Voidakseen arvioida koko keskustelun aiheena olevan ehdotuksen tapaisia pyrkimyksiä pitäisi muodostaa jonkinlainen kuva siitä asiayhteydestä, jossa ne pyritään toteuttamaan. Helpoin tapa on, että ottaa koko ehdotuksen “at face value” eli kirjaimellisesti niin kuin se esitetään. Tässä on sama juttu kuin eutanasiassa, aborteissa ja homoliitoissa: Mikään ei ole sitä, mitä sen sanotaan olevan.
Postmoderniin ajatteluun kuuluu, että puhe ei ole ensisijaisesti totta tai epätotta, vaan vaikuttamisen keino. Joten annetut lupaukset tai niiden tarkoitettu laajuus tai tarkoitus yleensäkin ei ole edes tarkoitettu kuvaamaan todellisuutta, vaan edistämään pyrkimystä, jonka sisältö on selvitettävä muuta kautta.
Näiden pyrkimysten taustalla on, tässä tapauksessa, ajatus jonkinlaisesta “ihanteellisesta, vapaasta maailmasta”. Tai selkeämmin käsitän sen, jos ajattelen tuota ehdotusta kahden eri uskonnon törmäyksenä. Tässä liberaalissa uskonnossa tämä todellisuus on kaikki, mitä on olemassa. Siksi tästä todellisuudesta on tehtävä mahdollisimman nautittava, helppo ja ainutkertainen siihen osallisille. Kaikki “tuonpuoleinen” on väistämättä pois “tämänpuoleisesta”.
Maailma on kakku, jota ihminen saa syödäkseen vain kerran. Jos ihmisellä on silloin jotain ylimääräisiä, uskonnosta johtuvia estoja, niin hän syö vähemmän tai ei ollenkaan. Ja sitä myöten hänen elämänsä on mennyt hukkaan.
Eihän siinä mitään. Nämä liberaalit voisivat todeta, että jos te ette kerran syö, niin kakkua jää meille enemmän. Mutta kun se ei mene niin yksinkertaisesti. Ajatus Jumalasta, uskosta ja tuonpuoleisesta häiritsee ihmisen mieltä niin kauan kunnes hän saa sen keinolla tai toisella tukahdutettua.
Aina kaikissa tällaisissa ideologisissa pyrkimyksissä on hyvä muistaa, että asiaan voi olla tekosyy ja oikea syy. Ja tekosyy voi olla totta ja selitettävissä ymmärrettäväksi ja sellaisenaan ihan aiheellinen (vrt. aborttien laillisuus raiskauksen tai äidin hengen vaarantumisen perusteella tai eutanasia jos on hirveät tuskat, omaisia ei ole ja kuolema on kuitenkin varma) ja olla silti tekosyy kun sitä sovelletaan muihin, huomattavasti lukuisampiin tapauksiin.
Lapselle ei saa opettaa, että on olemassa mitään tuonpuoleista. Koska mikä tuonpuoleisen merkitys on muu tämän ajan ihmiselle kuin normittaa? Ja millä se normittaa? Rangaistuksen ja palkitsemisen avulla. Vaan tyytyykö se normittamaan asioita vain omille seuraajilleen? Onko sellainen edes mahdollista? “Taivas meille, annihilationismi teille. Mitä te valitatte, kun olitte siihen olleet tyytymässä muutenkin?” Vähemmälle jääminen on aina rangaistus nykyihmiselle. Joten sellaista tilaa, joka on “muu kuin pelastunut”, ei käytännössä saa olla olemassa. Jolloin pelastus pitää olla sama kaikille ja kaikkia koskeva. Paitsi että sekin on maailmankuvallinen väite, ja sellaisenaan pyrkii kaventamaan jonkun vapautta “pakottamalla” hänet jonkun muun mieltämästä “pelastuksesta” osalliseksi.
Yritän nähdä asian sen laajimmassa mahdollisessa yhteydessä. On vaikea kuvitella, että Seta ei olisi ideologinen järjestö. Ja on vaikea kuvitella, että tuo “säännöllinen arviointi” ei koskisi oppikysymyksiä. Ja on vaikea kuvitella, että kaikki “nykyajan vastainen” ei olisi epätoivottavaa.
Eräällä tavalla ymmärrän katolista ja ortodoksista näkökulmaa ihan uudella tavalla. Niille sakraali on aina ollut määritelmällisesti eri asia kuin sekulaari. Kun taas käsitän Lutherin “kahden regimentin opin” siten, että sen avulla luotiin tai tunnustettiin rinnakkainen tai kilpaileva “sakraali sfääri”, joka nyt valmistautuu syömään kilpailijansa pois.
