Nykyään ja nykyään! Aina se on näin opettanut:
No jaa, oli aika jolloin kristityt ja teologit kokivat ahdistusta kun eivät osanneet sanoa miten kastamattomille lapsille käy. Jonkinlainen inhimillisesti tarpeellinen episodi kristinuskon historiassa.
Lisähuomio Juhon kirjoituksesta: Onpa muuten kauhistuttava tapa ilmaista asia. “Jotka ovat syyllisiä siihen, etteivät ole saaneet kastetta.”
1 tykkäys
Tässä voisi herätellä tämän keskustelun uudestaan henkiin. Seurasin jotain katolilaista linkkiä Youtubeen ja hetken hypittyäni videosta toiseen törmäsin tällaiseen:
En tietenkään väitä, että tuo olisi puolueeton tai ainoa mahdollinen näkemys. Mutta jos katsoo jotain luterilaista käsitystä Lutherista, niin siitä syntyy vaikutelma, että homma itsessään oli hyvä ja että kaikki oli teologisesti aivan selvää koska kaikki perustui yksiselitteisen ja selkeän Raamatun lukemiseen sellaisenaan. Tuloksena vain ihmiset vapautuivat Rooman systeemin korruptiosta, pahuudesta ja taikauskosta ja jatkoivat elämänsä elämistä yhtä rauhassa kuin aina ennenkin.
Sitten katsoo tämän, niin saa hieman erilaisen kuvan. Eikä enää oikein kykene palaamaan tuohon ensimmäiseen. Ensinnäkään ei siksi, että tämä esitys käyttää joitain Lutherin omia sitaatteja. Tosin pitää myöntää, että niistä muutamat voi käsittää useammalla tavalla, jos niitä ei sitä ennen laita polemiikin piikkiin. Mutta mielestäni luterilaisilla olisi suurempi tarve myöntää tämä ensin.
1 tykkäys
Katsoin vähän matkaa. Vaikutti hyvältä videolta. Pitää ehkä joskus katsoa kokonaan.
Ihan hyvä juttu kokonaisuudessaan. Loppuhuipennus on mahtava. Niille, jotka eivät ehdi tai viitsi kuunnella koko tunnin settiä, suosittelen kuitenkin kuuntelemaan viimeiset sanat alkaen suunnilleen kohdasta 57:50… 
1 tykkäys
Automaattitoistolla seurasi Youtubessa Scot Hahnin luento reformaatiota edeltäneestä ja sitä edistäneestä ajattelutavan muutoksesta. Erittäin tiukkaa asiaa sekin pureutuen lähinnä niihin ongelmallisiin taustaoletuksiin, jotka mahdollistivat luterilaisuuden(kin) syntymisen. Nettiä syytetään monesta ongelmasta, ja monia siinä onkin liittyen noihinkin asioihin mistä Hahn puhuu, mutta Youtube on kyllä paras televisiokanava 
2 tykkäystä
Selasin pitkästä aikaa tästä keskustelua lopusta alkuun ja tässä oli ensimmäinen kohta, mihin minulla oli selkeästi mitään ajatusta.
Olen eri mieltä siitä, että kannattaisi tutkia Raamatun käyttämiä ilmaisuja. Koska kun ihminen tutkii niitä, niin hän näkee niissä enemmän ja enemmän sen, mitä hänen oma kielensä, kulttuurinsa, henkilökohtainen historiansa, kristillinen yhteisönsä (tai kaikki ne, nykyiset ja entiset yhteensä) ovat niillä sanoilla tarkoittaneet. Mutta kaikesta tästä hän luulee, että näkee vain pelkän ja puhtaan “Raamatun sanan”:
Raamatun käyttämien ilmaisujen yhä uudelleen tutkiminen on niin avoin heitto tai erikoinen neuvo, että se on vähän kuin toteaisi alkoholistille, että kannattaa varmaan lopettaa juominen tai pääsykokeeseen lukevalle, että kannattaa tietää sitten oikeat vastaukset. Eli se neuvo ei oikeastaan sano tai tarkoita mitään. Siksi se menee harhaan, koska se antaa ymmärtää, että kun tuijotat tekstiä tarpeeksi kauan ja intensiivisesti, niin se jotenkin sillä tavalla luovuttaa sinulle salaisuutensa.
Sen sijaan kannattaa tutkia yhä uudelleen niitä asiayhteyksiä, missä ja mistä sanat ovat saaneet merkityksensä. Kun olen nyt lukenut sitä Sassin kirjaa Madness and Modernism, niin sen ajatukset sopivat erittäin hyvin tähän Raamatun lukemiseen. Jos ihminen tuijottaa sanoja tarpeeksi kauan, niin niistä tulee objekteja vailla subjektia, ja niistä alkaa aueta rajaton määrä perspektiivejä.
Toki tässä on se klisee, että Pyhä Henki tekee eläväksi Raamatun sanan. No mitä se eläväksi tekeminen tarkoittaa? Käytännössä sitä, että teksti liittyy yhteisön, lukijan, ajan ja kulttuurin kontekstiin ja muuttuu siinä suunnaksi, kokemukseksi ja toiminnaksi. Eli tekstin on kiellettyä saada merkitystään suhteessa mihinkään kontekstiin, vaan merkityksen jotenkin ajatellaan nousevan suoraan itse tekstistä. Jos tästä pidetään kiinni, vaikka sanotaan, että Pyhä Henki tekee eläväksi, niin on selvää, ettei Pyhä Henki mitään voi silloin eläväksi tehdä.
Tätä ei kuitenkaan huomata, koska uskotaan siihen väitteeseen abstraktilla tasolla, että Pyhä Henki on tehnyt tekstin eläväksi. Joka yleensä tarkoittaa sitä, että tekstistä on nostettu tai noussut jokin abstrakti tiedollinen sisältö. Eli Pyhä Henki “tekee eläväksi” tekstin tavalla, jolla ei ole mitään tekemistä sen elämän kanssa, mitä seurakunta tai sen jäsenet elävät. Teksti elää omaa elämäänsä ja ihmiset omaansa. Ja nämä kaksi eivät kohtaa. Mutta Pyhän Hengen avulla ihmiset saavat kurkistaa tekstin elämää kuin jotain hyvin jemmattua taikalaatikkoa.
Jumala ei ole tarkoittanut eikä ole voinut tarkoittaa sitä, että pelkkä teksti itsessään johtaa ketään mihinkään. Ihan siksi, että se ei ole mahdollista. Sellaista tapahtumaa ei ole olemassa.
Kiistän luonnehdinnan, jonka olen kuullut lukuisia kertoja herätysliikkeiden ja lähetysjärjestöjen luterilaisten pappien saarnoissa ja puheissa. Ei merkitystä ole sillä, eikä puhe ollut siitä, että löytyykö sitä Raamatusta. Otsikko ei ole että Raamatun ongelmallisia taustaoletuksia. En myöntynyt mihinkään, eikä tuo ole epämääräistetty versio mistään, eikä varsinkaan sama asia.
Tuo ajatus osoittaa täydellisesti sen, mitä olen koko ajan yrittänyt sanoa. Eli sovituskäsityksiä on useita. Niistä tuo kuvailemani ja kiistämäni evankelinen, luterilainen ja herätyksellinen on vain yksi. Mutta se säilyttää asemansa siksi, että kukaan ei koskaan kuule eikä ymmärrä sille mitään vaihtoehtoja. Joten kun summaan ne kuusi tavalla, johon ne kaikki sopivat, niin luterilainen reaktio on nähdä se kuuden käsityksen summa tai abstraktio siten, että se on epämääräistetty versio siitä yhdestä ainoasta.
Eli jos teologia olisi visuaalista, niin luterilaisella on punaiset lasit päässä. Sillä hän näkee hyvin heidän punaisen sovituskäsityksensä. Mutta sitten on vihreä sovituskäsitys. Punaisten lasien lävitse se näyttää mustalta. Eli siinä kohdassa ei ole mitään. Jolloin se ei näyttäydy tai sitä ei ole mahdollista käsittää kokonaan omanlaisena tai erilaisena käsityksenä, vaan se näkyy ainoastaan heikkona tai olemattomana versiona siitä tutusta ja ainoasta käsityksestä.
Kun sanot, että “samasta asiasta”, niin minä näytän sinulle vihreää, ja sinä sanot, että siinä kohdassa on “heikosti ja epämääräisesti punaista”.
Mitä tämä edes todistaa? Kolme mormonia saarnaa varmaan yhtä johdonmukaisesti kuin kolme evankelista luterilaista. Ja omasta mielestään jokainen heistä tekee sen Raamatun mukaisesti. Todistaako tämä, että mormonit ovat oikeassa tai että mormonismin voi laskostaa Raamattuun? Jos ei, niin sitten ei samaa voi tehdä sen enempää luterilaisuudelle. On oltava muita kriteereitä.
Tapa, jolla luterilainen lukee 1Piet. 2:24 ja muut kohdat, on keskiajan nominalismin seuraus. Siis tässä ei ole ongelmana edes se, että olisimme eri mieltä. Vaan se, että et ymmärrä, mitä kaiken aikaa sanon. Et edes kiistä väitteitäni missään kohdassa, vaan vastaat tavalla, joka käytännössä sanoo, että “en tiedä, mistä puhut, mutta minulle asia on aivan selkeä”.
Tänä Googlen ja Wikipedian aikana voi miettiä, että kenestä tämä voisi johtua?
Kattelin tätä. Viime viikonlopun Apologiaforumin avannut opetus. Juontajat poistuvat lavalta kohdassa 8:10 ja Vesa Ollilainen jatkaa.
Opetuksessa puhutaan käsitteenä teknologiasta. Siinä sanotaan ja tuodaan esille, jopa siteeraamalla Lutherin ajatuksia, että teknologia olisi sinänsä neutraali asia, jota ihminen voi soveltaa joko evankeliumin hyväksi tai sitten turmiollisella tavalla.
Opetuksessa teknologialla tarkoitetaan käytännössä kaikkia menetelmiä valmistaa jotain. Sanan alkuperä on, aivan kirjaimellisesti, “sanomiset eli sanotut asiat (logia) taidosta tai taiteesta (tekhne)”. Eli tiedon kokoelmaa siitä, miten jokin taide tai taito pitää toteuttaa. Jos asia todella olisi näin, niin teknologia olisi, sen antiikkisessa merkityksessä, josta sen määritelmä tuossa videolla haetaan, neutraali asia.
Käsite on syntynyt, Oxfordin sanakirjan mukaan, 1600-luvun alussa. On yksi merkittävä puoli, jossa moderni käsitys teknologiasta eroaa antiikin käsitteestä ars (taito - jota tekhne vastaa sanana): Teknologia sisältää ajatuksen taitojen kehittämisestä pelkkää taitojen kehittämistä varten. Toki motivoiva tekijä voi olla sodankäynti, talous tai maine ja kunnia. Ajatus on kuitenkin kyvyn erottaminen kyvyn tarkoituksesta. Ensin keksitään mahdollisimman hyviä keinoja hallita tai räjäyttää jotain. Sitten mietitään, kukin tahollaan, että mitä hallitaan tai mitä räjäytetään, nyt kun kerran kyetään.
Relevantti sitaatti:
- In our time we can observe the same phenomenon in that people are shocked by the horrors of war and by Nazi atrocities but are unable to see that these horrors are no more than a translation, to the physical level, of the spiritual and intellectual horrors that characterize progressive civilization in its “peaceful” phase; that the physical horrors are no more than the execution of the judgment (krisis) passed upon the historical polity.
– Eric Voegelin, Order and History III: Plato and Aristotle, sivu 202
Kun analysoin kysymyksen puhki, niin tulen tulokseen, että yhdellä tasolla pelkkä tieto (siis data tai informaatio) todella on neutraalia. Mitään tietoa ei kuitenkaan ole olemassa ilman, että joku on sen tuottanut. Yleensä vielä niin, että jostain syystä. Kysymys muuttuu muotoon, että onko olemassa teknologiaa ilman ihmisen suhdetta siihen? Onko teknologia jotain tosiolevaa, siis ihmisestä riippumatonta? Onko teknologia esimerkiksi Jumalan tapa ilmetä maailmassa? Jotain, minkä Jumala on laittanut meidän löydettäväksemme? Kuten Puolimatka tuntuu ajattelevan. Vai onko teknologia aina olemassa sen varassa, että ihminen synnyttää sen, ylläpitää sitä ja käyttää sitä?
Josta tulee se jako, että onko teknologia vääristymätöntä, kunnes ihminen sen vääristää? Eli onko olemassa joku potentiaalisesti vääristymätön versio siitä, tai politiikasta, tai taloudesta? Jos ne taas ovat vääristyneitä, niin mikä on se alkuperäinen, vääristymätön asia, minkä tilalla ne ovat?
Tässä on hämäävää se, että ihmiset sanovat eri asioita kuin tarkoittavat. Siis jos verrataan sinun, Vesan ja minun todellista käsitystä asioista, niin saatamme sanoa joitain asioita näennäisesti samalla tavalla, mutta tarkoittaa aivan eri asiaa.
Minun käsitykseni on se, että Jumalan yhteydessä ei ole tarvetta teknologialle modernissa mielessä tai taloudelle tai politiikalle. Talous ja politiikka ovat ihmisen rajallisuuteensa ja kuolevaisuuteensa tekemiä adaptaatioita. Kun taas teknologia on sitä, tai teknologiaa motivoi se, tai se puhtaimmillaan ylläpitää lupausta, että ihminen haluaa nostaa rajallisuudesta itselleen jonkinlaisen ideaalin rajattomuuden. Gnostilaisten pyrkimysten, sosialismin, Hegelin fenomenologian, transhumanismin ja muiden idea on, että ihminen luo itselleen todellisuuden tai olemisen muodon, jossa hän on rajaton ja voi saavuttaa ideaalin.
Eli ne ovat syntyneet lankeemuksen jälkeen. Se tarkoittaa, että ne eivät ole neutraaleja, eli ovat, kuten sanot, lähtökohtaisesti turmeltuneita. Keskiaikaisessa teologiassa se tarkoittaa, että kun Jumalan valtakunta tulee, niin siellä niitä ei ole enää.
Mutta kun sanot, että niitä pitää katsella ristin sovitustyön valossa, niin mitä se tarkoittaa? Sinänsä se ei tarkoita mitään. Minulle ei ole kukaan koskaan edes yrittänyt selittää, että mitä ristin valossa katseleminen tarkoittaa. Joten olen päätellyt, että se ei tarkoita mitään.
Mutta jos joku puhuu siitä niin kuin se tarkoittaisi jotain, niin yleensä saman henkilön muista puheista voi päätellä, että risti jotenkin transformoi politiikan, talouden ja teknologian niin, että niistä tulee neutraaleja tai hyviä asioita. Eli ne ovat todellisuus, joka ei katoa, ja siksi ne voi vain transformoida ristin valolla.
Pointti on siinä, että politiikalla, taloudella ja teknologialla ei ole itsessään mitään olemusta, joka olisi riippumaton ihmisten teoista ja toimista, joka voisi siten ristin valossa olla jotain muuta kuin ne ihmisten teot, joista ne koostuvat. Protestanttinen ajatus on, että synti on siinä, miten me näiden asioiden neutraalia olemusta käytämme. Keskiaikainen ajatus on, että synti on siinä, että niille ensinkään kuvitellaan ihmisten teoista riippumaton, neutraali tai tosioleva olemus.
Synti ei ole siinä, että ihmiset uskovat politiikkaan, talouteen tai teknologiaan niin paljon tai tekevät niistä niin tärkeitä. Vaan siinä, että antavat niille ajattelussaan sellaisen perustavuuden ja pysyvyyden, jota niillä ei oikeasti ole.
Keskustelun otsikossa puhutaan taustaoletuksista. Se tarkoittaa sitä, että ei puhuta, ei ole puhuttu eikä ole ollut tarkoitus hetkeäkään puhua siitä, että “joku sanoi jotain” ja “joku sanoi jotain toista”. Vaan siitä, että sanottujen asioiden takana on joku asiayhteys, jota ei sanota ääneen. En sano, että sitä salataan. Vaan että sitä ei ymmärretä, useimpien puhujen toimesta, edes olevan olemassa. Jotta keskustelu olisi yleensä mahdollista, niin se oletetaan, että osallistuja on kuullut tiun verran evankelisia ja viidesläisiä kärkipappeja saarnaamassa ja opettamassa.
Jos linkitän sinulle tähän kasan saarnoja Ryttylän tapahtumista, LHPK:n messuista, Pyhän sydämen kappelin messuista ja sieltä täältä, niin niistä sanotuista asioista itsessään ei ratkea yhtään mikään. Yleensä saan kipinän tällaiseen kirjoitteluun juuri jonkun tuollaisen saarnan kuultuani. Tai, kuten nyt, tuon opetuksen. Ja tarkoitukseni ei ole mitenkään ottaa kohteeksi ketään yksittäistä pappia. Moni heistä tekee monia muita asioita varsin kiitettävästi. Se on vain tämä yksi metafyysinen juttu mikä haittaa.
Kyse on siitä, että itse asiaan sisältyy enemmän kuin noissa kaikissa sanotaan. Mutta kun olen joitain yrittänyt haastatella asiasta, niin yleensä heillä ei ole muuta käsitystä kuin se, minkä ovat opetuksen aikana jo sanoneet.
Henkilökohtaisesti olen kallistunut katolisuuden suuntaan siksi, että 1) tiedän joukon asioita, joiden perusteella 2) on selvää, että on toinen joukko asioita, joissa ymmärrykseni on traagisen heikko. Kun sitten 3) etsin tietoa, että miten voisin kohentaa tätä heikkoa ymmärrystäni, niin 4) katolisen ajattelun piirissä se osataan artikuloida. Kun taas 5) luterilaisissa piireissä se on niin vahvasti oletettu, tai se on ulkoistettu täysin ajalle, yhteiskunnalle ja kulttuurille tai hukattu kokonaan, ettei sitä osata välittää tai artikuloida.
Kyse on käsitteiden analyysistä. Johon katoliset papit ovat siksi keskimäärin kykeneviä, että heillä kuuluu opintoihin kaksi vuotta filosofiaa. Minulle kerrottiin, että ei mitään moderneja ajattelijoita, ei analyyttisen koulukunnan loogista viisastelua, eikä myöskään mannermaista traditiota (muuta kuin ehkä varoittavana esimerkkinä), vaan keskiajan ja antiikin ajattelijoita. Nimenomaan siksi, että sieltä löytyy avaimet siihen, miten ihminen käsittää todellisuuden (siinä, miten mannermainen traditio lähinnä pohtii sitä, että miten ihminen kadottaa todellisuuden - ja onnistuuhan se lopulta kadottamaan). Tai kykenee syventämään käsitystään siitä. Analysoimaan omaa tajuntaansa ja tietoisuuttaan todellisuuden osana. Eikä jonain irrallisten väittämien riippumattomana käsittelijänä.
Lisäksi minun olisi pitänyt lukea tuo siteeraamani kohta paljon huolellisemmin. Koska nyt voin tiivistää koko tämän asian pariin lauseeseen: Ero tulee siitä, että protestanttisessa ajattelussa lankeemus kumoaa luotuisuuden. Reformoidut eli kalvinistit eli presbyteerit näkevät tämän täytenä vihollisuutena Jumalan ja ihmisen välillä. Kun taas luterilaisuudessa se tarkoittaa, että langenneisuus saa jonkinlaisen itsenäisen statuksen. Jumala ei tarkoittanut sitä, mutta siellä se nyt on ja toimii. Ja me sen osana. Eli se itsessään ei niinkään ole pimeä, kuin luterilainen teologia on siinä kohtaan pimeä - eli ei osaa eikä voi sanoa siitä mitään. Muuta kuin jotain tuollaista hyvin geneeristä, että “joo, siellä se on, ja langennut kans”.
Ero on siinä, että jotkut opiskelevat sanoja ja toiset merkityksiä.
Olisi tarkoitus puhua, jos joku kykenee, siitä, että millä tavalla se merkitys, jossa tämä tapahtuu, voidaan käsittää esittämälläni tavalla tai jollain toisella tavalla. Jos joku sanoo, että “eipäs kumoa, koska kyllä protestanttienkin mielestä maailma on luotu”, niin hän ei käsittänyt koko asiaa. Sitten voidaan kysyä, että miten se luotuisuus ilmenee heidän teologiassaan? “Siten, että sitä ei ainakaan kiistetä.” Eikö muulla tavalla? Eikö enempää? “No eeeei.”
Ei kukaan voi kiistää, että sinun vastauksesi minulle tässä ja muualla noudattavat jotain yleensä järkevän kuuloista ja arkikokemusta vastaavaa ajattelutapaa. Mutta sillä ei ole mitään tekemistä sellaisen kanssa, jos yritetään ymmärtää jotain olemassaolon kokonaisuutta ja pitää sen eri vaiheet ja osat samaan aikaan suhteessa toisiinsa. Vastauksesi ovat sellaiseen hirvittävän epämääräisiä.
En puhu siitä, että voidaanko jostain sanoa, että se on vääristynyt tai langennut tai hyvä tai paha. Koska jossain merkityksessä kaikesta voi sanoa kaikenlaista. Puhun siitä, että kun jostain sanotaan, että se on vääristynyt tai langennut tai jotain, niin mitä sillä tarkoitetaan? Joten jos kirjoitan pitkään siitä, että missä merkityksessä jokin asia on jotain, niin menee täysin ohi asian sanoa, että onhan se jotain muutakin.
Politiikka, talous ja teknologia ovat omia traditioitaan. Radikaalin traditionalismin - tai sedevakantismin tai minkä lie 
- ongelma myös tavallaan tuo, että siinä traditiolle annetaan vääränlainen, jäykkä pysyvyys. Traditio ei ole pysyvää missään kivettyneessä mielessä, vaan se on orgaanisesti kasvavaa ja elävää. Luterilaisuuden, tai ainakin protestantismin väärä taustaoletus onkin, että itse pyhä traditio, jolla on perustavuus ja pysyvyys, olisi kivettynyttä ja sitä sellaisena voisi lohkoa, muokata, hylätä ja aloittaa kokonaan uudestaan hakkaamalla uutta kiveä taas sopivaan muotoon.
Siirretystä ketjusta palautetaan tähän ketjuun viestejä myöhemmin. Siihen asti tämä ketju on kiinni…
Minä ajattalen, että en tulkitse Raamattua, vaan Raamattu tulkitsee minua. Kun luen Raamattua, niin en voi välttyä siltä, että minulle nousee omasta esiymmärryksestäni, lukemastani, kokemastani tms ideoita/ajatuksia ja tunteita johonkin tekstinpätkään liittyen. Se ei tarkoita sitä, että käytän niitä oman lukemiseni mittapuuna, että tulkitsisin kyseisen raamatunkohdan niiden kautta, vaan nyt, kun ne nousevat esiin, niin ne ovat materiaalia jota tutkin uudestaan Raamatun ja kirkon tradition valossa. Tähän pätee sama kuin tunteisiini. Ne eivät kerro tavallisesti mitään objektiivista, vaan ovat materiaalia itsetutkisteluuni.
En tiedä onko sillä käytännössä mitään eroa, mutta itse ajattelen että lukija/yhteisö liittyy osaksi tekstiä. Teksti tulkitsee lukijaa ja yhteisöä joka lukee ja tämä lukija/yhteisö alkaa toimia siten kuin Raamattu Jumalan sanana haluaa yksilön/yhteisön toimivan. Yksilö/yhteisö liittyy Raamatun “virtaan”. Yksilö/yhteisö ottaa osaa vuoropuheluun, jossa yhtenä jäsenenä on Jumala sanansa kautta.
D
5 tykkäystä
Thinkcatin kommentit ovat yleensä hyviä, ja monia juttuja niissä komppailen. Minusta on kuitenkin kiinnostavaa, että hän tuntuu sivuuttavan ortodoksisen teologian kokonaan. Ehkä hän ei pidä sitä tietoteoreettisesti lainkaan kiinnostavana vaihtoehtona, tai sitten itäinen kristillisyys ei vain vedä häntä puoleensa.
Jälkimmäisen ymmärtäisin oikein hyvin - itseäni puolestaan roomalais-katolilaisuus ei ole koskaan erityisesti vetänyt puoleensa. Sen mitä myöhemmällä iällä olen läntiseen teologiaan tutustunut, niin vaikutelma on ollut päinvastainen kuin Thinkcatilla: oma fiilikseni on näet se, että itäisessä teologiassa se korrespondenssi toteutuu paljon realistisemmin, kun taas lännessä on enemmän kyse rakennetusta systeemistä.
Toisin sanoen, idässä mysteerin annetaan olla mysteeri, kun taas lännessä se pyritään selittämään puhki silloinkin, kun parempi olisi vain jättää se silleen. Idässä ollaan kyllä hyvin tarkkoja silloin kun se on mahdollista, mutta kaikkea ei tarvitse spekuloiden pyrkiä selittämään tyhjentävästi auki. Tässä näen idässä vallitsevan suuremman totuudellisuuden, realismin - ja nöyryyden. Ymmärrän kuitenkin, että monia läntisen teologian lähestymistapa voi miellyttää enemmän. Ihminen kaipaa usein selviä sanoja, listattuja opinkohtia, yksityiskohtaisia selityksiä, numeroituja pykäliä. Se on inhimillistä.
6 tykkäystä
Olen timo_k:n kanssa samaa mieltä itäisen ja läntisen teologian eroista ja pidän enemmän itäisestä lähestymistavasta. Silti länsi vetää puoleensa. Mysteeri.
Lainausmerkeissä oleva ilmaus on osapuilleen asiallinen. Esityksesi on todellakin niin abstrakti, että en tiedä kovin tarkkaan mistä puhut. Voisitko ihan esimerkin vuoksi esittää oman eksegeettisen selityksen kohdasta 1.Piet.2:24; ehkä sitten keskustelu etenisi.
2 tykkäystä
Tuo on nimenomaan sinun fiiliksesi. Katolinen kirkko ei näet ole hylännyt itäistä teologiaa yhtään mihinkään. Se elää ja voi hyvin kirkossa.
3 tykkäystä
Se, mitä tuossa yhteydessä tarkoitin, oli se, että kaikki, mitä ihminen tekee, on syntistä, ja turmeltunutta. Mutta Jeesus on kuollut ristillä puolestamme, ja vaikka se synti on edelleen meissä, Jumala näkee tekomme Jeesuksen sovitustyön takia sovitettuna, ja sen, että me Jumalan kuvina pystymme myös jollain hyvin kömpelöllä tavalla pyrkimään välillä myös toimimaan oikein. Eli sitä, että itsessään, pelkästään me ihmiset, saavutuksemme ja tekniikkamme, jäämme aina miinukselle, mutta kun sovitetaan siitä välistä se synti, voi syntyä plussaa.
Jumala jos katsoisi pelkästään ihmistä ja tämän tekoja, ei ihminen selviäisi siitä. Mutta jos katsotaan ihmistä Jeesuksen sovituksen kautta tai valossa, joka on siis korjannut ne synnit, voi näkyä muutakin. Myös sen, että vaikka jopa halumme auttaa sisältää aina syntiä, kun Jeesuksen sovitustyön takia voi miinustaa yhtälöstä sen synnin pois, voi nähdä ne positiiviset ominaisuudet, mitä Jumala on ihmiseen kuitenkin luonut.
Jos miettii vaikka valokuvauspaperia. Jos se altistuu valkoiselle valolle, se tuhoutuu ja muuttuu täysin mustaksi. Mutta himmeän punaisen valon kanssa työskennellessä siihen voidaan valottaa filmin läpi kuva, jossa näkyy sävyeroja. Minusta Jumalan pyhyys on kuin se kirkas valo, jota vasten me olemme pelkkää mustaa. Ja Jeesuksen sovitustyö on se, jonka takia meissä näkyy myös ne vaaleammat kohdat. Ja luomakunnassa ylipäätään.
4 tykkäystä
Tämä ei tarkoita mitään, jos ei erikseen kerrota, että millä tavalla tai tasolla on noin. Tai mitä siitä käytännössä seuraa. Jos on vain joku abstrakti määritelmä, että kaikki ihmisen teot ovat syntisiä ja turmeltuneita, niin se ei tarkoita mitään jos ei siitä seuraa mitään.
Joku saarnamies sanoi, että ihmiset eivät ole syntisiä niin intensiivisesti kuin mahdollista, mutta kuitenkin niin ekstensiivisesti kuin mahdollista. Tämä tarkoittaa sitä, että emme jokainen meistä juuri nyt mieti, että kenet voisimme tappaa tai ketä kiduttaa seuraavaksi. Mutta samalla sitä, että jokainen asia, minkä ihminen tekee, on jollain tavalla synnin haittaama tai koskettama.
En sano, että “tahraama”, koska siihen liittyy assosiaatioita, jotka tarkoittavat muuta kuin sana itsessään. Jos on auto pysäköitynä väärään paikkaan, siitä voi tulla linnunkakan tahraama. Mutta sisältä se on edelleen täysin kelvollinen auto. Radiosta soi musa, ratilla voi ohjata ja kaasua painamalla pääsee eteenpäin. Mutta luterilainen tai protestanttinen ajatus on, että kun jokin on jonkin tahraama, niin kaikki siihen liittyvä on jotenkin ahdistavalla tavalla pilalla. “Takaikkunan sivupalkissa on linnunkakka. Ei täällä tunnu yhtään hyvältä edes istua!”
Käsitän tämän niin, että olemme kuin auto, johon joku on kaatanut sisälle useamman ämpärillisen linnunkakkaa. Mutta Jeesuksen sovitustyön tähden Jumala näkee meidät kuin tehtaalta tulleena. Mutta siitä huolimatta ajokokemus on tietenkin aivan hirveä, koska kakkaa on joka puolella.
Tässä menee sekaisin se, että mitä on ja miltä se näyttää. Onko se synti siis joku asia, mikä ei olekaan ihmisen saavutuksien ja tekniikan osa, vaan jokin, mikä on Jumalan ja niiden saavutuksien ja tekniikoiden välissä? Eli maailma sinänsä on neutraali sfääri? Mutta se ja Jumala eivät sovi yhteen? Joten tarvitaan Jeesus sovittamaan kaksi neutraalia mutta yhteensopimatonta toisiinsa?
Mitä tarkoittaa se, että ei selviäisi?
Mitä tarkoittaa sovituksen kautta katsominen? Ja miten ne synnit on korjattu? Entä mikä on, tai mistä koostuu se muu, mikä silloin näkyy?
Miten halu auttaa sisältää aina syntiä? Tai miksi se on olennaista tai keskeistä? Tai miksi se pitää erikseen miinustaa pois?
Eli Jeesuksen tehtävä on ainoastaan suojata meitä siltä väkivallalta ja terrorilta, mikä on yhtä kuin Jumalan pyhyys?
En tarkoita tehdä kiusaa kaikilla näillä kysymyksillä. Mutta olen sitä mieltä, että tuon ajattelun takana on teologia, joka on pohjimmiltaan absurdi. Sellainen, joka ei selitä mitään eikä saavuta mitään, vaan ainoastaan nimeää ihmisen teot ja Jumalan suhtautumisen niihin hieman eri tavalla. Eli se on teologia, joka ei oikeastaan sisällä ihmistä konkreettisena asiana. Ihminen vain on mitä on, ja Jumala vaihtelee erilaisia silmälaseja itselleen. Mielestäni siinä katoaa täysin koko sovituksen merkitys. Eli uusi ihmiskunta on vain vanha ihmiskunta, mutta eri silmälasien kautta katsottuna.
Kaikessa tässä tuntuu vaikuttavan se, että ainakin Lutherilla oli äärimmäisen ankara isä. Eli Luther uskoi henkilökohtaisista syistä, että mikään hänen tekemisensä ei ole kelvollinen tai hyvä. Sattumalta tiedän muutaman tällaisen isän, joiden pääasiallinen viesti pojalleen on ollut se, miten halveksittavaa, mitätöntä, kelvotonta, säälittävää ja vastenmielistä kaikki pojan yrittäminen ja tekeminen on.
Joten kun poika oppii, tai kuten Luther oppi, että 1) hän on aina mitätön, 2) eikä siitä tule muuksi muuttumaan, koska 3) ei kykene uskomaan, että muunlaisia isiä olisi olemassa, jotka 4) voisivat opastaa hänet olemaan poikana eli lapsena jotain muuta, niin 5) ainoa ratkaisu on, että isän viha lasta kohtaan tyydytetään murhaamalla poika. Vieläkään ei siten saada rakastavaa isää, mutta saadaan isä, jonka viha, halveksunta ja murhanhimo lasta kohtaan on tyydytetty. Jolloin lapsi saa rauhan olla surkea, mitätön, vastenmielinen ja kelvoton itsensä.
Josta seuraa se, että Jumala rakastaa ihmistä siten ja vain siten, että ei enää vihaa ihmistä.
2 tykkäystä
Missä viisi osaa Filokaliaa, joiden pitäisi olla jokaisen ortodoksin peruskauraa, kun ne minullakin on luterilaisena 
Latinan kielen sana sacramentum tarkoitti alun perin sotilaan lippuvalaa tai riitapuolten pyhäkköön jättämää panttia. Vastaava kreikan sana on mysterion (μυστήριον), salaisuus.
Itse olen ihan luterilaisena sitä mieltä, että läntinen kirkko tyri latinansa kanssa, kun mysteeristä on kyse koko puuhassa…
Usko noin ylipäänsä tietoisena valintana (mitä se ei minulle ole) on yksi ratkaisu eksistentiaaliseen ahdistukseen ja absurdiin, toinen on itsemurha (ei suositeltava) ja kolmas sietäminen (dopingia käytetään yleisesti). Paul Tillich tarjoaa ulospääsyyn rajaa;
”Ulospääsytien ihminen löytää
ainoastaan, kun hän käsittää
seisovansa ajallisen ja ikuisen,
katoavan ja katoamattoman
paradoksaalisella rajalla.”
Usko ja järki eivät omalla kohdallani sovi samaan paattiin. Luterilaisuus on uskomusjärjestelmä, ja ihan eri asia kuin usko. Siitä voi järkeillä maailman tappiin, jos parempaa tekemistä ei ole.
Luterilaisuudessakin maailma on Saatanan leikkikehä, mutta kun täällä on kuitenkin elettävä (vaikka sitten maailmalle kuolleena), lain ensimmäinen käyttö on on osa Jumalan vasenta kättä (regnum civile), jossa miekalla, esivallalla ja maallisilla järjestyksillä on tehtävänsä. Tässä kohden luterilainen käsitys regimenteistä poikkeaa vastaavasta reformoidusta käsityksestä, jonka mukaan Jumalan vastustaja on maallisen regimentin hallitsija. Luterilaisuudessa tipahtanut kointähti tekee maailmassa pahojaan vain siihen asti, minkä Jumala sallii; Saatana on Jumalan “kahlekoira” (Luther).
“Lain uhka ja rangaistukset estävät jossain määrin synnin karkeita purkautumisia ihmiselämässä. Siten laki pitää yllä maailmassa ulkonaista kuria, järjestystä ja moraalia sekä kahlitsee ulkonaista pahaa. Laki on kahle. Tätä sanotaan lain ensimmäiseksi käytöksi.”
- se wähäisempi Katekismus
Esivalta on Jumalan säätämä juttu, mutta Jumala ei aikaansaa sitä, että esivallan käyttäjiksi pyrkii ja pääsee perkeleitä ja näiden äitejä, mutta sallii tarvittaessa senkin, Lutheria vapaasti lainaten.
Minulle körttinä riittää uskonohjeeksi sola fide, sola gratia, solus Christus, tulkitaan sola scriptura, noin tiivistäen. Loppu on hienosäätöä…
Eksistentialismin keskeinen väite on, että olemassaolo edeltää olemusta, eli ihmisyksilön olemassaolo on ensin ja perustavanlaatuisempaa kuin mikään merkitys, joka ihmisen elämälle voidaan osoittaa: ihminen määrittää oman todellisuutensa ja elämänsä tarkoituksen.
Tämä asenne on sisäsyntyinen ja kiinteä osa tietoisuutta. Toisin sanoen, lopullinen, varma ja kiistämätön todellisuus ei ole ajatteleva tietoisuus vaan, Heideggerin mukaan, “maailmassa oleminen”. Tämä on Franz Brentanolta ja Edmund Husserlilta peräisin olevan intentionaalisuuden ajatuksen radikalisointi. Sen mukaan tietoisuus on pelkistetyimmilläänkin aina tietoisuutta jostakin.
Kierkegaard hylkää järjen todellisuuden perusteiden etsinnässä ja sen sijaan kääntyy ihmisen sisäisen tunteen puoleen. Kierkegaard pitää kristinuskoa suurimpana mahdollisena paradoksina, joka on mahdollista omaksua vain uskon hypyllä.
Kierkegaard ja Nietzsche kirjoittivat, että ihmisluonto ja -identiteetti vaihtelevat sen mukaan, millaisia arvoja ja uskomuksia ihmisillä on. Objektiiviset totuudet (kuten matemaattiset totuudet) ovat tärkeitä, mutta ihmiskokemusta kukaan ulkopuolinen ei voi koskaan todella ymmärtää. Suuret yksilöt keksivät omat arvonsa ja luovat ehdot omalle toiminnalleen. Kierkegaardin “uskon ritari” ja Nietzschen Übermensch ovat esimerkkejä henkilöistä, jotka määrittelevät oman olemassaolonsa luonteen.
“Uskon ritari” on Kierkegaardin filosofiassa henkilö, joka on asettanut uskon kokonaisuudessaan itseensä ja Jumalaan, eli vertautuu siten filosofisesti, mutta ei suoraan teologisesti mm. Nietzschen yli-ihmiseen.
Johannes de Silentio uskoi, että Abraham oli eräs esimerkki uskon ritarista, toinen tälle oli Neitsyt Maria. Kuitenkin Jumala yksin on siinä asemassa, että voi arvioida ovatko jonkun henkilön teot jumalallisesti inspiroituneita vai demonisia; meille muille nämä teot saattavat vaikuttaa identtisiltä, mutta Johanneksen näkemykselle löytynee riittävästi raamattuperusteita…
Kierkegaard katsoi yksilön olemassaolon koostuvan kolmesta tasosta: nämä olivat esteettinen, eettinen ja uskonnollinen taso. “Pelossa ja vavistuksessa” Kierkegaard viittaa kullakin tasolla oleviin yksilöihin nimillä ”orja”, ”loputtoman alistumisen ritari” ja ”uskon ritari”. Jokainen näistä tasoista sisältää alemmat tasot: esimerkiksi eettinen ihminen kykenee silti esteettisiin nautintoihin. On myös tärkeää huomata, että näiden elämäntapojen erot ovat sisäisiä, eivät ulkoisia. Näin ei ole olemassa mitään ulkoisia merkkejä, joista voisi päätellä, millä tasolla kukin on.
Järjen hylkääminen merkityksen lähteenä on yleinen eksistentialistisen ajattelun teema, samoin kuin huoli, levottomuus ja pelko, jota koemme kohdatessamme oman radikaalin vapautemme ja tietoisuutemme kuolemasta. Kierkegaard näki rationaalisuuden mekanismina, jonka avulla ihmiset kohtaavat luontaisen levottomuutensa, pelkonsa olla maailmassa. Jos voin uskoa, että olen rationaalinen ja myös kaikki muut ovat rationaalisia, minulla ei ole mitään syytä pelätä eikä olla levoton oman vapauteni vuoksi.
J.P. Sartre ( yksi harvoja, joka on hyväksynyt leiman eksistentialistina) näki järjen eräänä “huonon uskon” muotona, minän pyrkimyksenä tyrkyttää rakenteellisuutta ilmiöiden maailmaan — “toiseen” — joka on perusteiltaan irrationaalinen ja sattumanvarainen. Sartren mukaan rationaalisuus ja muut “huonon uskon” muodot estävät meitä löytämästä merkitystä vapaudesta. Yrittämällä tukahduttaa tunteemme levottomuuteen ja pelkoon rajaamme itsemme jokapäiväisen kokemuksen piiriin, samalla luopuen vapaudestamme ja alistuen muodossa tai toisessa “toisen” valtaan.
Albert Camus uskoi samaan sävyyn, että yhteiskunta ja uskonto opettavat ihmisille valheellisesti, että “toisella” on järjestys ja rakenne. Hän katsoi, että yksilön järjestystä kaipaavan “tietoisuuden” ja järjestystä vailla olevan “toisen” yhteentörmäyksessä syntyy kolmas tekijä: “absurdi”.
.
Albert Camus oli Sartren ystävä ennen heidän välirikkoaan. Hän kirjoitti useita eksistentialistisia teemoja käsitelleitä teoksia, mukaan lukien Sivullinen (L’Étranger, 1942), Sisyfoksen myytti (Le Mythe de Sisyphe, 1942) ja Kapinoiva ihminen (L’Homme Révolté, 1951). Hän torjui monien muiden tavoin eksistentialistin leiman ja katsoi teoksiensa olevan absurdeja.
Sisyfoksen myytissä hän käyttää analogiaa kreikkalaiseen myyttiin osoittaakseen olemassaolon turhuuden. Sisyfos tuomitaan vierittämään kiveä ylämäkeen ikuisuudeksi — kun hän pääsee vuorenhuipulle, kivi vierii takaisin alas. Camus katsoo tällaisen olemassaolon olevan mieletöntä, mutta hän uskoo Sisyfoksen löytävän lopulta merkityksen ja tarkoituksen tehtävälleen yksinkertaisesti osallistumalla siihen jatkuvasti.
Sisyfos voisi kuvata tänä päivänä vaikapa prekaaria, jonka on käytävä duunissa, jotta olisi varaa käydä duunissa; ja tämä hyväksytään yleisesti, vaikka tosiasiassa ihmisen eksistenssistä tulee absurdia. Mindfulness tai mikä hyvänsä idän uskontoihin perustuva, hyvin tuotteistettu soopa myy hyvin “fiksuille” ihmisille, joilla siitä on varaa maksaa. Yksinkertainen ja köyhä (fyysisesti tai hengellisesti) vetää päihteitä, on “kansallismielinen” tai menee kirkkoon, jos vain suinkin osaa sinne eksyä. Ja evl-kirkko valittaa, että kysyntää puuttuu
Seurauksena eksistentialismi on taipuvainen näkemään ihmisolennot subjekteina välinpitämättömässä, puolueettomassa, usein monitulkintaisessa ja absurdissa maailmankaikkeudessa, jossa merkitystä ei tarjoa mikään luonnollinen järjestys. Järjestys voidaan kuitenkin siis sen sijaan luoda, joskin tilapäisesti ja epävakaasti, ihmisten toiminnalla ja tulkinnoilla.
1900-luvun kirjallisen modernistisen liikkeen aikana kirjailijat alkoivat kuvata dystopistisia yhteiskuntia, ja surrealistisia ja absurdeja tilanteita rinnakkaisissa todellisuuksissa. Tämä trendi vaikutti rinnakkaisesti eksistentialistisen liikkeen kanssa.
Jos ohikulkiessa satun vilkaisemaan telkkaria, niin mitäpä näen? Ihan oma lukunsa on sitten taas verkon virtuaalimaailma, josta somea pidämme joskus ihan totena, pelit ovat kuitenkin vielä useimmille pelejä, mutta anyway, pakenemme Daseinia ehkä tehokkaammin kuin koskaan.
Dasein (saks. Da, “tässä”, “täällä”, Sein, “oleminen”; “täällä-olo”) on Martin Heideggerin pääteoksessaan “Oleminen ja aika” kehittämä käsite, jonka voi katsoa tarkoittavan inhimillistä olemassaoloa. Dasein on olento, jonka olemassaolo on sille itselleen ongelma. (Jaspers käytti termiä objektiivisuuden ja tieteen alueelle kuuluvasta olemassaolosta jokseenkin vastakkaisessa merkityksessä).
Eksistentialistit jakautuvat niihin, jotka Kierkegaardin tavoin katsovat perimmäisen olemassaolokysymyksen liittyvän ihmisen ja Jumalan väliseen suhteeseen, ja niihin, jotka hyväksyvät Nietzschen julistuksen “Jumalan kuolemasta”.
Joka tapauksessa teologinen eksistentialismi, jota ovat kannattaneet muun muassa Paul Tillich, Gabriel Marcel ja Martin Buber, jakaa monia samoja periaatteita ja teemoja ateistisen eksistentialismin kanssa. Teologisessa eksistentialismissa usko Jumalaan on henkilökohtainen valinta (johon en itse usko ns. “aidon” uskon kohdalla, sen antaa Jumala Sanansa kautta PH:n välityksellä), joka tehdään uskon, halun tai kokemuksen perusteella. Samoin kuin ateistiset eksistentialistit voivat vapaasti valita olla uskomatta, teistiset eksistentialistit voivat vapaasti valita uskon Jumalaan ja voisivat, huolimatta epäilyistä, uskoa, että Jumala on olemassa ja hyvä.
Kolmas eksistentialismin laji on agnostinen eksistentialismi. Myös agnostinen asenne on valinta. Agnostinen eksistentialisti ei esitä tietävänsä tai olevansa tietämättä, onko olemassa joku suurempi suunnitelma, vaan katsoo sellaisen tietämisen olevan mahdotonta ihmismielille, tai ettei sitä ainakaan ole vielä löydetty. Pyrkimys löytää todisteita Jumalan olemassaolosta olisi mahdotonta tai turhaa. Sen sijaan hän tunnustaa, että suurin totuus on se, jonka perusteella hän päättää toimia.
Jotakin tuota totuutenani humanismi ja Kantin kategorinen imperatiivi (ei ehkä sinänsä huonoin vaihtoehto) olin vuosia, mutta muutosta näkemykseen ei kysytty minulta…
Martin Heidegger arvosteli Sartren eksistentialismia teoksessaan Kirje humanismista:
»Eksistentialismi sanoo, että olemassaolo edeltää olemusta. Tässä väittämässä hän [Sartre] ottaa ‘existentian’ ja ‘essentian’ niiden metafyysisessä merkityksessä, jossa Platonin ajoista saakka on sanottu, että ‘essentia’ edeltää ‘existentiaa’. Sartre kääntää tämän lausuman toisin päin. Mutta metafyysinen lausuma käännettynä päinvastaiseksi on edelleen metafyysinen lausuma. Sen myötä hän pysyy metafysiikassa, Olemassaolon totuuden unohduksessa.»
Theodor Adorno puolestaan arvosteli Heideggerin eksistentialisminkin taustalla olevaa filosofiaa teoksessaan “Jargon der Eigentlichkeit” (“Autenttisuuden ammattikieli”, 1964), keskittyen erityisesti tämän kielenkäyttöön. Hän piti Heideggerin ajattelua kehittyneen teollisuusyhteiskunnan ja sen valtarakenteiden mystifioivana ideologiana.
Roger Scruton väitti teoksessaan “From Descartes to Wittgenstein”, että sekä Heideggerin epäautenttisuuden käsite että Sartren huonon uskon käsite ovat epäjohdonmukaisia; kummatkin kieltävät uskon universaaliin moraaliin, mutta puhuvat silti näistä käsitteistä, niin kuin kaikki olisivat sidottuja sietämään niitä:
“On epäselvää, millä tavalla Sartre voi ‘suositella’ autenttisuutta, joka koostuu puhtaasti itsetehdystä moraalista. Hän suosittelee sitä, mutta, oman todistelunsa mukaan, hänen suosituksellaan ei voi olla objektiivista arvoa.”
[Roger Scruton: From Descartes to Wittgenstein, luku 18]
Tämä voidaan nähdä yleisenä argumenttina kaikkea relativismia vastaan. Sartre vastasi, että huono ja hyvä usko eivät edusta moraalisia ajatuksia, vaan ovat sen sijaan olemisen tapoja.
Loogiset empiristit, kuten Rudolf Carnap ja Alfred J. Ayer, ovat väittäneet, että verbi “olla” hämää säännöllisesti eksistentialisteja heidän analysoidessaan “olemassaoloa”. Verbi on liitetty predikaatiksi, ja sanan käyttö ilman predikaattia on mieletöntä. Loogiset empiristit sen sijaan totesivat, samaan tapaan kuin kumotessaan ontologisen todistuksen Kantin tavoin, että olemassaolo ei ole ominaisuus.
Paul Tillich oli saksalaissyntyinen teologi ja kristillinen eksistentialistifilosofi. Karl Barthin ohella hänet luetaan 1900-luvun vaikutusvaltaisimpiin protestanttisiin teologeihin. Hän loi korrelaatioteologian, jonka mukaan teologian ja ihmisen elämäntilanteen tulee olla vuorovaikutuksessa keskenään.
Tillich on kuvannut koko elämäänsä “rajalla olemiseksi” (itseasiassa hyvinkin monilla rajoilla), siitä teos “Rajalla”. Toinen suositeltava on “Perustukset järkkyvät”, jommalla kummalla Tillich onistui järkyttämään Sadinmaan Kaitsunkin. Kai tosin suodattaa Tillichistä vain pisaran, joka sopii omaan ajatteluun;
Tillichin kolmiosainen systemaattinen teologia on myös lukemisen arvoinen.
Jos combo Jeesus, Luther, Kant ja Nietzsche kiinostaa; (linkin artikkelista) “Tillich asettaa kantilaisen velvollisuusetiikan ja armon etiikan vastakkain. Tämän vastakkainasettelun
pohjalta hän pyrkii osoittamaan, ettei yksilön moraalista toimintaa voida enää nykyoloissa perustella perinteisellä hyve-etiikalla, vaan moraalille pitää luoda uusi perusta (Grundlegung; käsite on peräisin Kantilta).
Kehitellessään ohjelmallisessa Über die Idee -esitelmässään uutta teonomista etiikkaansa Tillich käyttää apunaan Nietzschen moraaliteoriaa, jonka perustus lepää hyvän ja pahan tuolla puolen. Ei ole mikään sattuma, että Tillich antoi vuonna 1963 ilmestyneelle etiikkaa käsittelevälle artikkelikokoelmalleen otsikon Morality and Beyond.”