa, niin eiköhän se käsitelty aika viitteellisesti (toisin kuin vaikka elokuvissa).
Minusta lapsia kyllä auttaa hyvään elämään, että he näkevät teatteria ja tanssia.
Itse näin juuri Minna Canthin Papin perheen, jota katsomassa oli yläkouluikäisiä. Takanani supattaneista tyypeistä oli “v***n perverssiä”, että 17-vuotiaalla roolihahmolla oli säätöä vanhemman miehen kanssa - eivät hoksanneet, että roolihahmoilla ei ollut isoa ikäeroa, eikä se näyttelijöidenkään ikäero ollut niin iso kuin luulivat. Jos joku heistä moitti palautteessa näytelmää perverssiksi, niin ei se väärinkäsitys olisi minusta syy kieltää näytelmän katsomista.
Nuorille on tärkeää näyttää esityksiä, joissa on seksiä, väkivaltaa, kuolemaa, intohimoja ymv., jotta he saavat välineitä käsitellä sellaisia asioita etäännytetysti ja älyllisesti. Jos ne eivät vielä olekaan heidän elämässään ajankohtaisia, niin pian ne sitä ovat ja siinä vaiheessa heillä pitää olla jo pääkopassa jotain muutakin kuin pelkästään hormonien aikaansaamat tuntemukset. On esim. hyödyllistä nähdä teatterissa, kuinka kontrolloimattomasti intohimoiseen suhteeseen heittäytyminen ajaa roolihahmon tragediaan, hulluuteen, väkivallan tekoihin ja tuhoon. Siitä saa jonkinlaisen muistijäljen ja käsityksen siitä, millaisia voimia näihin asioihin liittyy ja mihin ne voivat johtaa.
Puristit tietysti yrittävät kasvattaa nuoria kuin he olisivat ikuisesti mummon pikkumussukoita, joita pitää suojella maailmalta ja jotka eivät tajua mitään. Laumassa ja opettajan seurassa lauotut spontaanit kommentit eivät myöskään kerro välttämättä siitä, mitä oppilaat oikeasti aiheesta ja esityksestä ajattelevat. Nuorilla on näet taipumusta pyrkiä miellyttämään niin tovereitaan kuin opettajaansakin.
Jos joku luokan suosittu tyyppi esim. haukkuu esitystä turhaksi tai tylsäksi tai liian pornoksi tai mitä tahansa, niin muut herkästi tarttuvat tähän ja alkavat komppaamaan häntä, vaikka esitys olisikin ollut omasta mielestä vaikuttava. Samoin jos opettaja on mukava ja hän antaa ymmärtää, että esitys oli moraaliton, niin sitten herkästi oppilaat alkavat myötäilemään opettajaa ja suoltamaan moralistisia kommentteja jne.
Periaatteessa olen samoilla linjoilla @timo_k n kanssa, mutta mielestäni on myös voitava vetää raja johonkin. Asioista voidaan keskustella myös ilman että katsotaan ei niin rakentavaa taiteellista aineistoa. Mitä tahansa ei tarvitse katsoa. Itse olen siitä vielä aikuisenakin tarkka. Ja muutenkin taiteen etiikasta puhutaan ihan liian vähän. Tieteen etiikkakin meillä on, miksei sitten taiteen.
Murrosikäiset lapset ovat vähän hankalia huolehdittavia tässä suhteessa. Heillä pitäisi olla omaa vapautta jo edes vähän päättää mitä haluaa katsoa, mutta kuitenkin pitäisi olla joku aikuinen keskustelemassa eri näkökulmista kun kyseessä on jokin erittäin rajoilla olevia aiheita esiin nostattava taideteos.
Tällaisia teemoja on onnistuneesti käsitelty näytelmissä (ja elokuvissa, kaunokirjallisuudessa, jne.) myös ilman, että kenenkään näyttelijän on tarvinnut heittäytyä alastomana näyttämölle taikka että valkokankaalla ovat silputut suolet lennelleet.
Veikkaan myös, että nykytaiteessa osataan ottaa muutakin linjaa kuin “intohimoihin heittäytyminen ajaa ongelmiin”, sellainen törmää etenevissä määrin nykymaailman “itsensä toteuttamisen” ihanteeseen.
Ei nuoria voida väkisin kasvattaa purkissa, tietenkään, ja lähes kaikki nuoret väistämättä altistuvat koulun ulkopuolella rajuille elokuville ja sarjoille (jotka, sivumennen sanoen, saattavat olla puhuttelevia, kuten mielestäni ainakin osa uudesta Westworldistä olikin, tosin eivät välttämättä vielä yläasteikäiselle silti sovi). Kysymys kuitenkin on tässä katsoakseni ensisijaisesti siitä, onko a) koulun tehtävä altistaa nuoria tällaiselle medialle, ja b) onko koululla oikeutta vaatia oppilaalta tällaiseen altistumista.
Aloitusviestissä puhuttiin pakollisuudesta. Mielestäni seksuaalissävytteisen tai väkivaltaisen materiaalin katsomisen ei tulisi olla kouluissa pakollista. Tämän ei luulisi olevan kovin radikaali mielipide
Lisään vielä:
Toisaalta jos nuoren oma arvio jostain elokuvasta tai näytelmästä on se, ettei hänelle tee moraalisesti tai henkisesti hyvää sitä katsoa sen väkivaltaisuuden tai siveettömyyden takia, on melko ylimielistä aikuisen siihen sanoa mitään vastaan. Asetelma ei nimittäin ole aina tuo, että nuori haluaisi rikkoa rajoja ja ylisuojeleva aikuinen häntä estää.
Minä olen opiskellut taideainetta syventävien opintojen verran, joten ei tarvitse suhtautua alentuvasti niin kuin päähäni ei mahtuisi kuin yksi ainoa ajatus taiteen ilmaisukykyihin liittyen.
Ei se tietenkään ole. Meillä on paljon oppilaita, jotka eivät katso lainkaan televisio-ohjelmia, tai jotka katsovat vain opetusohjelmia. On niitä, jotka eivät tanssi, niitä, jotka eivät musiikkitunneilla ole läsnä, jos on kevyttä musiikkia jne. Näiden kanssa opettajat ovat aina tulleet toimeen, ja muita järjestelyjä on aina tehty.
Lisäksi on aina ollut oppilaita, jotka ovat herkkyytensä vuoksi halunneet poistua tilanteista, jotka ahdistavat, on se sitten ollut synnytyksen käsittely tai mikä milloinkin. Ja aina se on ymmärretty.
Jos joku opettaja ei anna oppilaan vakaumuksen tai herkkyyden takia poistua tilanteesta, kyse on poikkeuksesta, jossa opettaja ei jostain syystä osaa toimia kuten kuuluu. Sitä pitää lähinnä käsitellä tämän opettajan ja hänen esimiehensä kanssa, mutta ei se minusta ole yleinen ongelma koulujärjestelmässämme.
Kaikkeen muuhun varauksellinen (eli ei ilman lisämääreitä) kyllä paitsi alleviivattuun. Maailman paras taide on tehty aikana jolloin seksiä ei esitetty. Siihen kyllä viitattiin, mutta sitä ei tuotu silmien eteen tai korviin. Kyseessä on asia, jota ei voida käsitellä etäännytetysti ja älyllisesti toisin kuin muita mainitsemiasi. Johannes Krysostomos moittii eräässä Johanneksen evankeliumin pohjalta pitämissään saarnoissa teatteria juuri siitä, kuten asian tulkitsin, että siellä esitetään asioita hekumallisessa valossa.
Mielestäni on suuri harhakäsitys, että pahaa katsomalla, kokemalla, näkemällä, kuulemalla, oppimalla seuraisi jotain hyvää. Jeesus ei vienyt opetuslapsiaan teatteriin tai gladiaattorinäytöksiin, vaan hiljaisuuteen ja rukoukseen. Edelleen meitä kehotetaan olemaan pahuudessa lapsia. Pelkästään tämän esityksen rooliasut (tai niiden puuttuminen) sotivat kristillistä vakaumusta vastaan. “Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee.” -Sananlaskujen kirja
Jos teatterinäytelmässä tai elokuvissa ammutaan, tapellaan tai sekstaillaan, niin a) se ei tapahdu oikeasti, b) etenkään se ei tapahdu oikeasti yleisölle. Sotaelokuvan katsominen ei vastaa kokemusta oikeasta sodasta. Se on vain väline käsitellä sitä taiteen keinoin. Jeesuksen vertaukset olivat retoriikkaa ja siten aikansa taidetta - ja niissä kyllä petettiin, irstailtiin ja tapettiin. On selvää, että kirjallisessa muodossa on säilynyt vain suppeat tiivistelmät - nehän kirjoitettiin ulkomuistista vasta vuosikymmenien kuluttua. Alkuperäiset jutut ovat olleet laveampia - ja ehkä teatraalisempia ja yksityiskohtaisempiakin.
Keskustelu on mielenkiintoinen. Itselleni on eräänlainen pysyvä ongelma tämä, rakkaus ja mielenkiinto maailmallisiin taiteisiin ja siihen liittyvä yritys tasapainoilla sen välillä, mikä on sopivaa ja hyvää sielulle ja sydämelle ja mikä saattaa vaaraan oman kristityn sieluni ja niiden sielut, joista olen (ainakin osittain) vastuussa. Ihailen todella usein Timon hienoja kommentteja ja tapaa pukea sanoiksi ortodoksista uskoaan, mutta ihan kaikessa en voi olla hänen kanssaan samaa mieltä. Joskus olen täysin eri kannalla, niin kuin nyt tässä. Olen varmaankin tiukka. Tai toivoisin olevani tiukka. Monet elokuvat, kirjat, teatteri, musiikki, kuvataiteet ja yleensäkin taide ja jopa ihmisten tapa puhua aiheuttavat itselleni jatkuvasti ristiriitaa. Joskus tuntuu siltä että suositellessani jollekin elokuvaa pitäisi sanoa samalla, katso seinille ja laita korvatulpat 32 minuutista 41 minuutin kohdalla, kirjaa suositellessani pitäisi sanoa että kirja on hieno, mutta jätä lukematta sivut 56-70 ja 81-82. Tai musiikista, älä kuuntele kertosäkeen sanoja, muuten hyvä… Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.
Itse olen vähän miettynyt samanlaisia asioita. Voinko ihastua ns. epäuskoisten tekemään tairteeseen? Miksen muka. Toisaalta välillä minusta tuntuu, että uskovien taide on riisuttu kaikesta särmästä. Tanssitaan, mutta juuri ne liikkeet puuttuvat, jota tekisivät siitä ihmeellistä. Kirjoitetaan mutta ei kosketa lainkaan. Vähän niinkuin alakoulun aineessa. Ja sitten taas toisaalta, miksi ns. epäuskoisten taide voi täysin viedä mukanaan. Onko siinä tosiaan jokin paholaisen ansa. En usko.
Samoin ja ainoa keino tuon purkamiseen olisi analysoida se puhki mitä näki. Alitajunta poimii ja hyväksyy muutoin asian automaattisesti. Jolloin ihminen kyseenalaistamatta pitää normaalina miten esimerkiksi elokuvissa yleisesti toimitaan. Toki joidenkin rajojen sisällä harvasta tulee murhaaja sotaleffoja katsomalla.
