“Kun ihminen tekee voitavansa, Jumala ei kiellä armoaan…”.
Tällainen onneton ajatus lienee lähtenyt siitä, että on haluttu tähdentää uskon
merkitystä. On vain unohtunut, että siinäkin, kaikessa, Jumala on subjekti.
Meillä lienee tässä viestin ymmärtämisessäkin ongellmia. @anon81097962 muistaakseni huomauttaa tuolla ylempänä minulle, että
minulla ei “ole oikeutta puhua koko kristikunnan nimissä”.
En tässä puheenjohtajaksi pyrikään.
No, kristikunta nyt koostuu ihmisistä, jotka kuolevat.
Samat ahdistukset, katumus, armon kaipuu - ne koskettavat periaatteessa
kaikkia.
Jokainen ihminen on synteineen Jumalansa kasvojen edessä.
Jokaiselle - niin ainakin voi toivoa - tulee eteen kysymys: Onko tilini kunnossa?
Olenko varmasti pelastettu?
Tiedän, että @anon31067578 ei pidä termistä “uudestisyntynyt tahto”.
En tiedä, mistä tuo termi on peräisin, mutta en tahtoisi sitä kokonaan kieltää,
jos on kysymys ihmisestä, joka vaeltaa Hengen johdatuksessa eli
on uskossa.
Pitäisi joku arvo antaa Pyhän Hengen työlle uskovassa.
En tarkoita laadullista paremmuutta, vaan pikemminkin Hengen johdatusta “kaikkeen totuuteen”, sanotaan nyt vaikka “parannukseen” ja “haluun luopua Perkeleestä ja hänen menoistaan”.
Tästähän Paavali itse puhuu Room 7:22.
Tämä ei lähde lihasta, eikä sitä niin muodoin ole ihmisessä, joka vaeltaa turmeltuneen luontonsa johdatuksessa.
No ei minulla nyt niin kovasti mitään ole itse tuota termiä vastaan, kunhan sille annetaan oikea sisältö. Mutta tämä lienee asia, joka meidän luterilaisten täytyisi setviä keskenämme? Itse puhuisin kyllä mieluummin vapautetusta tahdosta. Mutta ei kait me tästä kinata?
Ps. Niin ja pidän sinun ja Glacialiksen kirjoittelusta foorumilla.
En tiedä, kun en ole tutustunut kaikkiin maailman uskontoihin, mutta luulen, että Pieper on oikeassa seuraavassa väitteessään, jonka mukaan on olemassa pohjimmiltaan vain kaksi erilaista uskontoa tai pelastusnäkemystä.
Maailmassa on kaksi oleellisesti toisistaan eroavaa uskontoa: lain uskonto, toisin sanoen sovitukseen ponnisteleminen omien ihmistekojen tietä, ja evankeliumin uskonto, toisin sanoen Pyhän Hengen evankeliumin kautta vaikuttama usko siihen, että meillä Kristuksen kautta tapahtuneen sovituksen ansiosta ilman omia tekoja on armollinen Jumala.
Evankeliumin uskonnon sisällys on, että Jumalan Poika on tullut ihmiseksi ja tekonsa kautta sovittanut maailman Jumalan kanssa (2. Kor. 5:18 ss.), niin että ihmiset tulevatkin vanhurskaiksi ilman omia tekojaan uskon kautta Kristuksen tekoon.
Juuri siihen tosiasiaan, että syntien sovitus eli anteeksiantamus Kristuksen satisfactio vicarian (sijaishyvityksensä, sijaiskärsimisensä) ansiosta on tarjolla ja julistetaan evankeliumissa, perustuu se, että ihminen sinä hetkenä, jolloin hänestä evankeliumin vaikutuksesta tulee evankeliumiin uskova (Room. 10:17; 1. Kor. 2:4 - 5), tulee tämän uskon kautta, ilman lain tekoja, Jumalan edessä vanhurskaaksi eli, mikä on sama asia, Jumalan edessä täydelliseksi (Kol. 2:10). Jumalan silmissä näet luetaan itsessään jumalattomalle hänen uskonsa vanhurskaudeksi (Room. 4:5) eli, mikä taaskin on sama asia, Kristuksen täydellinen vanhurskaus peittää syntisen oman jumalattomuuden (1. Joh. 2:1-2)
Jos tahdomme pitää kiinni siitä, että kristinusko on luonteeltaan absoluuttinen, emme saa hiukkaakaan tinkiä satisfactio vicariasta. Se, joka alentaa kristinuskon lakiuskontojen tasolle, riistää siltä sen spesifisen luonteen ja näin myös sen absoluuttisuuden. (Franz Pieper: Kristillinen dogmatiikka)
.
Kristillisen pelastussanoman jumalallisuus on ainakin minulle juuri siinä, että se on niin vastoin ihmisen luonnollista ajatustapaa kuin olla ja voi. Niin kuin Paavali sanoo: “Mikä ei ole ihmisen sydämeen noussut” (1 Kor. 2:9). “Luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä on Jumalan Hengestä, sillä se on hänelle hullutusta” (1 Kor. 2:14). “Me saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus” (1 Kor. 1:23).
Olin tuossa iltapäivällä ns. puusouvissa.
Siinä samalla funteerailin itsekseni näitä “ainaisia” keskustelujamme.
Mieleeni tuli tohtori M. Lutherin luonnehdinta: “hurmahenkisyyden tauti on Aadamissa ja hänen lapsissaan piilevänä maailman alusta sen loppuun…”.
Kun seuraamme vaikkapa tiettyjen lestadiolaissuuntien väitteitä seurakunnnan eksklusiivisuudesta ja yhteisön (lue: kirkon) perinteestä ja sen sitovuudesta ja johtajien (lue piispojen) saamista hengen ilmoituksista ohi Raamatun ja
johtajien lainrikkomuksista ja niiden katsomisesta läpi sormien, löydämme
samoja ilmiöitä myös siellä missä korostetaan kirkon vanhuutta ja alkuperäisyyttä ja vuosituhantista arvovaltaa yli kaiken.
Hurmahenkisyys ja itsevanhurskaus, ne ovat vaivanneet ihmiskuntaa Adamista alkaen. Samat heikkoudet kulkevat mukana loppuun saakka.
Valvominen on paikallaan kaikkialla.
Näin on ja tämän asian selkeään tiedostamiseen menee ihmiseltä jokunenkin tovi uskonelämää, sillä luonnostaan lainomainen ajattelumme (opinio legis) väistyy taka-alalle meissä tuskaliaan hitaasti. Mutta juuri tämän lainomaisen asenteemme pikkuhiljaa tapahtuva väistyminen on pyhittymistä, siirtymistä pois vanhasta aadamista luottamasta tekoihin, uuteen ihmiseen, uuteen aadamiin turvautumaan yksin uskolla Kristuksen sijaissovitukseen. Uskon myös siten, että Jumala suorastaan haluaa kritittyjensä kompuroivan ts. epäonnistuvan hyvissä teoissaan, ainakin jossain määrin, ettei niissä olisi mihin voisi luottaa pelastuksen asiassa.
Jumala varmaankin haluaa ihmisten tiedostavan omat epäonnistumisensa, joita väistämättä tapahtuu, jotta ei alkaisi väärällä tavalla luottaa itseensä. Mutta en usko, että Jumala aktiivisesti haluaa kristittyjen epäonnistuvan hyvissä teoissaan. Siitä nimittäin kärsii joku toinen ihminen, eikä Jumala koskaan tahdo syntiä. Jumala voi siis sallia henkilön A tehdä pahaa henkilölle B, ja antaa A:n sitä kautta jopa oppia jotain hengellisesti tärkeää, mutta Jumala ei tahdo A:n tekevän pahaa B:lle, koska siitä on vahinkoa B:lle (vaikka sitten olisikin jotain kautta hengellistä hyötyä A:lle). Jumala ei johdata ketään tekemään syntiä, eikä Jumala käytä yhden henkilön kärsimystä toisen henkilön opettamiseen.
Ai jaa, tiedät näköjään paremmin kuin apostoli, joka kirjoitti:
2.Kor.5:10 “Sillä kaikkien meidän pitää ilmestymän Kristuksen tuomioistuimen eteen, että kukin saisi sen mukaan, kuin hän ruumiissa ollessaan on tehnyt, joko hyvää tai pahaa.”
Noin yleisesti, miten apostolin sana sopii luterilaiseen vanhurskauttamisoppiin? Tai katoliseen, joka väittää, ettei niin suurta rikosta olekaan, jota Kirkko ei voi antaa anteeksi. Ja anteeksi antaminen tarkoittaa, ettei saa saa sen mukaan kuin ruumiissa ollessaan on tehnyt pahaa.
Äläpäs ole noin varma, sillä luottamus itseen on luopumuksen ydin. Jumala voi siis aivan hyvin murskata tätä luottamusta antaen meidän epäonnistua. Muistat kai Pietarin hiilivalkealla? Hänhän oli hetkeä aikaisemmin puhkunut intoa ja vannonut, ettei hän kiellä Jeesusta, mutta miten kävi? Jeesus myös ennusti niin käyvän. Pietarin itseluottamus kärsi kovan kolauksen, mutta Jeesus tahtoikin niin olevan, jotta Pietari oppisi tietämään keneen hänen tulee turvata itsensä sijasta. Tätä on pyhittyminen, itsestä pois kuolemista ja kun olemme kuolleina itsellemme, eivät ulkonaiset teot olekaan enää lähtöisin kuolleesta minästämme, koska kuollut ei voi mitään tehdä, vaan uudesta ihmisestämme, rakkaudesta Jeesukseen, eikä enää alhaisesta yrityksestä ansaita pelastus lain tekojen kautta, ulkokultaisuudesta. Toki vanha aatu sekoittuu myös näihin uuden ihmisen tekoihin, mutta uskon kautta jatkuvasti omaksuttuna syntien anteeksiantamus puhdistaa nämä teot putipuhtaiksi Jumalan edessä.
Jokainen kristitty tarvitsee ylpeytensä vuoksi jatkuvasti Jumalan “vasemman käden työtä”, jotta ylpeys ei ihmistä dominoisi ja ihminen kuvittelisi olevansa jotain, vaikka ei ole mitään. Paavalilla oli lihassaan pistin, joka jatkuvasti esti häntä ylpeilemästä (2 Kor. 12:7). Meikäläisen pääasiallinen ylpeyden muoto on ollut Jumalan olemassaolon kieltäminen, kristinuskon pitäminen pelkkänä mielikuvituksen tuotteena tai harhana, jolla ei ole mitään vastaavuutta objektiivisessa todellisuudessa. Tietenkin hyvin älyllisin perustein.
Kyllä jokaisella kristityllä on sen verran pistintä lihassaan, että voisi olla ylpeilemättä. Armon suuruus ei vain muistu mieleen, ja siksi ollaan valmiita vaikka kuristamaan kanssapalvelijaa kurkusta.
En hirveästi dramatisoisi Paavalin tilannetta. Terve nöyryys häntä vaivasi.
Miksi sitten ette ota huomioon sitä, mitä apostolin opetus kokonaisuudessaan sisältää? Jos jokin jae on ristiriidassa ihmisopin kanssa, niin oppi ei voi olla muuta kuin väärä. Turha minulle on kiukutella siitä, että otin esiin sen, mitä apostoli kirjoitti ja minkä te lukiessanne sujuvasti ohitatte, kuin sitä ei olisikaan.
Kerro nyt, mitä apostoli tarkoittaa, ihan omin sanoin. Muuten keskustelu on turhaa. Jos opista on tullut kiveen kirjoitettu dogmi, niin ette tee muuta kuin käännytystyötä.
Sinulla on ilmeisesti ihan oma versiosi “kristillisestä” uskosta, jota propagoit.
Perinteisen kristillisen opetuksen jatkuvaa kyseenalaistamista. Ei kiinnosta sellainen.
Ei tässä ole kysymys kenenkään versiosta, vaan siitä, mitä on kirjoitettu. En anna painoarvoa sellaisille opeille, jotka ovat ristiriidassa kirjoitusten kanssa.
“Ei kiinnosta sellainen” kommentointi, jossa ei edes pyritä selittämään selkoluettavaa jaetta, kertoo aika paljon kristillisyydestä, jossa työnnetään pää pensaaseen kuin jänis.
Älkää sitten kommentoiko, kun se kerran on ylivoimaista, ja ymmärrän sen kyllä hyvin. En minäkään osaisi kommentoida, jos fanittaisin Lutherin oppeja.
Olen tässä pari päivää pohtinut Lutherin kirjoituksia juutalaisista. Se oli pahempi kuin kauhukirjat ja nukuin huonosti monta yötä lukemisen jälkeen. Lutherin teksti on viiltävän terävää ja täynnä siteerauksia Ut:sta. Ellei itse tunne pyhiä tekstejä, niin Lutherin juutalaisteesit vievät mukanaan, kuten veivät mukaansa natseja ja olivat osasyyllisiä juutalaisten joukkomurhaan. Lutherin ongelma oli siinä, että hän luki juutalaisuudesta vain toisella silmällään, toinen silmä oli sokea. Näin menetellen saadaan aikaiseksi oppi, joka tukee omia mieltymyksiä.
Laajennettuna toisen silmän sokeus koskee kaikkea kristillistä opetusta, ja asettaa kysymyksen, valikoiko Luther vanhurskauttamisoppiinsa sopivia kohteita eli luki vain toisella silmällään. Kommentoiko Luther koskaan lainaamaani jaetta?
Mitä tähän sanovat foorumin Luther asiantuntijat?
Jaakobin kirjeestä Luther ei tykännyt, koska se hänen mielestään ei ollut linjassa hänen vanhurskauttamisoppinsa kanssa. Mutta on Jaakob linjassa Paavalin kanssa, minkä osaltaan lainaamani jae todistaa. Heillä oli sama oppi.
Ikävä kyllä minulla ei ole oppia, jota propagandoisin.
Olet johdonmukaisesti propagoinut omaa uudenlaista uskontulkintaasi .
Edellisellä kerralla loit keinotekoisen ristiriidan sanojen vanhurskas ja oikeamielinen välille.
Repimäsi kristinopin tilalle sinulla ei kuitenkaan ole tarjota mitään.
Lutheria on minun mielestäni ihan tarpeetonta mollata tässä.
Luther, kuten luterilaisuus yleensäkään, ei väitä Jaakobin ja Paavalin olevan ristiriidassa.
Jaakob puhuu siitä, kuinka usko ilmenee hyvinä tekoina - tai kuolleesta uskosta, joka ilmenee tekojen puutteena.
Se on hyvä ja tarpeellinen opetuksen aihe.
Paavali taas opettaa siitä kuinka ihminen tulee vanhurskaaksi uskosta, ilman tekoja.
Puhuu Paavali teoistakin, sitä asiaa hänen kirjeensä ovat tulvillaan.
Näkökulma siis on eri. Vanhurskaaksi tuleminen ja vanhurskaana oleminen/eläminen - ne ovat saman asian 2 eri puolta.
Lutherin sana “olkiepistola” on kenties voimakas, mutta totta se on sikäli,
että Jaakob ei juuri syntistä lohduta puhuessaan töistä.
Siinä kirkkopoliittisessa tilanteessa painotus oli ihan oikea.
Kristikunta eli tekojen hurskaudessa. Suurella osalla nämä asiat ovat vieläkin sekaisin.
Jää epäselväksi mitä tällä asioiden sekoittamisella haetaan.
Ovatko luterilaiset tähtäimessä?
.
Ensin Paavalin Korinttolaiskirjeen sitaatilla pyritään ikään kuin kumoamaan Paavalin opettama uskonvanhurskaus. (Onko se ko. heiton tarkoitus?)
Yhtään mitään ei haluta tietää, mitä sama Paavali opettaa Roomalaiskirjeessä.
Sitten asetetaan luterilainen ja katolinen vanhurkauttamisoppi jotenkin rinnakkain.
Sitten puhutaan kuinka “Kirkko voi antaa anteeksi”.
Kukaan ei voi antaa anteeksi yhtään mitään ilman selvää sanaa ja Kristusta.
Paavalin Roomalaiskirje tuli ilmeisesti jo kumottua - ja samaan syssyyn ilmeisesti mitätöidään koko sovitus Kristuksessa, kun kerran kaikki saavat rangaistuksen sen mukaan mitä he ruumiissaan ovat tehneet, hyvää tai pahaa.
Hyvästi armo, hyvästi laupeuden tuomio.
Miten tämä rakentaa kilvoittelevaa?
