Puhut oikein! Sanon silti, että jos jonkin asian vastustamisesta seuraa vanhurskauttamisopin syrjäytyminen, on vastustaminen tällöin saanut kyseisen ihmisen lankeamaan uskosta ja sillä on fataaliset seuraukset.
1 tykkäys
Kyselen 
Oletteko koskaan miettineet, miksi Raamatusta löydetään niin monta ja niin erilaista oppia? Koska vastuu on lukijalla, kuulijalla, tulkita oman mielensä mukaan. Silloin lukija, kuulija, paljastaa, mitä hänen sisimmässään asuu, kun tulkinta tulee ulos suusta.
.[quote=“anon31067578, post:398, topic:147”]
Sinun pitäisi puhua niille, joilla on käytössään sama Raamattu kuin sinullakin.
[/quote]
Näyttäkää virhe päätelmissäni suhteessa kirjoituksiin. Nurinkurista, että löydän teidän Raamatustanne paljon virheitä ja suorainaisia väärennöksiä. Miten käännöksiä, joita siteeraatte, voidaan pitää luotettavina, kun ne johtavat harhaan = syntiin, harhaan menoon, väärälle pelastustielle?
Mutta koska oppi ei pelasta, niin onko sillä sitten väliä, mitä Raamatun käännöstä lukee? Enpä usko, koska Herra tuntee omansa.
Ei usko eikä oppi eikä kirkko pelasta. Jeesus pelastaa. Napisetteko te tätä järjestystä vastaan. Tai onko mielestänne kirkko se, joka pelastaa? Tai onko joku muu välittäjä ihmisten ja Isän välille asetettu?
Odotan edelleen vastaustasi esittämääsi väitteeseen.
Kun usko ei riitä, Paljonko hyviä tekoja pitää olla, jotta pelastuu?
1 Piet 3:
15 vaan pyhittäkää Herra Kristus sydämissänne ja olkaa aina valmiit vastaamaan jokaiselle, joka teiltä kysyy sen toivon perustusta, joka teissä on, kuitenkin sävyisyydellä ja pelolla,
On tärkeää, että sydän saa vahvistusta armosta (Hepr. 13:9). Oppi sinänsä ei vahvista sydäntä, mutta oppi varjelee uskon ydintä hukkumasta elämämme keskustasta, koska ihmisen ymmärryksellä, johon kuuluvat abstraktit käsitteet (joilla muodostetaan oppi paperille), on tietenkin sijansa myös uskomisessa, vaikka uskomme ei ole ajattelumme seuraus ja vaikka armo tuleekin Jumalalta ja on siis ennen kaikkea jotain ei-käsitteellistä ja ei-abstraktia. Eli Jumalasuhde on minä-Sinä -suhdetta, ei minä-se (se = oppi) -suhdetta. (Eikö näin voisi ajatella?) Mutta koska ihminen on ajatteleva olento, ja koska ajatukset vaikuttavat tunteisiimme, tekoihimme ja elämäämme hyvin laajasti ottaen, ei ole yhdentekevää, mitä ajattelemme tai mitä luemme.
Edellä mainitsemassani Heprealaiskirjeen kohdassa, jossa kehotetaan vahvistumaan sydämen tasolla armosta (13:9), viitataan myös vääriin oppeihin, jotka voivat siis vaikuttaa sen, että sydän ei enää vahvistukaan armossa, sillä ajatuksemme ja niihin liittyvät uskomuksemme eivät ole irrallisia muusta ihmisyydestämme (“sydämestämme”), ja jos hairahdumme tekojen oppiin, henkemme ei enää lepää yksin armossa. Henkivaltojen hyökkäys on nähtävissä ennen kaikkea ajatuksellisella tai “kuivan” opillisella tasolla, sillä miksi Paavali muutoin painottamalla painottaisi, että evankeliumin opillisen sisällön väärentäjä olkoon kirottu (Gal. 1:8-9)?
1 tykkäys
Löysin vanhan tekstini, jonka olen kirjoittanut lukiessani aikoinaan professori Alister McGrathin Iustitia Dei -kirjaa, joka käsittelee vanhurskauttamisoppia. Liitän tekstini, joka on syntynyt kyseisen kirjan äärellä, tähän alle.
On selvää, että voi tapahtua semanttisia muutoksia, kun käännettään muille kielille Raamatun alkukielessä esiintyviä käsitteitä. Näin on tapahtunut myös vanhurskauttamiseen liittyville käsitteille.
sedaqa (hepr. vanhurskaus) – dikaiosynee (kr. vanhurskaus) – iustitia (lat. vanhurskaus)
Toiseen vuosisataan mennessa latinalainen termi iustitia (vanhurskaus) oli saanut ei-raamatullisia konnotaatioita, mistä johtuen sen käyttö vanhurskauttamisopin yhteydessä toi oppiin Raamatun ulkopuolisia merkityksiä. Esim. ciceronilainen määritelmä on ollut vaikuttamassa suuresti lännen teologeihin. Cicero: reddens unicuique quod suum est – käsitys siirtyi myös teologian puolelle. On selvää, että tällainen käsitys (“kullekin annetaan hänen ansioittensa mukaan”) on ristiriidassa Vanhan testamentin kanssa, jossa vanhurskauttaminen määritellään forenssisesti.
hasdiq (hepr. vanhurskauttaa) – dikaioun (kr. vanhurskauttaa) – iustificare (lat. vanhurskauttaa)
hasdiq –verbin pääasiallinen merkitys on osoittaa oikeaksi, julistaa syyttömäksi. Vastaava kreikan verbi dikaioun erosi hasdiqista kahdessa suhteessa sekulaarissa käytössä: 1. dikaioun merkitys sekulaarisessa kielessä: rangaista, mutta LXX (Septuaginta) käyttää dikaioun –verbiä vain positiivisessa merkityksessä eli heprealaisen alkutekstin hasdiq –merkityksessä. Septuagintan dikaioun vastaa siis alkutekstin hasdiq –verbiä. 2. dikaioun –verbin klassisesta kreikasta poikkeava merkitys tulee ilmi lauseyhteyksistä. Esim Jesajan kirjan kohta: Israelia kehotetaan tunnustamaan syntinsä, hina dikaioothees, eli jotta heidät vapautettaisiin niistä; klassinen merkitys on siis poissuljettu, sillä silloin merkitys olisi absurdi: Israelia kehotetaan tunnustamaan syntinsä, jotta heitä rangaistaisiin! Jne… Iustificare on post-klassinen verbi ja tarvitsi sen tähden tulkintaa. Useimmat lännen teologit seurasivat Augustinusta, joka tulkitsi iustificare –verbin tarkoittavan: iustum facere (tehdä vanhurskaaksi). (Ficare voi hyvin olla painoton muoto facere –verbistä.) Mutta iustificare ei vastaa merkitykseltään dikaioun (hasdiq) –merkitystä. Teologisesti tarkasteltuna muutos hasdiqista iustificareen oli niin suuri, että painotus iustitia coram Deosta (vanhurskaus Jumalan edessä forenssisesti määriteltynä) muuttui painotukseksi iustitia in hominibus (vanhurskaus ihmisessä, vanhurskaus jotakin ihmisessä itsessään olevaa). Latinan kielellä on siis ollut suuri merkitys vanhurskauttamisopin muodostuksessa. Lännen vanhurskauttamiskeskustelut ovat siis olleet iustitia in hominibus –aspektin valottamista esim. kysymyksin: Mikä on ihmisessä olevan vanhurskauden olemus? Miten se tulee ihmiseen? Mistä se tulee? Syy vanhurskauttamiskeskustelun ihmiskeskeisyyteen johtuu siis paljolti siitä, että on tapahtunut muutos heprean kielen käsitteen siirtyessä latinan kielen kehyksiin.
2 tykkäystä
Juuri näin. Erinomainen kirjoitus kokonaisuudessaan!
Paavalin teologia ei ollut sinänsä uutta, koska se nojautui Vt:n esikuviin. Kreikan sanoista on pitänyt löytää käsitteet, jotka vastaavat heprean käsitteitä. Jumala julistaa syyttömäksi Kristuksessa ja katsoo uskon oikeamielisyydeksi. Oikeamielistyminen (vanhurskauttaminen) luetaan kerralla, kun ihminen julistetaan syyttömäksi Jumalan edessä. Mutta että ihminen tulee oikeamieliseksi, on sen sijaan prosessi, joka on Jumalan Hengen työtä.
Laki ei voinut tehdä oikeamieliseksi, koska siitä puuttui Hengen osuus. Siksi Mooseksen lainkirjain, jonka piti tehdä eläväksi, tappoi. Lailla ei ole voimaa oikeamielistää. Tämä on Paavalin teologian ydintä.
Oikeamielisen osa ei ollut hyvä juutalaisessa yhteisössä, joka perustui lakiin. Oikeamielisen osa on yhtä huono kristillisyyden valtavirrassa kuin oli juutalaisuudessa. Näin menee Herran päivään asti. Kun viha oikeamielisiä kohtaan on suurinta, niin silloin Herra pelastaa omansa, tempaa pois. Silloin on pelastuksen päivä, josta apostolit kirjoittivat ja jota he odottivat kiihkeästi, poispääsya vihasta, jota tuli niin pakanoilta kuin juutalaisilta ja valheveljiltä ja kaikilta niiltä, jotka valhetta rakastivat.
Entä lampaat, joita ei ole temmattu? Heidät erotellaan vuohista. Luste erotellaan vehnästä. Ihmiset tuomitaan tekojen mukaan. Mitä he ovat tehneet Jeesuksen vähimmille veljille ja siskoille, jotka olivat outoja ja muukalaisia, vihollisia oikeauskoisten joukossa?
Valitut tulevat astumaan esiin, kun he joutuvat taistelemaan sitä viettelystä vastaan, jonka pitää tulla, jotta ihmissydänten aivoitukset tulisivat ilmi. Ja koska viettelys on viedä mukanaan jopa valitut, niin mikä se mahtaisi olla? Mikä on niin eksyttävää, että kirjoituksiin perehtyneet ja Jumalan Hengen johdattamatkin ovat vaarassa tempautua mukaan?
Laki ei voi tehdä ihmistä Jumalalle kelvolliseksi tai hengellisesti eläväksi. Lailla on kuoleman ja kadotustuomion virka (2 Kor. 3:7,9). Laki on katoavainen (2 Kor. 3:11). Sen avulla ei tulla tänäkään päivänä Jumalalle kelvolliseksi.
Lisään vähän lisää vanhaa tekstiäni samaisen Alister McGrathin Iustitia Dei -kirjan ääreltä. Kirja on melko massiivinen ja sisältää valtavasti asiaa. Kirjaa voin suositella kaikille.
Hellenismi toi vanhurskauttamiskäsitykseen epäraamatullisia ajatuksia. Esim.sekulaari auteksousia –käsite tai liberum arbitrium (vapaa tahto). Näitä käsitteitä käytettiin siinä yhteydessä, kun pohdittiin, miten ihminen vastaa jumalalliseen aloitteeseen vanhurskauttamisessa. Täytyy pitää mielessä, että vanhurskauttaminen ei ollut minkäänlainen varsinainen teema esiaugustinolaisessa ajattelussa. Varhaiset kirkkoisät eivät käyttäneet pelastusopillisissa kirjoituksissaan käsitettä vanhurskauttaminen. Varhaiset isät korostivat tahdon vapautta ja ihmisen itsemääräämisoikeutta. Tuon ajan merkittävään eksyttävään gnostilaiseen opetukseen kuului puolestaan fatalismin ja determinismin korostaminen. Kristittyjen isien vapauden korostaminen tulee tätä taustaa vasten jollain tavalla ymmärretyksi.
Eleutheron gar kai auteksousiov epoieesen ho theos anthroopov. (= Jumala teki ihmisen vapaaksi ja sellaiseksi, jolla on itsemääräämisoikeus.) Kreikan auteksousia –sanaa tuli vastaamaan lännessä liberum arbitrium. Molemmat ei-paavalilaisia käsitteitä, mutta niitä käytettiin vanhurskauttamiskeskustelussa.
Ambrosiasterin kommentaari on varhaisin tunnettu kommentaari Paavalin kirjeisiin. Vanhurskauttamiseen liittyy kommentaarin mukaan vapautus juutalaisesta seremonialaista, mutta vanhurskauttamiseen ei kuulu vapautusta lain tiestä sinänsä. Kommentaarin mukaan ihminen voi hankkia ansioita Jumalan edessä. Tunnetun kirkkoisä Tertullianuksen mukaan ihminen tehdessään hyviä tekoja saa Jumalasta itselleen velallisen.
2 tykkäystä
Koko keskiajan lännen kirkon piirissä vanhurskauttaminen ymmärrettiin läpi ihmiselämän kestäväksi prosessiksi, sillä vasta uskonpuhdistuksen aikana vanhurskauttaminen rajattiin (uskonpuhdistuksen) kirkon piirissä oikeudelliseen puoleen (vanhurskauden hyväksilukeminen), ja se, mitä keskiajan kirkossa pidettiin vanhurskauttamiseen kuuluvana (ihmisen muutos itsessään oikeamieliseksi), katsottiin kuuluvan pyhitykseen, joka ei ole vanhurskauttamisen edellytys, vaan sen ehdoton seuraus.
Paavalin kirjeen kohdassa Room. 4:5 on verbi dikaiooo. Kyseisellä verbillä on oikeudellinen merkitys Rafael Gyllenbergin sanakirjan mukaan: “Oikeudellisen ratkaisun perusteella todeta tai julistaa vanhurskaaksi” (Rafael Gyllenberg: Uuden testamentin kreikkalais-suomalainen sanakirja). Gyllenbergin mukaan “sana esiintyy erityisesti Paavalin kirjeissä, mutta kiistanalaista on, merkitseekö se hänellä vanhurskaaksi julistamista vai vanhurskaaksi tekemistä vai molempia samalla kertaa.”
Nykyinen kirkkoraamattumme on valinnut ymmärtää Room. 4:5 -kohdan verbin dikaiooo kontekstissaan vanhurskaaksi tekeminen -merkityksessä, sillä se kuuluu (ilmeisesti Aimo T. Nikolaisen päätöksestä, väitti minulle aikoinaan Olavi Peltola): “Jos taas jollakulla ei ole ansioita mutta hän uskoo Jumalaan, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi, Jumala lukee hänen uskonsa vanhurskaudeksi” (Room. 4:5). Tällainen käännös on sopusoinnussa roomalaiskatolisen vanhurskauttamisopin kanssa. Kun taas vanhempi kirkkoraamattumme sisältää toisenlaisen käännöksen, joka antaa mahdollisuuden forenssiseen tulkintaan, sillä kohta kuuluu: “Mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi.”
1 tykkäys
Kaksi kieleen liittyvää huomiota:
-
Paavali puhuu siitä, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta. Kreikan dia pisteos viittaa siihen, että usko on väline, ikään kuin kanava, jonka kautta vanhurskauttaminen tapahtuu. Jos usko haluttaisiin kuvata hyveenä, jonka tähden vanhurskauttaminen tapahtuisi, uskon pitäisi olla akkusatiivissa, eli dia pistin.
-
Raamattu sanoo useammassa otteessa, että tuomio tapahtuu tekojen mukaan. On eri asia sanoa tekojen mukaan kuin tekojen tähden. Luterilaisen opin kannalta ei ole mitään ongelmaa siinä, että teot ovat tuomiolla esillä tuomiopäätöksen perusteina, kun kaiken perustana on se, että meillä on rauha Jumalan kanssa, olemme vanhurskaita, uskon kautta Kristukseen (Room. 5:1).
4 tykkäystä
Kadotus Ut:n teksteissä pitäisi kääntää tuhoksi, siis ajallisesti tapahtuvaksi, Näin siksi, että laki on “katoavainen”, väliaikainen. Kuolema katkaisee lain siteen. On siis ongelma niiden suhteen, jotka Jeesus pelastaa uuteen maailmaan, sillä he eivät maista kuolemaa. Jumala ratkaisi ongelman ristillä katkaisemalla siteen fyysiseen kuolemaan. Jeesuksen omat kuolivat ristillä ollakseen kelvollisia astumaan uuteen maailmaan. Kuolema on nielty ja voitto saatu. Apostolit ajattelivat Jeesuksen tulevan elinaikanaan ja heidän teologiansa rakentui tälle pohjalle. Apostolit nukkuivat pois Kristuksessa, joten heidän sanomansa on siirtynyt seuraaviin sukupolviin. Koska tulee se sukupolvi, jota vapautus fyysisestä kuolemasta koskee? Isä sen tietää.
Oma ehdotukseni käännökseksi, mikä osoittaa samalla, kuinka Paavali käyttää Vt:n esikuvia:
4:4 Ja töitä tekevälle ei lasketa palkkaa armosta, vaan ansion mukaan,
4:5 mutta ei tekevälle, vaan uskovalle, syyttömäksi julistettavalle jumalattomalle, luetaan hänen uskonsa oikeamielisyydeksi.
4:6 Kuten myös Daavid julistaa autuaaksi ihmisen, jolle luetaan oikeamielisyys ilman tekoja:
4:7 “Autuaita ne, joiden rikokset annettiin anteeksi ja joiden harhaan menot peitettiin!
4:8 Autuas se mies, jolle Herra ei lue harhaan menoja!”
Otan vastaan parannusehdotuksia
Kyllä minä tuosta käännöksestäsi tulkitsen saman asian itselleni kuin esim. KR 38 -käännöksestä. Ei käännöksesi ole välttämättä kuitenkaan kaikkien ymmärrettävissä kovin helposti.
Usko on juuri se asia, jonka Jumala lukee (kreikan verbi logidzomai) ihmiselle vanhurskaudeksi (Room. 4:5b). Mutta ihmisen usko ei ole kuin ainoa lain teko, joka ihmisen tulee suorittaa, ollakseen oikeamielinen, vanhurskas tai Jumalalle kelvollinen. (Eli kyse ei ole siitä, että vaikka lain pelastustie muutoin olisi osoitettu lopullisesti ihmistä pelastamaan kykenemättömäksi, olisi jäänyt yksi “laki”, uskominen, jonka Jumala sitten ainoastaan vaatisi ihmiseltä, jotta voisi ihmistä vanhurskaana, oikeamielisenä tai itselleen kelvollisena pitää.) Niin kuin @Miknius tuossa edellisessä viestissään ilmaisee, uskolla on vain instrumentaalinen merkitys. Ihminen ei pelastu uskon perusteella, vaan uskon välityksellä. Uskossa itsessään (ilman kohdettaan tai sisältöään) ei siis ole vanhurskauttavaa tekijää. Pelastus on Sovituksessa, joka omistetaan uskon kautta omalle kohdalle.
Keskeinen kohta on Room. 4:6: Jumala lukee (logidzomai) ihmiselle vanhurskauden ilman tekoja tai ihmisen teoista riippumatta. Vanhurskas on se ihminen, joka on saanut syntinsä anteeksi, niin kuin seuraava jae (4:7) selvästi ilmaisee.
Jakeessa 5 vanhurskauden lukeminen on tässä hetkessä tapahtuvaa. Eli vaikka lopullinen pelastus tai viimeinen tuomio ei ole vielä nyt, vaan vasta tulevaisuudessa, jo nyt kuka tahansa uskova on vanhurskas tai Jumalalle kelvollinen eli siis tuomion kestävä “vain” uskon kautta Häneen, joka lukee jumalattomalle Kristuksen vanhurskauden uskon välityksellä. (Keskeisiä kohtia ovat myös Room. 5:1, 8:1,2.)
2 tykkäystä
Samoin, mutta kyse on tarkennuksesta, joka auttaa eteenpäin ymmärtämään muita kohtia.
Tässä on hyvä aasinsilta seuraavaan kohtaan:
Synnin merkitys on harhaan meno, osumattomuus, vaikka tahtoo osua maaliin.
Harhaan meno Jumalasta on annettu anteeksi, koska ihmiset ovat menneet harhaan, vaikka vilpittömästi ovat tahtoneet päästä päämäärään. Kun Kristuksessa näytettiin oikea tie, niin harhaan menoa ei voi enää puolustella.
Kuten Jeesus totesi: “Jos minä en olisi tullut ja puhunut heille, ei heillä olisi syntiä (harhaan menoa); mutta nyt heillä ei ole, millä syntiänsä (harhaan menoansa) puolustaisivat.”
2Kor.5:10 “Sillä kaikkien meidän pitää ilmestymän Kristuksen tuomioistuimen eteen, että kukin saisi sen mukaan, kuin hän ruumiissa ollessaan on tehnyt, joko hyvää tai pahaa.”
Onko murha Raamatun mukainen harhaan meno, joka annetaan anteeksi ja sen jälkeen ei tarvitse enää pelätä tuomiota? Jeesus antoi ristillä murhamiehelle anteeksi, mutta tämä kärsi teostaan kuoleman, joka samalla katkaisi lain siteen.
Tämä on kannanotto niille, jotka retostelevat siitä, miten massamurhaajat menevät taivaaseen, jos saavat papin synninpäästön, mutta heidän uhrinsa, joilla ei ole synninpäästöä, joutuvat helvettiin. Antaako tällainen opetus Jumalasta oikeamielisen kuvan?
Ihmiset tuomitaan tekojen mukaan ja uskovat saavat sen mukaan kuin ovat tehneet hyvää tai pahaa.
"Sillä siksi me vaivaa näemme ja kilvoittelemme, että olemme panneet toivomme elävään Jumalaan, joka on kaikkien ihmisten vapahtaja,
varsinkin uskovien."
Miten lapsenmielinen, jota kirkko-opit eivät ole vielä hapattaneet, lukee jakeen?
Totta kai Jeesus on varsinkin uskovien Vapahtaja, koska he uskovat hänen nimeensä, mutta päälauseessa on apostolien opin ydin, jota kirkot vääntävät kieroon, koska se kumoaa niiden erikoisoikeudet, jonka ne ovat ottaneet väkivalloin itselleen.
Kuka on kiinnostunut näkemään “vaivaa ja kilvoittelemaan” siksi, että Jeesus on kaikkien ihmisten vapahtaja eikä ainoastaan kirkkollisten ymv aidattujen piirien. Apostoli valittaakin, että kaikki he etsivät omaansa eivätkä sitä, mikä on Kristuksen Jeesuksen. Sudet tulivat seurakuntiin ja apostolien ääni himmeni, mikä näkyy heidän kirjeistään.
Mutta näin Jeesus profetoi tapahtuvaksi.
Mitä seuraavaksi? Pyhät voitetaan ja he tietävät sen, jos ovat pyhiä, erotettuja.
[quote=“tapiotuomaala, post:412, topic:147”]
Harhaan meno Jumalasta on annettu anteeksi, koska ihmiset ovat menneet harhaan, vaikka vilpittömästi ovat tahtoneet päästä päämäärään. Kun Kristuksessa näytettiin oikea tie, niin harhaan menoa ei voi enää puolustella.[/quote]
On myös syntiä, joka on tietentahtoista eikä siis olemukseltaan sellaista, että siihen ihminen ikään kuin tahtomattaan lankeaisi. Paavalin kuvaama hurskaan ihmisen sisäinen kamppailu Roomalaiskirjeen luvussa seitsemän on toki eri tapaus, eli siinä kuvattu ihminen kärsii siitä, ettei tee sitä hyvää, mitä tahtoisi. Mutta on ihmisiä, jotka mielellään toimivat itsekkäästi, pahasti tai väärin. Ei siis ole ainoastaan niin, että on ihmisiä, jotka voivat sanoa, että sitä hyvää, mitä he tahtovat, he eivät tee, vaan sitä pahaa, mitä he eivät tahdo, he tekevät, sillä on myös sellaisia ihmisiä, jotka tekevät sitä pahaa, mitä tahtovat, eivätkä tee sitä hyvää, mitä eivät tahdo, koska eivät siis edes tahdo tehdä mitään hyvää.
Kyllä on kristillistä sanoa, että synnillä on ajalliset seurauksensa, jotka eivät ole mukavia. Miika sanoi, että hän tahtoo kantaa Herran vihaa, koska on tehnyt syntiä Jumalaa vastaan (Miik. 7:9).
Minä olen ajatellut niin, että kyse on normaalista kristillisestä kokemuksesta. Paavali kirjoitti auki omia kokemuksiaan. Silti hän oli tehnyt paljon enemmän kuin moni muu.
1 tykkäys
Niin minäkin uskaltaisin ajatella, että kohdassa Room. 7:14-25 ilmenevä ihminen tarkoittaa kristittyä ihmistä, esim. Paavalia uskovana (käyttäähän hän kaiken lisäksi minä-muotoa). Monet pyhityskristillisyyden edustajat tosin ovat väittäneet, että 7:14-25 kuvaa uudestisyntymätöntä ihmistä. Myös monet eksegeetit ovat esittäneet näkemyksen, jonka mukaan 7:14-25 kuvaa ei-kristittyä tai uudestisyntymätöntä ihmistä. Näin muistaakseni ajatteli myös Heikki Räisänen kirjassaan Raamattunäkemystä etsimässä.
- Paavali puhuu siitä, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta. Kreikan dia pisteos viittaa siihen, että usko on väline, ikään kuin kanava, jonka kautta vanhurskauttaminen tapahtuu. Jos usko haluttaisiin kuvata hyveenä, jonka tähden vanhurskauttaminen tapahtuisi, uskon pitäisi olla akkusatiivissa, eli dia pistin.
En oikein käsitä, mikä varsinainen ero tässä on. Molemmissa näissä tapauksissa usko kuitenkin sellainen on se sitten hyve tai “väline” tai “kanava”, jonka kohde tai objekti on siis Jumala, ja uskoa ei voida ajatella ilman objektia. Tämä etten ymmärrä voi johtua siitä, etten ole teologiassa oppinut.
Ero on siinä, vanhurskauttaako usko sen objektin tähden, vai siksi, että se on hyve ja sen tähden arvokas. Ensimmäistä puoltaa dia pisteos.
1 tykkäys
Juuri näin!
Hyvä, että tämä tuli näin selvästi esitettyä, eikä mikään kadotustuomio kohtaa meitä, kun olemme Kristuksessa Jeesuksessa - olemme sitten jotain tehneet tai jättäneet tekemättä.
Tuon toisen rakennelman tueksi ei ole tullut yhtään ainoaa sanaa, vaikka olen sitä asianomaiselta kirjoittajalta 3 kertaa taas täällä pyytänyt.
1 tykkäys
En vieläkään saa ihan kiinni ajatuksesta. Esitän analogian: onko suhde vastaava kuin nähdyllä, näköaistilla ja näkemisellä. Eli kun löydän etsimäni kirjan, se on näköaistin objekti, jolloin kirjan näkeminen johtuu objektin puolesta kirjasta: se on siis syy näkemiselle. Toisaalta näkeminen ei ole mahdollista ilman näköaistia: se on siis toisenlainen syy.
Täsmennykseksi edelliseen viestiin: kristillisessä mielessä uskoa ei voida ajatella ilman, että uskon objekti on Jumala.