Luterilaisuus

Ylösnousemus ruumis on vapaa lihasta turmeluksesta jolloin se on pyhä. Ihmisen olemus pyhittyy jo täällä mutta ei liha. Vain Jumala osaa erottaa nämä täysin toisistaan. Timo_k on oikeassa siinä, että ruumis johon kuuluu myös, luonto ja tahto pyhittyvät jo nyt. Paavali sanoo antakaa ruumiinne eläväksi ja pyhäksi uhriksi Jumalalle. Kysymyksesi oli hyvä.

Tässä sekoitat asiat. Puhut uudestisyntymisestä ja kilvoituksesta ja tällä perusteella torjut lapsikasteen uudestisynnyttävän voiman. Näyttää siltä, että ongelma on kasteen ymmärtämisessä se ei ikään kuin sisällä uskoa, Jeesusta. Näin kaste on eri asia kuin usko. Onko tämä arvio oikea?

Tässä on oikeastaan koko se taustaoletusten läjä, mikä minulle on aivan alusta asti (tai isä Rippergerin mustan tiiliskiven eli Introduction to the Science of Mental Health aloittamisesta lähtien) ollut kaiken aikaa selvä.

Luterilaisuuden ongelmallinen taustaoletus on se, että tahto on itsessään oleva (ellei silti ihan itsensä luova). Juuri tästä Gillespie kertoo nominalismin ja humanismin yhtenä piirteenä. Kaikki sellainen tässä keskustelussa on tyhjäkäyntiä ja taustakohinaa, mikä ei ota huomioon tätä keskeistä eroa.

Pitäisi ymmärtää, että ajatus synnin luonnosta on sama kuin ajatus tosiolevasta tahdosta. Se, mitä katolisuus pitää lankeemuksen luomana harhana ja ihmisen vihollisuuden aksidentaalisena eli ei pysyvänä eikä välttämättömänä ilmentymänä, luterilaisuus pitää nimenomaan ihmisen pysyvänä piirteenä.

Puhe turmeltuneesta tahdosta on nimenomaan nominalismia. Siinä on asia, mitä ei reaalisesti ole olemassa, mutta se luodaan tai sille annetaan olemassaolo nimeämällä se.

Jos luterilaiset ymmärtäisivät katolisen, siis skolastikkojen ja realistien puhetavan, niin he ymmärtäisivät, että tässä on joko kyse kahdesta (nominalistisesta) sanapelistä, jotka sanovat samat asiat hieman eri tavalla, tai sitten katolinen versio kuvaa todellisuutta ja luterilainen versio ei tavoita todellisuutta.

Se, että ihmisen tahdon väitetään olevan pysyvästi turmeltunut, ei ole tosiasia millään tavalla, ei edes luterilaisuudessa, vaan se on pelkkä sanontatapa. Olen jo aikaisemmin miettinyt sitä, että A. N. Whiteheadin fallacy of misplaced concreteness ei välttämättä tarkoittanut tätä, mutta kirjaimellisesti katsoen siitä on tässä kyse. Eli luterilaisuuteen kuuluu hirmuinen määrä retorisia puhetapoja, joista nykyajan luterilaiset puhuvat niin kuin ne retoriset muotoilut olisivat asioita todellisuudessa.

Sitten, kun niille nominalistisesti oletetaan itsenäinen olemassaolo ja itsenäinen toimijuus, niin on kauan sitten unohtunut, että niillä on edes syntysyytä tai alkuperää. Johtuu siitä, että niiden alkuperä on siinä retorisessa ilmaisussa. Eli Lutherin puhe synnytti uutta todellisuutta. Mutta kuitenkin sellaista, mikä on olemassa vain hänen kuulijoidensa ja seuraajiensa mielen sisäisesti.

Olen koko ajan väittänyt, että Luther oli nominalisti. Sitten joku on väittänyt, että Luther vastusti nominalisteja. Mutta miten ihmeessä se tarkoittaisi, että Luther ei itse ollut? Lutherin ajattelussa todellisuus oli nominalistinen. Mutta siitä aiheutui Jumalan olemusta ja ennen kaikkea ihmisen pelastusta koskeva ongelma. Jonka Luther ratkaisi keksimällä teologisen retorisen rakennelman sen nominalismin päälle, ei sen ulkopuolelle. Luterilaisuus on nominalismia eräänlaisella Raamattuun perustuvalla retorisella poikkeuksella, joka koskee ihmisen pelastusta.

Olen miettinyt, että tapa, jolla muutaman vuoden ajan yritin selittää Jeesuksen ja Nikodemuksen keskustelua Joh. 3:ssa tai pelastusta jonkinlaisena ihmisen inklinaationa, oli vähän samaa puuhaa kuin mitä Luther ja mitä C. S. Lewis ovat tehneet. Eli yritystä luoda konkretiaa johonkin, mistä se kipeästi puuttui. Katolisesta näkökulmasta katsoen se oli kaikki aivan turhaa askartelua. Tuskin tulen koskaan lukemaan Narnia-kirjoja. Ja Till We Have Faces—suomennettu Kasvoista Kasvoihin—jonka luin 2016-17 talven aikana, joka on kuulemma Lewisin vähiten luettu, mutta oli hänen oma suosikkinsa, on hyvä puolikas vastaus.

Sinun ja kaikkien tulisi ymmärtää, että tuo lause on täysin mahdollista lukea ja käsittää muullakin kuin luterilaisella tavalla. Ongelma on siinä, että katolisen teologian valossa on mahdollista pohtia luterilaista, mutta päinvastoin sama ei onnistu. Luterilainen teologia vaatii, että sanontatapojen ja todellisuuden välillä on vastaavuus, jota niillä ei todellisuudessa ole, ja siksi luterilaisesta mentaliteetista käsin katolista tapaa ajatella on aivan mahdotonta käsittää.

Väitän, että kyse on Platonin luolasta. Luterilainen katsoo varjoja seinällä ja ajattelee, että ne ovat todellisuus. Katolinen teologia, siis skolastiikka ainakin, taas sisältää tavan ajatella niiden varjojen ja niiden aiheuttajien suhdetta. Tuo turmeltunut tahto on yksi sellainen varjo seinällä, minkä luterilainen ottaa kuin todellisuuden osana. Kun taas katolisessa teologiassa ihmisen tahto on seurausta siitä, mihin passiot yksinään tai ymmärryksen hillitsemät passiot sitä ohjaavat.

Asian suhteen mikään ei edisty mihinkään niin kauan kuin luterilaista tapaa ajatella vain kerrataan. Miksi? No siksi, että se on kaikille tuttu. Uskon kaikkien kuulleen sen ja osaavan tunnistaa sen joka kohdastaan. Ainoa suunta, miten koko asia voisi edistyä, on luterilaisen osapuolen havahtua siihen, että heidän konseptinsa ovat retorisia, ad hoc, nominalistisia, synteettisiä, spekulatiivisia tai mitä ikinä.

Passiot sijaitsevat ruumiissa, eivät sielussa. Ne ovat yhteisiä ihmisille ja eläimille. Kasveilla ei ole passioita. Ainakaan minä en osaa kuvitella huonejasvejani kovinkaan pelokkaiksi tai intohimoisiksi.

Väärää on se ajatus, että ihmisen tahdolla on itsenäinen substanssi, jolloin se olisi turmeltunut itsessään eikä suhteessaan muihin asioihin.

Tai tuohon kysymykseen voi vastata, että luterilaisessa esityksessä antropologiasta ei ole mitään väärää, mutta ei siinä ole mitään oikeakaan, koska sitä ei ole edes tarkoitettu olemaan väärä tai oikea, vaan ainoastaan vetoamaan ja vaikuttamaan kuulijaansa. Tämä on se ajatus, mikä suoraan nousee, kun katson, miten Gillespie kuvailee Lutherin käsitystä Jumalasta, Raamatusta, ihmisestä ja todellisuudesta.

Sen ei ole tarkoitus kertoa, että mitä ihminen on tai miten ihminen toimii tai mitä ihmisessä on, vaan että ihminen jotenkin suuntautuisi, antautuisi tai avaisi tahtonsa sellaiselle uskolle tai pelastukselle, joka ei varsinaisesti ole sanoin ilmaistavissa. Mutta minulla on lukeminen vielä kesken. Jos joku tunnistaa, että mistä puhun, niin asioita voi nopeuttaa kertomalla, että missä menee pieleen. Mutta jos joku ei tunnista tämän päättelyn taustaa, ja on vain sitä mieltä, että väärin, väärin, väärin, niin sitten ei kannata sanoa mitään.

4 tykkäystä

Mitä tämä tarkoittaa? En ymmärrä hyveiden käsitettä.

Oletko lukenut norjalaisen pastorin Olav Valen Sendstadin kirjan “Pistin lihassa?” Suosittelen!

1 tykkäys

Ajatus vapaasta tahdosta itsenäisenä olevana, on kai teologiassa (läntisessä muodossa) peräisin Augustinukselta (tai pohjimmiltaan uusplatonismista).

Eramusta vastaan Luther argumentoi nimenomaan siten että vapaus on jotain joka tapahtuu meille, Se on jotain johon meidät otetaan, ei jotain joka on meissä itsessämme olevaa . Lutherin mukaan Pyhän Hengen tehtävä on tämä vapauteen ottaminen. Aiheesta tarkemmin ja asianmukaisin kirjallisuusviittein. Robert W. Jenson: On Thinking the Human, s. 32 - 45. Gillespiekin toteaa, että Luther ajatteli (englanniksi) "free will is a fiction among real things, a name with no reality”), Gillespie (TTOoM, s. 145). Gillespien johtopäätökset tästä eteenpäin, ovat hieman toisenlaiset kuin Jensonin.

Nominalistinen ansatsi siis joka tapauksessa. Kirjoitin tästä vapaasta tahdosta ja sen nonsubstantiaalisuudesta (tai ainakin yrityksestä esittää vapaa tahto nonsubstantiaalisesti luterilaisuudessa) luterilaisuudessa aiemminkin.

Jumalan näkökulmasta todellisuus voi hyvinkin olla nominalistinen, Jumala ei kai tarvitse abstraktioita. Kun Jumala puhuu,niin asiat ovat. Ihminen kutsutaan Jumalan nominalistiseen maailmaan Kristuksen kautta ja ihminen pyrkii luomaan sinne ykseyttä/yhteyttä realismilla, ajattelemalla että asioilla on yhteys/suhde, vaikka se yhteys/suhde on yhteyttä/suhteessa (tai Jumalan kasvojen edessä olemista) välillisesti, Jumalan kautta. Näin minä sen intuitiivisesti luterilaisena näen.

Tässä samalla @nevalainen lle kommentti ansiokkaaseen tekstiin. @nevalainen lle vielä lisäksi että näen evankeliumin ehdottomuuden siten, että evankeliumi ei hyväksy “mutta” tai “Jos…niin” vastauksia itsensä tielle. Jos siis joku sanoo että “uskoisin, mutta…”, niin evankeliumin ehdottomuus on sitä, että se keksii aina uuden vastauksen ehtymättömästi, jolla tämä “mutta” kierretään. Ei siis pakkoa, vaan ehtymättömyyttä.

D

Ohjata on helposti harhaanjohtava termi. Itse ajattelen, että hyveet auttavat reagoimaan passioihin tavalla joka on rakentavampi, kuin vain toimiminen tunteen(passion) vallassa pidäkkeettömästi. Jos siis ennen vanhaan suuttuessani ajoin talon lumihankeen, niin moraalisia hyveitä tiedostamalla, voin yrittää käyttäytyä fiksummin suuttuessani. Itse ajattelen, että tämä edelleenkin vaatii sen, että minulla on lupa tunteisiini. Saan suuttua edelleen, mutta voin käyttäytyä fiksusti vaikka olisin suuttunut.

D

2 tykkäystä

Vastaanpa tähän, kun sen voi tehdä kohtuullisen suppeasti.

Ehkäpä voi olla liioiteltua puhua epätoivosta. Tunnareissa synnintuntoa kuvataan kuitenkin kauhun valtaan joutumisena syntien tähden ja sanotaan, että jos evankeliumi ei tule lohduttamaan, ihminen jää epätoivon vangiksi. Minulle on sinänsä sama, puhutaanko epätoivosta vai siitä, että lain pääasiallinen tarkoitus on kauhun synnyttäminen kuulijassa. Nominalismiin liittyvä ongelma silti pysyy. Ja siitä, että tämä kauhun herättäminen on lain tehtävä, puhuu Apologia opettaessaan sitä, mitä on todellinen parannus. Ks. XII uskonkohta. Parannus - Augsburgin tunnustuksen puolustus - Luterilaiset tunnustuskirjat | Suomen ev.lut. kirkko

Synnintunnon määrittäminen kauhuksi on muuten hyvä esimerkki siitä, miten raamatulliselle käsitteelle annetaan leimallisen luterilainen sisältö. Synnintunto sinänsä on aika monimerkityksinen käsite. Kun ollaan totuttu lukemaan Raamattua tietyn tradition läpi ja väitetään, että luetaan vain puhdasta ja selkeää Jumalan sanaa, on tosi vaikea nähdä, miten traditio värittää lukutapaa.

En nyt jaksa muuten ottaa noihin raamattuperusteisiin kantaa, mutta niissä näkee se, että luet Raamattua hyvin luterilaisittain. Jos kuitenkin perehdyt, vaikkapa uuteen Paavali-tutkimukseen, huomaat, ettei jakeiden merkitys ole aivan ilmiselvä. Tässä esimerkki erään ortodoksin Room. 1-3:n tulkinnasta: Apologia Pro Ortho Doxa — Those Whom He Justified He Glorified: Paul’s...

Nyt olen hiljaa. En usko, että osaan paremmin asioita selittää. Eikä oikein aika ja voimatkaan riitä. Pitäisi tehdä väitöskirjaa…

5 tykkäystä

Tunnustuskirjojen mukaan on tehtävä selvä ero perisynnin ja sen luonnon välillä, joka lankeemuksenkin jälkeen on Jumalan luomusta.

Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että on olemassa ero ihmisluonnon ja perisynnin välillä. Tämä ei koske ainoastaan ihmisluontoa sellaisena kuin se alussa oli Jumalan luomana, puhtaana, pyhänä ja synnittömänä, vaan myös meidän nykyistä luontoamme lankeemuksen jälkeen, sillä luonto pysyy lankeemuksen jälkeenkin Jumalan luomuksena. Tämä ero on niin suuri kuin Jumalan ja Perkeleen teon välinen ero aina on.

1. Perisynti - Yksimielisyyden ohje - Luterilaiset tunnustuskirjat | Suomen ev.lut. kirkko

Jos ajattelisi, ettei ole eroa perisynnin ja sen ihmisluonnon, joka ihmisellä on langenneena, välillä, pitäisi päätellä, ettei Jumalan Poika omaksunut sitä ihmisluontoa, joka ihmisillä on lankeemuksen jälkeen. Jumalan Poika olisi omaksunut syntisen luonnon, mikä on mahdottomuus, tai luonnon, jota kenelläkään langenneella ei ole, jossa tapauksessa hänen elämällään ja kuolemalla ei varmaankaan olisi ollut vaikutusta yhteenkään langenneesseen ihmiseen. Kasvaimen, joka vaikuttaa organismin toimintaan, voi poistaa, organismin olematta sen jälkeen enää kasvaimen vaikutuksen alainen.

Luterilaisuuden näkeminen nominalismin pahuuden ilmentymänä kuulostaa vähän samalta kuin kristinuskon syyttäminen hellenismistä. Edelleenkin, tieto ei muutu uskoksi. Minulla on kirjahyllyt täynnä kat, ort, ref, ja lut teologiaa. Kaikkia voi lukea hyvistä oivalluksista nauttien ja samalla oman kirkkokunnan heikkouksia reflektoiden. Mutta tämän ketjun kaltaista nominalistista eisegeesiä en ole tavannut muualla kuin netissä, jossa se näyttäisi olevan jonkun katolisen rintaman lukutapa. Varmaan katolisten omien “tunnustuksellisten luterilaisten” lukutapa.

D

1 tykkäys

Miksi ei olisi olemassa? Miksi ei olisi olemassa tosiolevaa, vaikka ihminen ei olekaan kuten perkele. Tämä on myös kristittyjen kokemus on olemassa tahto joka taipuu pahaan. Kristitty kokee vielä tämän jännitteen voimakkaasti uuden elämän myötä, kuten Paavali kuvaa roomalaiskirjeessä.

Lutherin puhe turmeltuneesta tahdosta on tietysti myös retoriikkaa, mutta hänen näkemyksensä mukaan todellinen kuvaus todellisesta tilanteesta ihmisluonnossa. ( Itse en ole tuosta niin vakuuttunut)

Tämä on osittain totta, koska ihminen voi tehdä myös yhteiskunnallisesti hyviä tekoja tosin nekin teot katsotaan lopulta synniksi jos ne ovat tehty väärässä kontekstissa ( jos suhde Jumalaan on väärä) tästäkään en itse ole niin vakuuttunut.

Toisaalta pysyvästi turmeltunnut sillä kai viitataan lankeemuksen seurauksiin jotka vasta lopullisesti poistetaan kuolemassa.

Olisi tärkeä kuulla miten ymmärrät tuon paavalin lauseen: " Ne, jotka lihan vallassa ovat, eivät voi olla Jumalalle otollisia"

Tämän kyllä tunnistan, luterilaisuudessa, mutta luulen, että katollisuudessakin on näin.

Tämän on hyvin sanottu. Luulen, että se on kuitenkin todellisuuden osa, mutta missä määrin, siihen en osaa vastata.

Lopuksi, tästä olen erimieltä. Kai meillä ihmisillä on tahto, eikä tahto ole olemassa suhteessa muihin asioihin.

Kun joku luterilainen uskova, joka on elänyt jopa 70 vuotta uskovaisen elämää, kuolemaa lähestyessään edelleen kokee, että hän on läpikotaisin synnin turmelema, hänen on varmaan mahdotonta itse käsittää, miten hänen tuleva ylösnousemustodellisuutensa olisi jatkumossa sen synnin turmeleman todellisuuden kanssa, joka on hänelle ollut todellisuutta maan päällä. Olenko oleva enää lainkaan sama ihminen tai persoonallisuus kuin mitä olin maan päällä eläessäni, hän saattaisi kysyä. Kenties vastaus olisi, että vain Jumala voi tehdä erotuksen sen välillä, mikä tässä maanpäällisessä ihmistodellisuudessa on Jumalan hyvää ja turmeltumatonta luomusta, ja mikä puolestaan syntiä. Ihminen ei sitä erotusta osaa tehdä.

Tämä vanhan ihmisen kokemus sanoittaa asiaa hyvin. Toisaalta ordotoksit puhuvat pyhittyneistä ihmisistä jotka ovat päässet siihen tilaan jo tässä ajassa, että himot ovat lakanneet. Tämä olisi ihanne tila joka kertoisi jumalallistumisesta. Tulevan uuden elämän olotilasta. Jo täällä ajassa, minkä voimme kokea. kokea.

Jo keski-iässä ihminen monesti tasoittuu ja rauhoittuu tai “pyhittyy”, vaikka ei olisi uskovainenkaan, johtuen esim. siitä, että vietti ei enää kiusaa tai hallitse, ja siitä, että ihmiselle on tullut elämänkokemusta. Jos vanhuksella, joka kokee olevansa täydellisen pyhittynyt, olisi yht’äkkiä 20-vuotiaan keho, hän varmaan ei kokisi olevansa niin pyhittynyt.

1 tykkäys

Kiitos hyvistä vastauksista. Henrikki,

Piispojen avioliitto oli uuden testamentin kirjoittamisen aikaan totta ( 1 Tim 3:2) myöhemmin kirkollinen käytöntö muuttui.

Ekuneenisten konsiilien säännöt.

Tarkoitit varmaan XV kirkon säätämät tavat. Tässä mielestäni koko kirkon historia laitetaan uusiksi. Raamatusta yksin tulee kaiken mitta. Niinpä kun syntyy taas uusi kirkko he perustelevat Raamatulla unohtaen kirkon perinteen/ käytännöt ja tradition. >Tämä kehitys mihin se lopulta johtaa?

Tätäkö varten ne asetettiin ekumeenisissa konsiileissa? Tuskin. Tässä luotiin uusi traditio jolla poikettiin ekumeenisista konsiileista. Näin menetetiin taisteluvälineet ja kävennettiin vuosisatojen traditio. En tässä nyt ajattele katollisen kirkon vääriä traditioita, joihin tunnustuskirjat ensisijaisesti vastaavat kritiikillään, vaan ajattelen ekumeenisten konsiilien päätöksiä, jotka olivat laajoja yleisiä koolle kutsuttuja kokouksia. Samoja joissa päätetiiin vaikeita kristologisia kysymyksiä. ( Jotenkin järkyttää tämä meidän luterilaisten tradition huono tuntemus. ( Itse aloitan juuri lukemaan ekumeenisten konsiilien päätöksiä selityksineen, kirja nimeltä; > Ortodoksisen kirkon kanonit selityksineen)

Kyllä se valitettavasti on ainakin suomessa. Tästä entinen arkkipiispa Jukka Paarma on kirjoittanut.

Tämä olisi ns. mannermaalainen harha, josta käytiin kiivaita kekusteluja aikoinaan Mannermaan julkaistua kirjansa In Ipsa Fide Christus Adest.

Kokemus siitä, että on oikeasti syntinen, ei väisty useimpien niidenkään uskovien vanhusten kohdalla, jotka eivät kuulu luterilaiseen kirkkoon. Valamon vanhuksen kirjeistä:

Häpeäkseni tunnustan, että olen elänyt luostarissa jo 48 vuotta, mutta niin olen mennyt tolaltani, etten oikein tiedä, mistä aloittaisin, kuinka saavuttaisin sielun pelastuksen. Älä suinkaan kuvittele minun puhuvan näin pelkkää nöyryyttäni, ei ollenkaan, juuri sellainen olen todellisuudessa.

(Isä Johannes: Valamon vanhuksen kirjeitä. 1976, 40.)

Paavalin tietoisuus siitä, että paha riippuu hänessä kiinni ja ettei hän tee sitä, mitä hän tahtoo jne. (Room. 7. luku), ei ole ainoastaan Paavalin ja luterilaisten kokemus, vaan myös niiden kokemus, jotka elävät luostareissa ja luterilaisuuden ulkopuolella “pyhitetympää” elämää:

Herra tuntee meidän heikkoutemme ja Hän sallii meidän katua joka päivä aina hautaan asti. Pyhittäjä Johannes Klimakos kirjoittaa: »Vanhat tottumukset usein ottavat tuskallisella tavalla valtaansa nekin, jotka itkien katuvat syntejänsä, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Lankeemusten tarkoitus on meille hämärä asia, eikä kenenkään ymmärrys pysty sitä käsittämään.» Vielä hän sanoo: »Älä kauhistu, vaikka joka päivä lankeaisit; älä erkane Jumalan tiestä, vaan seiso sillä miehuullisesti»…

(Isä Johannes: Valamon vanhuksen kirjeitä. 1976, 60-61.)

4 tykkäystä

Voitko avata Mannermaan käsitystä? Hän halusi käsittääkseni yhdistää tulkitsemansa Lutherin teologian tai lähinnä ainakin jonkin löytämänsä kohdan Lutherin laajemmasta Galatalaiskirjeen selityksestä idän kristillisyyden theosis-tulkintaan, tai hän näki Lutherin ja idän kirkon teologian välillä yhtäläisyyttä, joka edistäisi esille otettaessa ekumeniaa. Voi hyvin olla, että Mannermaalla oli Luther-tulkintansa taustalla enemmän ekumeeninen intressi kuin motiivi ymmärtää Lutherin teologiaa mahdollisimman hyvin.

1 tykkäys

Ovatko nämä jotenkin vastakkaisia?

1 tykkäys

Eivät, mutta olettaisin, että @9x : n mukaan ovat (?); siksi sen kirjoitin, ikään kuin myötäillen häntä, tai jotta hän tai joku ottaisi siihen kantaa. Olen varma, että Mannermaa itse sanoisi, että ilman muuta koulukuntansa Luther-tulkinta on tiedettä eikä vääristelyä.

1 tykkäys