Ajattelinpa kokeilla onneani vielä kerran: voitko antaa esimerkin luterilaisesta opinkohdasta, jossa nominalismin vaikutus luovuttamattomalla tavalla näkyy? Haluaisin esimerkin, joka edustaa virallista luterilaista oppia, en katkelmaa esimerkiksi Heidelbergin disputaatiosta.
Muistutan tässä välissä siitä, että ainakin evl. kirkon terminologiassa oppi ja tunnustus ovat eri asioita. Kirkon oppia edustaa Katekismus, ja kirkon tunnustus on laaja käsite, johon sisältyy (ei samaistu!) myös luterilaiset tunnustuskirjat.
Hikipedian mukaan "Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla ei ole oppia, vaan sen keskeisten sanomien summa koostuu kaikesta, mihin sen keskimäärin kerran vuodessa kirkkoon vaivautuvat nimellisjäsenet sattuvat uskomaan. Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei pidä auktoriteettina sen paremmin Raamattua kuin järkeäkään, vaan kivuutta – sitä, että kenellekään ei tule mistään paha mieli. Onhan paha näet hyvän vastakohta. "
(Tämän kommentin saa poistaa.
)
1 tykkäys
Lisää Hikipediasta:
“Toinen luterilaisuuden mielenkiintoisimmista opillisista virityksistä on yleinen pappeus. Tämä tarkoittaa, että kaikki tavalliset ihmiset, paitsi paavi, naiset ja ei-luterilaiset, voivat tulkita vanhoja tekstejä tarkasti ja erehtymättä. Tämän ansiosta luterilainen kirkko tunnetaan iloisista keski-ikäisistä maanviljelijöistä, jotka viljan kasvamista odotellessa lähtevät kylille tulkitsemaan. Kun nämä viljelijät saavuttavat kriittisen massan, he huomaavat olevansa ajatuksiltaan huomattavasti modernimpia kuin vanha ja maallistunut emäkirkko. Tällöin he perustavat kolmannen luterilaisuuden mielenkiintoisista virityksistä: herätysliikkeen. Herätysliikkeen idea on lyhyesti se, että heränneet naulaavat ikkunat umpeen, sulkevat televisiot ja peruuttavat lehtien tilaukset, jolloin he voivat jäädä keskenään vellomaan omaan edistyksellisyyteensä ja antaa muun maailman jatkaa menoaan.”
1 tykkäys
Ei. Et ole ymmärtänyt asian luonnetta ollenkaan.
Tuo on vähän kuin kysyisin, että “minulla on kämpässäni paljon rojua; voitko antaa sellaisen esimerkin minulla olevista tavaroista, jossa Jumalan luomistyö luovuttamattomalla tavalla näkyy?”
Luterilainen oppi tai ajattelu ei eksplikoi mitään metafysiikkaa, vaan ottaa omansa annettuna ajastaan ja kulttuuristaan.
Nominalismin vaikutus luovuttamattomalla tavalla näkyy siinä, miten luterilaisuus käsittää Raamatun. Siinä, miten luterilaisuus jakaa asiat lakiin ja armoon. Siinä, miten sovituksen keskeisin, ensisijainen tai ainoa vaikutus on syyllisyyden poistaminen. Näitä on ollut pitkin tätä keskustelua. Et voi olla noin vain unohtanut niitä kaikkia.
“Olet sanonut paljon asioita, mitä en käsitä. Voitko sanoa vielä yhden niistä uudestaan?”
Ole hyvä.
Osa koko ongelmaa on siinä, että ajattelet asian noin. Että kyse on opinkohdista. Tai että luterilaisen ja katolisen ajattelun ero jotenkin selittyy aneilla, pyhimyksillä, paavilla, Marialla, reliikeillä tai luostareilla. Tai että jonkin asian tekeminen uskon osana väistämättä tarkoittaa, että sillä haetaan ansiota. Tuo on se, miten luterilainen käsittää katolisuuden. Mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten katolilainen käsittää katolisuuden.
Sinun pitää ajatella laatikon ulkopuolella. Tai päästä Fantasian rajojen ulkopuolelle. Siinä, missä Ende puhui mielikuvitukseen perustuvasta maailmasta, ja hänen kertomuksensa “taika” oli kääntää kuvitellun ja kuvittelijan keskinäinen suhde, tuomalla ne yhteyteen toistensa kanssa, on luterilainen maailma juuri samanlainen siten, että siinä uskotaan kasaan entiteettejä, joista esitetään loogisia propositioita. Mutta se ei aidosti tuo entiteettejä ja niistä esitettyjä propositioita tekemisiin niiden esittäjän kanssa.
Olen kiistänyt, että vastaus olisi siellä suunnassa, mistä sitä etsit. Tai että sen voisi löytää tavalla, jolla sitä etsit. Jos vielä kerran kysyt, niin en voi muuta kuin vielä kerran vastata samalla tavalla.
Minä en siis (vielä) millään mittarilla ole katolilainen. Mutta sattumalta olen käsittänyt, että tämä metafyysinen jakolinja tai problematiikka sijoittuu ajallisesti ja ideologisesti suunnilleen reformaation kohdalle.
Yksi esimerkki:
Platonin dialogit esittävät, tai ainakin Voegelin esittää niistä tulkintanaan, että päästäkseen perille jonkin asian totuudesta kielen eli debaatin eli dialogin avulla, on välttämätöntä tehdä se interrogaation kautta. Jos totuuden voisi esittää kasana propositioita, niin interrogaatiota ei tarvittaisi. Jos sanat olisivat yksiselitteisiä, eli nimet vastaisivat asioita, mikä siis on nominalismin (eräs osittainen) määritelmä, niin pitäisi vain esittää riittävät propositiot. “Kissalla on viikset. Kissalla on neljä tassua. Kissa syö hiiriä. Uskotko nyt kissaan?”
Interrogaation idea on siinä, että löydetään sanojen kautta jokin asia, merkitys tai sisältö, joka ei suoraan korreloi sanojen kanssa. Eli päästään nominalismin eli Fantasian rajojen ulkopuolelle. Yksi hyvä esimerkki tästä on, jos joudut joskus olemaan tekemisissä sosiopaatin tai vakavasti narsistisen henkilön kanssa. Jos jaksaa, huvittaa ja kiinnostaa, niin tällaista henkilöä voi testata interrogaation kautta.
Olen kokeillut tätä enemmän kuin kerran, useamman kuin yhden selkeästi “omituisen” henkilön kohdalla. Tyrmistyttävintä ei ole se, kun saa odotetun tuloksen, vaikka yrittää kaikin keinoin olla saamatta sitä. Vaan se, että kohde ei ymmärrä tapahtumasta mitään.
Asiaan kuuluu se, että narsistille muiden ihmisten tunteita tai yksilön perspektiiviä ei ole olemassa. Vaan narsisti kokee ja katsoo, että heidän tunteensa ovat aina sopivia hänen omien etujensa ja tavoitteidensa kannalta. Ja että heidän perspektiivinsä yksilönä on sama kuin narsistilla. Eli narsisti ei ole tietoinen, että muilla ihmisillä edes on tunteita tai näkökulmia, joista hän ei ole tietoinen, ja jotka nämä ihmiset voivat kommunikoida muille tietoisesti tai tahtomattaan, onnistuneesti, epäonnistuneesti tai ei ollenkaan, tai jättää kommunikoimatta.
Tässä on erityisen hämäävää se, että narsisti aina sanallisesti tunnustaa toisen henkilön tunteet ja perspektiivin asioihin. Siis ei kiistä sitä, että ne ovat olemassa. Mutta jos asiaa selvittää interrogaation kautta, niin se on aina narsistin heille kuvittelema tai olettama perspektiivi, jota on mahdotonta muuttaa minkään ulkoa tulevan kommunikaation kautta. Eli oikea kysymys ei ole, että tunnistatko tai tunnustatko tämän asian, vaan mikä tämän asian sisältö on sinulle? Eli kyseessä on kyvyttömyys tehdä ero sen välillä, mikä on henkilö itse ja mielikuva henkilöstä.
Eli jos jossain keskustelussa joku kysyy sinulta, että mitä tahdot, mutta jatkaa keskustelua aivan kuin olisi saanut jonkin muun vastauksen, niin laita merkille. Siis ei väittele, ei kiistä, vaan on aivan kuin olisi kuullut haluamansa vastauksen eikä annettua vastausta. Joskus asia siis tulee näin suoraan esille.
Mutta jos ei tule, niin ainoa tapa selvittää se ero, kun henkilö puhuu toisen henkilön näkökulmasta tai tunteista, että viittaako hän aidosti toiseen henkilöön vai omaan mielikuvaansa toisesta henkilöstä, on keksiä testejä. Jos asiaa kysyy suoraan, niin toinen on aina vakuuttunut, että puhuu aidosti toisesta henkilöstä. Eli interrogaatio pyrkii pääsemään käsiksi johonkin, mitä ei ole sanottu suoraan. Tai mitä on mahdotonta sanoa suoraan. Koska kyse ei ole valituista sanoista, vaan niille annetuista merkityksistä.
Kukaan ei koskaan täysin viittaa toiseen henkilöön. Kaikilla on aina väistämättä mielikuva kaikista muista. Eron tekee se, että näitä mielikuvia on todellisempia ja epätodellisempia, joustavampia ja joustamattomampia. On yksi asia jos tietoisesti päättää, että propagandistisesti sanoo ja ajattelee pahaa vaikka poliittisesta vastustajasta. On toinen asia jos ei kykene käsittämään muita ihmisiä kuin jonain unimaisina hahmoina. On yksi asia tietoisesti sanoa, että “ne ovat vain pyrkyreitä, jotka näkevät kaiken lehmänkauppoina” - ollen siten tietoinen, että “ne” voisivat olla muutakin. On toinen asia tiedostamattomasti olla kyvytön näkemään muiden motiiveja missään muussa valossa.
Samalla tavalla teologisessa interrogaatiossa on kyse siitä, että mitä asioita sanat tavoittavat tai pitävät todellisina. Tai, paremmin sanottuna, puhuja sanojen kautta. Siksi alkuperäinen kysymyksesi on tautologinen, ja ainoa oikea vastaus on: Ei luterilainen ajattelu tietenkään kiistä yhdenkään sellaisen asian todellisuutta, minkä joku voi osoittaa olevan olemassa. Rinnasteinen tautologia on, että ei luterilainen ajattelu tietenkään kiistä yhdenkään sellaisen asian todellisuutta, jota se ei käsitä olevan olemassa.
En tiedä tarkkaan, mitä katolinen ajattelu reliikeistä, Mariasta, paavista, pyhimyksistä, ikoneista, ripistä tai sakramenteista, etenkin ehtoollisesta, oikeasti sanoo. Esimerkiksi reaalipreesens on asia, mitä on mahdotonta käsittää (siis on mahdotonta käsittää sitä, mitä kukaan edes väittää siitä lausumalla sitä koskevan opin ääneen) jos ei sitä tee interrogaation kautta.
Eli 1) keksi väitteitä ja kysymyksiä, joissa esitetty oppi muotoillaan differentoivalla tavalla - eli siten, että jokaisesta vastauksesta saat jotain lisätietoa, mitä sinulla ei sitä ennen ollut - ja 2) esitä ne. Sitten 3) tutki, ymmärsikö vastaaja kysymyksen kokonaan - eli että hän differentiaatiostasi selvästi affirmoi toisen puolen ja kielsi toisen. Sitten 4) näin opitun perusteella joko a) etene seuraavalle kierrokselle, b) totea saaneesi riittävästi tietoa tai totea, että c) kyselyn kohde ei kykene sitä antamaan, tai d) totea, että on pakko ottaa lisäaika ennen kuin osaa muotoilla uusia differentoivia kysymyksiä.
Nominalismi ja kysymyksen tautologinen luonne ei siis näy opinkohdassa. Vaan siinä, miten opinkohta luetaan. Josta tullaan siihen ajatukseen taas, minkä Hart esitti, että on mahdotonta tehdä teologiaa ilman, että sitä tehdään allegorisesti ja tradition puitteissa. Protestanttinen väite on, että teksti voi olla neutraali, ja traditio eli lukutapa voi täysin nousta tekstistä.
Ei. Heti, jos selitetään Raamatun yhtäkään yliluonnollista tapahtumaa, ollaan allegorian ja tradition sisällä. Allegoria tarkoittaa sitä, että tapahtumassa nähdään merkitys tai viittaus johonkin, mikä ei ole siinä havaintona tai fyysisenä tapahtumana itsessään. Ei veden päällä käveleminen itsessään tarkoita mitään muuta kuin fysiikan lakien rikkomista. Traditio tarkoittaa sitä, että tapahtuma liitetään johonkin edeltävään kertomukseen, josta se saa merkityksensä tai johon se on käänne tai josta se selittää jotain.
Esimerkiksi se, miksi minulla alkoi tulla Leif Nummela ulos nenästä ja korvista, johtuu hänen erinomaisesta mutta absurdista oivalluksestaan, että Raamatussa ihan kaikki on ensisijaisesti allegoria jostain, mitä Jeesus oli tai teki. Kukaan ei tehnyt mitään sellaisenaan ja ilman, että se on esikuva Kristuksesta. Ja vähäisemmät lähetysjärjestöjen papit apinoivat tätä kaavaa tilanteissa, joissa eivät oikein osaa muuta sanoa. Eivätkä osaa sittenkään.
Eli Lefan megasuuri oivallus on tuoda allegoria ja traditio uutena asiana johonkin, missä virallinen linja on, että teologiaa on mahdollista tehdä, kuuluu tehdä ja on aina pitänyt tehdä ilman niitä. Eli ollaan tradition suheen saharassa. Lefa tulee sinne pienen kastelukannun kanssa. Kaikki hurraavat. Mutta kun Hart on oikeassa ja protestantit tekevät teologiaa samoin jo tradition puitteissa. He vaan eivät ole tietoisia siitä. Jos traditiosta yrittää päästä eroon, niin tuloksena ei ole vapaus traditiosta, vaan sokeus omalle traditiolle.
Derridan voi käsittää niin päin, että lausahdus “ei ole muuta kuin teksti” (tai “tekstin ulkopuolella ei ole mitään”) tarkoittaa sitä, että teksti ei tavoita todellisuutta. Eli teksti voi viitata vain tekstiin, sanat vain toisiin sanoihin. Mutta sen voi käsittää myös käänteisesti, että koko kaikkeus sisältyy tekstiin. Eli on mahdotonta tavoittaa tekstiä itsessään - joka on käytännössä sama kuin jos sitä ei olisi edes olemassa sellaisenaan - koska lukija tuo aina itsensä ja koko henkilökohtaisen maailmansa tekstiin ja lukemisen tapahtumaan.
Tätä voi soveltaa niin, että tiedostava ja marxilainen tapa lukea tarkoittaa sitä, että lukijassa on ensin se ajatus, jonka mukaan kaikki on sortoa, väkivaltaa ja valtasuhteita. Sitten hän tuo tämän pelkästä sorrosta ja väkivallasta koostuvan maailman tekemisiin tekstin kanssa. Eli Derrida ei sano, että niin pitäisi tehdä, tai että muuta ei ole olemassa. Vaan että johtuu lukijasta eikä tekstistä, että tekstiä sinänsä ei ole olemassa.
Ilmeisesti myös Timo Eskola on käsittänyt Derridan takaperin. Tämä taas johtuu siitä, että hän uskoo tekstin sinänsä voivan olla olemassa ja tavoitettavissa. Koska protestantille teksti on todellisempi kuin todellisuus, niin on mahdotonta edes kuvitella, että joku kiistäisi tekstin niin, että todellisuus vain jäisi, joten hänen täytyy olla kiistänyt todellisuus niin, että vain teksti jää. Derridan heitto on kouluesimerkki lauseesta, joka avautuu vain interrogaation kautta. Eli lukija on jostain syystä haastettu keksimään itse sen oikea lukutapa ja ynnäilemään siitä oman valintansa implikaatiot.
3 tykkäystä
Miekenkiintoista. Pitikö olla laki ja evankeliumi, eikä laki ja armo? Vai viittasiko laki armo -distinktio nimenomaan nykyiseen kaikki on armoa luterilaisuuteen. Syyllisyyden poistaminen on hyvä havainto. Ehkä hieman provosoiva, sillä nykykeskustelussa puhutaan pikemminkin väärän häpeän, pikemminkin kuin syyllisyyden poiistamisesta. Mutta sääli-häpeä -distinktio on vielä kaikkea muuta kuin valmis. Siinä on tällä hetkellä jotain peruuttomattomasti pielessä. Puhutaan esim. uskonnollisesta häpeästä yksinomaan negatiivisena asiana, vaikka häpeä on esim. VT:ssa tila johon Jumala ihmisen laittaa/saattaa. Eikä Jumala tee niin pahuuttaan. Itse asiassa tekosi mieli väittää että muuta kuin uskonnollista häpeää ei ole olemassakaan.
Voiko teksti tulkita minua? Siis siten, että se herättää minussa tulkinnan jota minun sitten tulisi reflektoida kirkon julistuksen, tradition ja opin kanssa.
Nominalismi vaikuttaa ilmeisesti Lutherissa ja luterilaisissa enemmän kuin vaikka Tunnustuskirjoissa.
Narsismia on meissä kaikissa. Tai ainakin niissä jotka ylipäätänsä kykenevät muodostamaan toisista ihmisistä mielensisäisiä objekteja. Tässä astutaan tietysti jollekin triniteettiopin alueelle kun tällaiselle objektille valitaan olemassaolo. Puhdas narsismi on kyllä harvinaista.
D
Eräs parannuksenteon piirre, joka VT:ssa esiintyy on ‘nacham’, suru, katumus. Kreikkaa tuntemattomana olen ymmärtänyt, että Messiaan ensisaarna (tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi) käyttäisi sanamuotoa metanao?, joka koostuisi osasista jälkeen+ajattelu. Tällainen jälkikäteen tehtävä ajatteluhan on katumusta ja surua aiemmin tehdystä virheestä…
Mutta tosiaan, paremmin kreikkaa ja UT:ia selittävät korjatkoon väärinymmärrykseni…
Minä myönnän, että en aivan ymmärrä nyt, mitä sinä, TC, tarkoitat nominalismilla tässä?
En tunne nominalismia hirveän hyvin - ja häpeän sitä! - mutta siis Google sanoo siitä näin:
the doctrine that universals or general ideas are mere names without any corresponding reality. Only particular objects exist, and properties, numbers, and sets are merely features of the way of considering the things that exist. Important in medieval scholastic thought, nominalism is associated particularly with William of Occam.
Eli siis miten tämä nyt soveltuu noihin esittämiisi laki-armo, sovitus syyllisyytenä, jne. asioihin? Miten niissä on kyse siitä, että universaalia ei ole olemassa, vaan se on vain nimi vailla referenttiä? Siis miten nämä näkemykset ilmentävät tai instantioivat nominalistista ajattelua? (Jos ymmärsin kirjoituksesi oikein, yritit nimenomaan siihen vastata, mutta en saanut kiinni. Kun ei ymmärrä, niin ei ymmärrä.)
Pohdiskelin Dionysios-tutkimusta tehdessäni sitä, että Dionysioshan on jonkinlainen protonominalisti, joka ei oikeastaan usko universaali-ideoiden olemassaoloon. Dionysioksella universaalit kyllä “ovat”, mutta koska ne on sijoitettu olemisen hierarkiassa Yhteen, ne - eksemplaarit - eivät ole distinktiivisiä, ja siten ne eivät ole (a) olemassa (koska ne ovat yliolevia ja yhtä Jumalan kanssa) ja toisaalta ne eivät ole myöskään (b) ajatuksella tavoitettavissa (koska tämä on yliolevan luonne; se on ajatuksen yläpuolella). Dionysios toki sitten sanoo, että mielen maailmassa on olemassa asioita, joita tavoitetaan; hän sijoittaa mielen maailmaan kertomuksia, sanoja ja Jumalan ominaisuuksia, kuten hyvyys, kauneus, totuus, oleminen, elämä, viisaus, jne. Eli siis todellisesti olemassa ovat nämä abstraktit ominaisuudet; ne ovat Dionysioksen “transsendentaaleja”, Jumalan ilmenemisen (proodos) tapoja. Kyse on kai jonkinlaisesta objektiivisesta konseptualismista. Siis partikulaariobjekteissa on viittaussuhde niitä vastaavaan universaaliin, mutta tuo universaali on lopulta “osa” Jumalaa - ja koska Jumala on “osaton”, ne itse asiassa viittaavat Jumalaan. Toisaalta, Jumalan mielessä oleva universaali on todellinen, ja partikulaareilla on partisipaatiosuhde siihen.
Minusta on oikeastaan aika hauska ajatus, että dionysiolaisessa systeemissä kissuuden tai pöydän idea ei ole mielen tavoitettavissa, mutta esimerkiksi sellainen [transsendentaali] kuin kauneus esimerkiksi on.
Äh. Huomaan, että pitäisi lukea paljon, paljon enemmän filosofiaa. Tällainen dogmaatikko on auttamatta helisemässä, kun aletaan puhua astetta kovemmista jutuista.
Hmm. Okei. Näiden jälkeen aloin päästä vähän kärryille, mistä nyt puhutaan.
In this sense, he praises Hans Blumenberg’s account of the existential and metaphysical uncertainty brought by the nominalist concept of God as a voluntaristic Supreme Being who is not bound by any law, does not owe anything to humans, and may save or damn whomever He pleases–radically different from the “rational God” of scholasticism.
His alternative account is that the frighteningly omnipotent God imagined by the nominalists led first of all to an ontological individualism (i.e., only individual creatures have a real existence, not the species or universals). An uncertainty about the hierarchy among the realms of being (human, natural, divine) was then born. Humanism responded to this by affirming the ontic priority of man while the Reformation radically proclaimed the absolute sovereignty of God. It was from this conflict, which was not resolved intellectually and led to the horrors of the Religious Wars, that the idea of the ontic priority of nature was stated as an apparently neutral solution.
There is not even a universal called “man;” in reality there are only unique individuals. Only God is necessary, while everything else is contingent on His will. What is good is good only because He wills it because He can even recreate the world, damn the saints, or save the sinners if He wants. Lasting consequences sprang from another of Ockham’s crucial ideas: little or nothing can be known about God besides what He has revealed in the Scripture, while in regard to the natural world investigation and hypothesis are the main methods of inquiry, for the reality of universals or of the rational structure of the world is denied. God is not understood or influenced by human beings even in respect to their own salvation. The spiritual and intellectual consequences of this revolution led, according to Gillespie, to a sense of arbitrariness and perplexity in view of the irrational structure of the world. Man discovers himself as just another being in an infinite universe with no natural law to discover or follow and with no certain path to salvation.
What is new here is that it happens within a nominalist ontological framework in which there is no rational goal of human life. There is only the free will which strangely resembles the voluntaristic God of Ockham.
The originality of his account lies in the convincing causal link between nominalism and Luther’s theology, metaphysics, and anthropology. Besides the denial of universals or of the relevance of merit for the eternal life of the soul, Luther affirms with characteristic firmness the radical ontological gap between God and creation, a gap which makes any natural theology futile. – – Luther’s denial of the impact of works on the eternal fate of the soul and his strong nominalist background are parts of his doctrine of a supremely sovereign God which moves everything, even human beings, according to His own mysterious plan. For Luther, free will is a fiction and “all things occur by absolute necessity” (p. 145).
Viitaten ketjun otsikkoon: Minusta luterilaisuuden nykyinen olemus on varsinaisesti siinä, miten riviluterilainen uskoo, rukoilee, elää ja kilvoittelee; siinä mitä luterilaisessa rippikoulussa opetetaan; siinä mitä luterilaisesta saarnatuolista kuulee. Olette ihan hakoteillä, kun rupeatte saivartelemaan keskiaikaisen yliopistofilosofian hienouksista ja luulette, että se jotenkin selkeyttää luterilaisuuden olemusta.
1 tykkäys
Luterilaisuus perustuu keskiaikaiselle yliopistoteologialle. Sen pohjalta Luther & co. loivat luterilaisen opin.
Ei näin. Luterilaisuus perustuu keskiajan läntiseen kristillisyyteen kokonaisuudessaan, niin yliopistoteologiaan kuin kansanhurskauteenkin. Luterilaista oppia ei ole luotu(!!). Se on kristillistä oppia. Jos katsot luterilaisen opin olevan epäkristillistä, sinun tulee näyttää sieltä jokin epäkristillinen piirre.
Ketjun otsikkoon palatakseni: Voisiko joku näyttää luterilaisuudesta jonkin konkreettisen ongelman, ja lisäksi esittään jonkin filosofisen “taustaoletuksen”, joka tämän ongelman aiheuttaisi?
1 tykkäys
Äläpäs nyt hyppää yli. En kyllä missään väittänyt, että luterilaisuus olisi epäkristillistä. Tietysti luterilaisuuden taustalla on koko se yhteiskunta, jossa se sommiteltiin (jos tämä on parempi sana kuin luoda). Yliopistoteologian ja -filosofian lisäksi pitää nostaa esille humanistinen liike sekä nationalismi, jotka olivat tuon ajan nousevia aatevirtauksia. Ja tietysti ajan spirituaaliset virtaukset olivat mukana.
Emme voi tarkastella luterilaisuutta sellaisena, kuin se on nykyään, irti siitä, mistä se on kehittynyt. Se on sellaista kuin se nykyään on muun muassa siksi, että se oli sellaista kuin se oli syntyessään - unohtamatta kaikkea, mikä siihen kuluneen viidensadan vuoden on antanut vaikutteita.
Samaa mieltä. Siksipä tämä keskustelu voisikin olla hyödyllistä - kunhan keskustelijat vain kiinnittäisivät korkealentoiset ajatuksensa konkreettiseen luterilaisuuteen.
1 tykkäys
Minusta @Henrikki:n hernenenäily on hieman asiatonta ja jättää huomiotta sen, että luterilaisuus on lähtökohtaisesti tunnustukseen perustuvaa. Sinänsä olen kyllä mukana ajatuksessa, että luterilaisuus on ennen kaikkea konkreettista luterilaisuutta. Dogmaattisesti luterilaisuudesta ei kuitenkaan voi poistaa tunnustuksellista ulottuvuutta eikä opillista ulottuvuutta. Itse puhun mieluummin erilaisista luterilaisuuksista, tai luterilaisuuden muodoista, jotka elävät keskenään, usein samassa persoonassa, ja joskus myös siten, että toisen luterilaisuutta ei tunnisteta oikeaksi luterilaisuudeksi. Evl.fi:n riviluterilaisten luterilaisuus on aika erilaista luterilaisuutta kuin aktiivijäsenten luterilaisuus taikka herätysliikkeiden jäsenten luterilaisuus taikka meidän teologien luterilaisuus.
Tässä Henrikki ei nyt lainkaan ymmärrä, mistä puhutaan. Luterilainen oppi on luterilaista opetusta. Opetus on aina puhetta ja/tai tekstiä. Se ajatellaan, puhutaan, kirjoitetaan ja opetetaan. Se luodaan. Luterilaisuuteen kuuluu omat sellaiset oppinsa, joita aiemmin ei oltu ajateltu, puhuttu, kirjoitettu tai opetettu. Tämä näkyy erityisesti niissä iskuhuudoissa - kuten esim. viisi solaa - joita jotkut raukat pitävät ikiaikaisena kristillisenä oppina, kun oikeasti osa niistä on hyvinkin uusia.
Kristillinen oppi on luotua perusolemukseltaan. Se ei ole luomatonta; luomatonta on vain Jumala.
No, esimerkiksi aiemmin esittämissäni lainauksissa todettiin, että Lutherin nominalismi (taustaoletus) johti siihen, että hän positoi Jumalan ja luomisen välillä sellaisen ontologisen kuilun, joka estää kaiken luonnollisen teologian (ongelma). Toinen ongelma, joka lainatussa tekstissä esitettiin, oli ehdottoman suvereenin, kaikkea liikuttavan Jumalan käsitteen kehittäminen, jossa vapaa tahto katoaa ja kaikki on välttämätöntä (ongelma), mikä johtui nominalismista ja tekojen vaikutuksen (!) kieltämisesta (taustaoletus).
Dogmaattiselle luterilaiselle nämä ongelmat eivät tietenkään näyttäydy ongelmina. Hän on oman traditionsa, Lutherin ja muiden opettajiensa auktoriteetin vuoksi hyväksynyt nuo esitetyt “ongelmat” oppeina, ja koska “asia on näin”, ne eivät ole mitään ongelmia, joten silloin myöskään niiden taustaoletukset eivät ole ongelmallisia.
1 tykkäys
Hämmästyin taas siitä, miten kirjoittamani ymmärrettiin väärin. @Cymbus sanoi aika selvästi (vaikka ei ehkä kirjaimellisesti sitä tarkoittanut), että luterilainen oppi olisi syntynyt 1500-luvulla eikä sitä olisi aiemmin ollut. Minä taas protestoin, että luterilainen oppi sitä vastoin olisi suorassa jatkumossa entisen opin kanssa. Erimielisyys (jos sellaista oli?) ei lainkaan koskenut sitä, onko oppi “luotu” vai “luomaton”.
(Raukat…) Nimeäisitkö yhden “solan”, joka on hyvin uusi, ja kerro samalla, miten siitä asiasta ajateltiin apostolisena aikana (ennen luterilaisuutta).
Kertoisitko esimerkin konkreettisesta teologisesta ongelmasta, jossa joku ei-luterilainen löytää hyvän ratkaisun soveltamalla luonnollista teologiaa, kun taas luterilainen jää ratkaisua vaille tai löytää huonomman ratkaisun.
Jumalan suvereenisuus ja kaikkitietävyys sekä ihmisen vapaa tahto ym. ovat kieltämättä mielenkiintoisia filosofisia ongelmia. Mutta osaako joku ei-luterilainen ratkaista ne jotenkin paremmin kuin luterilainen? (Opettaako luterilaisuus muuten, että “kaikki on välttämätöntä”?)
Kaikkiaan tästä keskustelusta puuttuu konkretiaa: missä asiassa luterilainen ajattelee väärin, ja kuka sitten osaa ajatella oikeammin? Muuten: M. Luther ei ole luterilaisuudessa mikään normi, joten hänen ajattelussaan ehkä olevat virheet eivät välttämättä ole nykyluterilaisuuden ongelmia. Voisi muuten perustaa eri ketjun “Martti Lutherin ongelmalliset taustaoletukset” niille, joita 1500-luvun aatehistoria kiinnostaa.
2 tykkäystä
Siis onhan aivan itsestään selvää, että luterilainen oppi syntyi 1500-luvulla. Ei tosin tyhjästä, vaan toki jatkumossa. Ihan kuten jo alunperin sanoin (minähän puhuin keskiajan teologiasta luterilaisen opin (eräänä) taustana). Tiedän toki, että jotkut muutkin näkevät asioita omalla tavallaan, esim. nimimerkki Oka muistaakseeni on täällä edustanut perinteistä helluntailaista käsitystä, että helluntailaisuus ei syntynyt 1800-luvulla, vaan edustaa alkuperäistä kristinuskoa. Sen enempää helluntailaista kuin luterilaista oppia edustavia henkilöitä ei vain taida löytyä ennen noiden ajatusten tavallisesti ajoitettua syntymistä. (Ei niin, etteivätkö ainakin suurin osa asioista löydy jollakulla joskus jossain jossainmuodossa. Mutta juuri sellaisena, kuin myöhemmin, niin tuskin.)
1 tykkäys
Niin, ei meillä taida olla tästä erimielisyyttä.
1 tykkäys