Luterilaisuus

Varmaan aivan alkujaan jostain Orthospheren tekstistä. Tai kommentista. Siitä on vähän aikaa jo.

Melkoinen historia. Entäpä jos alkaisit käydä ortodoksisissa palveluksissa ja vain kuuntelisit, ja laulaisit kun kanttori johtaa. Ensin vuoden, pari, ja antaisit sanan vaikuttaa. Ja kysyisit papilta jos on kysyttävää.

Äh. Tästä tulee vähän sellainen fiilis kuin silloin, kun olin vasta alkanut hengailla helluntailaisten jutuissa. Sitä oli siis kolmen vuoden jakso. Olin toisaalta kiinnostunut suoraan siitä, että mitä heillä oli esittää perusteluksi omiin korostuksiinsa. Toisaalta olin kiinnostunut siitä, että jos on avoimia kysymyksiä oman paikan löytämisestä ja sosiaalisista kuvioista, niin mitä viisasta sanottavaa heillä olisi niihin.

Nuorisotyötä ja nuorten aikuisten juttuja veti tuohon aikaan siellä eräs pariskunta, josta jos miehen nimen mainitsen, niin lamppu syttyy valtaosalla Suomen helluntailaisista. Hänen suhtautumisensa kysymyksiin oli tyrkätä minulle pastorin työhuoneen kirjahyllystä pari taskukirjaa, joissa kerrattiin suunnilleen peruskoulun ja rippikoulun oppimäärä siitä, että “tätä on kristinusko”, “tätä on Raamattu”, “tällainen on Jumala” ja “Jeesus pelasti meidät kuolemalla ristillä”. Ja “Pyhä Henki antaa x määrän lahjoja, mutta ei niistä nyt enempää”.

Sama tyyppi kyllä vastaa aina, kun osallistuu sosiaalisessa mediassa johonkin teologiseen keskusteluun, vähän Hessu Hopon tai minkä vain helppoheikin tyyliin, että “mu mielest tää o ainaki ollu hyvä juttu”. Siinä on aina hänen analyysinsä kärki, ydin ja koko sisältö. Toisaalta kävi erittäin huono tsägä siinä, että keneltä menin kysymään. Toisaalta helluntailaiset eivät liikkeenä ole tuosta suuresti eronneet.

Jotenkin hyväksyn sen, että menen johonkin paikalle ajatuksella, että kaikki on uutta ja outoa. Sillä tavalla kävin pari kertaa RKK:n messussakin ihmettelemässä. Vaikka se miten ei olisi viisasta, niin en enää kykene (tai en ole oikein koskaan kyennyt) esittämään, ettei olisi odotuksia ja kysymyksiä. Ja ainakin vähän kriittinen näkökulma. Jos nyt idän ja lännen katolilaiset ottaisivat huutoäänestyksen, että kumpi heistä a) saa tai b) joutuu ottamaan minut, niin miten kävisi?

Yksi kertomus

Olin joskus eräässä luterilaisessa pienessä porukassa, jossa oli yksi katuevankelioinnin kautta uskoon tullut mies. Siistin ja raittiin oloinen keski-ikäinen sinkku. Muistaakseni se porukka hajaantui, kun riittävän monella jäsenellä tuli erilaisia muutoksia elämässä. Jonkin aikaa tämän jälkeen näin tuota miestä satunnaisen kerran luterilaisessa messussa. Siellä hän kertoi, muistaakseni kirkkokahvien jonossa, että on kääntymässä ortodoksiksi.

Reaktioni olivat, että 1) tämäpä on täysin odottamatonta (ja vähän että nyt “me” hävittiin piste ortodokseille). Toinen oli, että 2) hän on tullut kokemuksellisuuden ja aistien (ikonit, kultaukset ja suitsukkeet) lumoamaksi. Yhdeksi syyksi hän lyhyesti mainitsi sen, että luterilainen herätyskristillisyys käy jatkuvaa kulttuurisotaa (sanoiko jopa sitä leikkimiseksi ja pelleilyksi), siinä missä vanhat kirkot vain katsovat rauhallisena vierestä. Asiahan ei globaalisti ihan ole niin, mutta Suomessa kyllä. Siksi kolmas (hiljainen) reaktio oli, että 3) petturi, rintamakarkuri!

Toinenkin

Olen kerran eräässä herätysliikkeen vuosijuhlassa ollut istumassa yötä tuttujen ja puolituttujen porukassa. Tästä on kourallinen vuosia aikaa. Kokoontumispaikan nuori isäntä (tai no, nuoria oltiin kaikki) esitteli itsensä ja tarinansa niin, että on ollut naimisissa naisen kanssa, joka on ortodoksi. Sitten hänelle tuli ero sekä naisesta että kirkosta. En muista, kumpi edellä se tapahtui. Tarinan painotus oli kuitenkin siinä, että ortodoksina hänellä ei ollut pelastusvarmuutta, vaan pelastuksen eteen piti jatkuvasti työskennellä kaikenlaisin määrätyin hyvin töin ja katumusharjoituksin. Korkeintaan ne, jotka olivat todella hyvin ja todella pitkään kilvoitelleet, saattoivat vakaasti edes toivoa pelastuvansa. Joten hän sanoi olleensa hajoamassa siihen kaikkeen ja piti luterilaisuuden löytämistä suurena helpotuksena.

Olin silloin vielä matkalla äärireformoidusta ajattelusta takaisin luterilaisuuteen. Joten tulkitsin tuon kertomuksen suunnilleen niin, että eihän se voi olla edes kristinuskoa, koska tietenkin kristinuskoon kuuluu selkeä pelastusvarmuus. Ja että jos ei ihminen voi olla varma pelastuksestaan, niin eihän sellainen edes pelastu, koska kyllä ihmisen pitää voida tietää ja käsittää, että asiat hänen ja Jumalan välillä ovat hyvin. Ynnä selkeänä mielessä oli se karismaattisten piirien (silloin mielestäni rinnasteinen) ongelma, että koska pelastusvarmuus seilasi tunteiden ja “voiman kokemisten” myötä, teki se pahimmillaan ihmisistä “hengelliseen nousuhumalaan” addiktoituneita raunioita. Ja selitti kaikki Benny Hinnien luona ja kaatajien käsien alla juoksemiset.

Ajattelin, että tietenkin pelastusvarmuus ja samaan aikaan että joku roti silti pitää olla. Että vaikka pelastus on ilmainen lahja, niin uskonelämän pitää olla sääntöjen noudattamista. Mutta mieluummin veljellisen urheilun kuin lankkua pitkin kävelemisen hengessä. Tai jos oltaisikin vähän talibaaneja, niin olen mieluusti se, joka kiihkoilee. En se, jolle kiihkoillaan. Siihen verrattuna se, että koko elämänsä vain toivoo pelastuvansa, kuulosti samalta kuin elää ainaisessa epätoivossa pelastumisensa suhteen. Eihän sellaista voi kukaan haluta?

Pohdintaa

Kerron nämä siksi, että tästä saa jonkinlaisen kuvan siitä, minkälaisia juttuja olen “tiennyt”, jotka eivät ole niin. Ja joista voin vapaasti sanoa, että en tiedä, miten ne oikeasti ihan tarkkaan ovat. Vaikka osaankin nyt veikata paljon paremmin kuin noiden tapahtumien aikaan.

Aavistan silti, että lännessä ollaan “pelastusvarmempia” kuin idässä. Ja tiedostan sen eron, että evankelisessa protestantismissa ihminen tulee ensin Jumalan luo, jonka jälkeen hänet ohjataan johonkin kirkkoon, seurakuntaan tai messuyhteisöön. Ihminen sitten vapaasti panostaa johonkin yhteisöön, josta haluaa tehdä kotinsa. Kun taas katolisten kirkkojen ajatus on, että ihminen tulee kirkkoon, joka edustaa Jumalaa maan päällä. Sen jälkeen, vasta loogisesti seuraavana askeleena (tai samaan aikaan ja erottamattomasti tapahtuvana), kirkko yhdistää ihmisen Jumalaan.

Eli se suuri ero, että protestantille ja modernille ihmiselle “kirkon kautta” ja “suoraan” ovat selkeästi toisensa poissulkevia vaihtoehtoja. Kun taas katolilaiselle ne ovat pitkälti sama asia. Eli protestantille kirkko välineenä ja kirkko itse asiana ovat vastakohtia, joista toinen on totta ja toinen pitää kiistää, kun taas katolilaiselle ne ovat kaksi tapaa käsittää sama asia. Tätä kautta käsitän myös, että pelastus tai pelastusvarmuus ei voi olla mikään asia, mikä on tai annetaan abstraktisti, ihmisestä ja todellisuudesta erillisenä asiana.

Oikeasti kukaan ei ole kyennyt esittämään sellaista pelastusta, joka olisi pelkkä kaikesta irrallinen abstrakti affirmaatio. Kalvinistit “totalisoivat” kysymyksen predestinaation kautta. Luterilaisten paradoksit ja mysteerit vuotavat kuin seula. Siksi on pietismi ja herätysliikkeitä, joissa pelkkään kasteen armoon lisätään kaikenlaisia Jumalan tuntemisen ja pyhästi elämisen haluja. Joten on ehkä vähiten keinotekoista sanoa katoliseen tyyliin vain, että kaikki liittyy kaikkeen.

Esimerkki

Olen alkanut tässä kuluneen vuoden aikana uskoa myös kiirastulioppiin. Protestantti voi hyväksyä sen korkeintaan sitä kautta, että joku pelastuu kuin tulen läpi (1Kor. 3:15) - vaikka tuon jakeen ja kyseisen opin ajatus ei ole edes sama. Sehän sanoo, suoraan luettuna, että ihmiselle, joka on ollut veltto, tulee jonkinlainen hätä laittaa asiansa kuntoon.

Protestantti yleensä kiistää koko ajatuksen sillä, että ristillähän Jeesus sovitti kaiken ihmisen syyllisyyden. Koska protestantin pelastuksessa ei ole kyse ollenkaan siitä, mitä hän on, vaan kaikki perustuu siihen, mikä on hänen juridinen asemansa Jumalan edessä. Jossa taas ainoa, riittävä ja täydellinen tapa sen muuttamiseksi on pelkkä sovitustyö, joka oli täysin valmis jo ristillä. Joten koko puhdistumisen ajatus on vain pelastuksen ansaitsemista tai Kristuksen juridisen työn riittävyyden kiistämistä.

Tämä tarkoittaa myös sitä, että protestantti käsittää kiirastulen jonkinlaisena kirjaimellisena kärsimyksen paikkana, jossa kivun avulla maksetaan syyllisyyttä tai velkaa Jumalalle. Eli taas juridisena operaationa.

Siis ymmärrän ja hyväksyn ajatuksen kiirastulesta. Sillä tavalla, että pidän lopulta tärkeänä ja pelastukseen ja Jumalan armoon ja rakkauteen kuuluvana, että ihminen saa muuttua pyhäksi eli pelastukseen soveltuvaksi. Kaikki, mikä siten vaikuttaa, on rakkautta muodossa tai toisessa. Sallimusta, Jumalan rakkautta, seurakunnan rakkautta, uskovien keskinäistä rakkautta. Pelkkä kärsimys ei ole rakkautta eikä muutu pelastukseksi. Mutta ihminen kokee muuttumisen tarpeen tai muuttumisen pakon väistämättä myös kärsimyksenä. En usko mihinkään kirjaimelliseen kevythelvettiin, kuten kiirastuli tavataan kuvata taiteessa. Uskon, että se on kuitenkin osuva symbolinen kuvaus siitä, mistä asiassa on kyse.

5 tykkäystä

Tuli tästä mieleeni (lue: en oikein pysty koko viestiisi vastaamaan, mutta yritän jotenkin osallistua), että minusta tavallaan tuntuu siltä, että lännessä uskova tuntee itsensä: oman syntinsä, oman “armontilansa”, oman pelastusvarmuutensa. Idässä uskova tuntee Jumalan, ja tietää siis, että keneltä huutaa apua pelastuakseen. Välttämätöntä uskolle on toki sekä itsetuntemus että Jumalan tunteminen. Monet erämaaisät ovat opettaneet - sikäli kuin tiedän - että itsetuntemus on osa Jumalan tuntemista.

Ajatuksesi Jumalan ja kirkon ensisijaisuudesta “klassisten”/“katolisten” ja “uusien” kirkkojen välillä tuntui ihan mielekkäältä!

Emil Anton kirjoitti vastikään protestanttisesta puhdistamo-ajattelusta. Aiheesta on myös tehty gradu vastikään. Itse ajattelen, että elämän aikana (pyhitys) ja kuoleman jälkeen (puhdistamo) me muutumme Kristuksen läsnäolossa ja Jumalan rakkaudessa sellaiseksi, jotta voimme sitten elää hänen kirkkaudessaan taivaassa. Itse en pysty kyllä ajattelemaan kiirastulta minään tulihelvettinä, vaan kyse on Kristuksen läsnäolosta. Ymmärrän toki, että Jumala usein kuvataan tulena, mutta siltikin…

Thinkcat on päätelmissään eräiltä kohdin tullut hyvin lähellä katolisen Schönstatt-liikkeen perustajaa, saksalaista pallottiinipappia Joseph Kentenichiä (1884-1968). Hän kirjoitti Saksan piispoille II maailmansodan jälkeen pitkän kirjeen, jossa varoitti ns. mekanistisesta ajattelusta, joka on nykyihmiselle tyypillistä, etenkin protestanttisuudessa, mutta hän näki vaaran olevan suuri myös katolilaisten keskuudessa. Tämä mekanistinen ajattelu on sitä, että pannaan yhteen kuuluvat asiat taistelemaan toisiaan vastaan, esimerkiksi juuri kirkko ja usko, Jeesus ja Maria, yksityinen hurskaus ja sakramentit. Protestantismin sisäinen keskustelu kuulostaa katolisiin korviin aika usein juuri tällaiselta.

4 tykkäystä

Mielestäni on liian ylimalkaista asettaa protestanttisuus katolisen ja ortodoksisen kirkon vastakohdaksi, vaikka tuo ajatus “ensin Jumalan kohtaaminen, sitten kirkko” jossain määrin sopisikin kuvaamaan useimpia “protestantteja”.

Oma kokemukseni ja käsitykseni on, että luterilaisuus on lähellä katolilaisuutta monissa tärkeissä asioissa. Tämä ei tarkoita maallistunutta luterilaisuutta, jota esim. meidän kirkossamme on nähtävissä, eikä niitä kaikkia eri suuntiin poukkoilevia ryhmiä, jotka sanovat olevansa luterilaisia.

Jos omalle uskolle ja elämälle ovat tärkeitä kaste, ehtoollinen ja jumalanpalveluselämä, meillä on todella paljon yhteistä. Se mikä erottaa, on tietenkin paavin asema, ja jossain määrin Maria-hurskaus.

4 tykkäystä

Erottavien seikkojen joukossa kannattaisi mainita sekin, että eräät Trentossa annetut oppituomiot kohdistuvat Augsburgin tunnustukseen, ja vieläpä niinkin keskeisessä asiassa kuin pelastuskysymyksessä. Ns. Yhteinen julistus ei näytä tätä erimielisyyttä ratkaisseen.

Jos tärkeitä ovat sanat ‘kaste’, ‘ehtoollinen’ ja ‘jumalanpalvelus’, niin sitten ehkä. Mutta jos tärkeää on ajatus niiden sisällöstä, niin sitten asia on hieman toinen.

Kysymys on, että mitä tarkoitetaan kasteella tai ehtoollisella? On toki mahdollista keksiä niin yleisen tason määritelmä, että voidaan todeta luterilaisen ja katolisen kasteen ja ehtoollisen olevan sama asia. Otetaan joku fraasi. Tai joku jae Raamatusta. Ja unohdetaan se, että traditiot selittävät sen eri tavalla.

Mielestäni ero on tullut keskustelun aikana jo esille, ja olen sen pyrkinyt toteamaan monta kertaa kokonaan. Keskeinen asia on se, että protestanttinen ajattelu sisältää dualistisen kuilun tämän todellisuuden ja hengellisen todellisuuden välillä. Joten jos kasteesta tai ehtoollisesta sanotaan vain ne asiat, mitkä sijoittuvat kuilun “tuolle” eli “toiselle” puolelle, niin syntyy sellainen vaikutelma, että puhutaan samasta asiasta.

Protestantti luulee, että hänen subjektiivinen kokemuksensa uskomisesta on sama kuin vanhoissa kirkoissa. Mutta tämä perustuu siihen, että protestantti ei käsitä, että mitään muuta tapaa voisi olla olemassa. Siis olen sanonut yllä ja sanon uudestaan nyt ja sanon niin monta kertaa kuin jaksan, kuin on tarpeen, kunnes kuolen, kunnes maailma loppuu tai tämä foorumi lakkaa olemasta, että kyse on kokonaan eri tavasta kokea todellisuus. Kyse on kokonaan eri tavasta käsittää symbolisena jokin, mikä protestanteille on abstraktin ja konkreettisen dualismi.

Katolilaiset ovat myös länsimaisia moderneja ihmisiä tietenkin. Jokainen heistä ei tietenkään osaa tietoisesti selittää eroa auki ja ääneen. Mutta se, mitä he uskovat, mitä siitä puhutaan, mitä opetetaan ja mistä se on alkanut, sisältää tuon esimodernin tavan käsitteistää todellisuus.

Tuosta artikkelista:

But in the Renaissance era, and even more so in the Reformation period which followed, reliance on symbol and image gave way to the privileging of the printed or spoken word. Peace remained a fundamental Christian aspiration, but ritual and sacrament gave way to persuasion and instruction as the means to achieve it. A newly professional breed of intellectuals and activists—the “new clerks”—arose, who understood Christianity not as a community sustained by ritual acts, but as a teaching enforced by institutional structures. The framework of moral teaching shifted away from the medieval preoccupation with the seven deadly sins, which had been understood as wrong because they were antisocial. Sin was malignancy toward other people. It was replaced, Bossy thought, by a preoccupation with obedience to the Ten Commandments, whose transgression was understood in the first place as an affront to God. Creedal orthodoxy replaced Communitas as a supreme virtue, Christianity became a system of beliefs and moral behaviors. By 1700, “the Christian world was full of religions, objectives and moral entities characterized by system, principles and hard edges.” And above that multiplicity loomed “a shadowy abstraction, the Christian religion.”

Asia on niin päin - ja olen testannut tätä kiusaamalla ajatuksillani ja kysymyksilläni sellaisia herätysliikkeiden pappeja, jotka saattaisivat käsittää - että moderni (tai luterilainen tai protestanttinen) tapa ajatella on niin kapea, että luterilainen ei osaa luonnostaan sanoittaa sitä, mikä se iso ero on katoliselta puolelta katsottuna. Ei ole kyse siitä, että he olisivat eri mieltä tai puolensa valinneet. Vaan kyse on siitä, että he eivät edes ymmärrä valinnan tai eroavuuden sisältöä.

Jolloin käy niin, että eroavuuden sisällöksi luullaan partikulaareja dogmeja tai rituaaleja. En itse luultavasti tule koskaan uskomaan paaviin muuta kuin kirkon välttämättömänä “toimitusjohtajana”, joka voi toki tehdä myös hyviä ja hyödyllisiä asioita. Uskon, että suksessiosta puuttuu muutama vuosisata alusta. Ynnä en usko Marian 1) synnittömään sikiämiseen, 2) taivaaseenottamiseen tai 3) ikineitsyyteen, koska ne eivät ole välttämättömiä tai olennaisia pelastuksen tai Kristuksen sovitustyön kannalta.

Haluan perustaa tämän vasta viimeisenä Raamattuun, koska ihmiset eivät niinkään käytä Raamattua ymmärryksensä laajentamiseen kuin sanomaan sen, miten he jo asian ymmärtävät. Ennemmin mietin sitä, että mikä voisi olla tällaisten oppien funktio tai tarkoitus. Vaikka ne eivät olisi totta jonkin oletetun objektiivisen tai historiallisen faktan tasolla, niin niillä on silti vaikutus ja tehtävä jossain.

Tiedän sairaanhoitajan, joka näki työssään paljon kuolevia potilaita. Hän sanoi, että se henkilö, josta miehet aina viimeisinä hetkinään puhuvat ja jota kaipaavat, on heidän äitinsä. Ei vaimo, ei kukaan muu nainen, vaan äiti. Olin vähän skeptinen, kunnes minulle kerrottiin, aivan muussa yhteydessä, erään omasta suvusta (muistaakseni syöpään) kuolleen vanhan miehen viimeiset sanat.

Miehellä on iso kenttä siinä, miten tulla henkisesti äidistä erilliseksi ihmiseksi. Enkä tiedä, että onko Marian suuri rooli katolisuudessa tehty tarkoituksella, vahingossa, viisaasti tai erehdyksessä tämän oikeasti auttamiseksi, näennäisesti auttamiseksi vai vaikeuttamiseksi. Psykologiassa ja persoonaksi tulemisen vaikeuksissa on sellainen juttu kuin halkomisdefenssi. Eli narsisti jakaa ihmiset jyrkästi niihin, jotka a) vahvistavat hänen erinomaisuutensa tai b) kiistävät sen. Kuten rajatilainen jakaa jyrkästi a) hoivaaviin ja b) hylkääviin. Ja terapia lähtee aina tämän jyrkkyyden purkamisesta vähän kerrallaan.

Sadut, joissa lapset joutuvat julman noidan vangeiksi, ovat yleensä kertomus siitä, miten lapsi halkaisee omasta äidistään kielteiset puolet noitaan ja hyvät puolet siihen hyvään äitiin, josta lapset kertomuksen alussa joutuvat eroon. Tai jolta heidät riistetään. Tai joka ei kyennyt huolehtimaan heistä.

Kun taas skitsoidi tai välttelevä persoona ei kykene näkemään hyvää äitiä ollenkaan. Eri aikoina eri kulttuureissa on ollut erilaisia olosuhteita siihen nähden, miten rakastavassa hoivassa lapsilla on ollut mahdollisuus kasvaa, ja miten paljon lasta on kyetty ymmärtämään tuntevana yksilönä - eikä esimerkiksi vanhemman persoonan jatkeena tai traumojen, pelkojen ja pimeiden puolien sijoituspaikkana. Joten jumalallistetusta Mariasta on näihin tarpeisiin ja tilauksiin voitu tai saatettu rakentaa (tai saattanut spontaanisti syntyä) se hyvä äiti, johon tällainen karuna aikana tai karuissa oloissa kasvaneen ihmisen psyyke on saattanut etäältä kiintyä.

Aloitin juuri (viimein) Jason Lepojärven väitöskirjan lukemista. Mielessäni etenin tästä jo agapen ja eroksen pohdintaan tähän kysymykseen liittyen. Mutta nyt ei ole aikaa kirjoittaa siitä. Ehkä vähän voisi sanoa, että keskeinen ero on eroksen roolissa. Ja se nimenomaan ei ilmene noissa muutamassa irrallisessa dogmissa.

1 tykkäys

Lähestymistapani näihin foorumin keskusteluihin on ollut ja tulee olemaan subjektiivinen ja käytännöllinen. Niin kauan kuin on sallittua kommentoida, vaikka ei ole lukenut hyllymetreittäin teologiaa tai filosofiaa, tai tiedä juuri mitään nominalismista tai Voegelinista, ajattelin myös kommentteja lähettää.

Mielestäni on aika heikkoa keskustelua - eihän tämä nyt enää sinänsä yllätä - jos toisen keskustelijan ajatusta/kokemusta/uskoa kohdellaan tuolla tavalla. Tai en tiedä - ymmärsitkö, että kerroin edellä omasta kristillisyydestäni?

En luule myös olevani yksin (täälläkään) sitä mieltä, että katolinen ja luterilainen käsitys kasteesta ja ehtoollisesta ovat lähellä toisiaan. Tunnustetusti ja perustellusti.

Ei sinulla ole ollut sellaista perustelua teksteissäsi, joka tekisi “protestantista” jonakin yhtenäisenä ja yksiselitteisenä hahmona vastapoolin kat. tai ort. kristitylle. Tulkitset omien löytöjesi pohjalta, vaikka ne ovatkin kiinnostavia, liian paljon.
On myös vaikea ymmärtää, miten sinulla olisi se tieto, mikä luterilaisen, jumalanpalvelusta uskonelämänsä keskuksena pitävän kristityn ja katolisen messussa kävijän ero on.
Sama koskee hengellisen ja tämän todellisuuden suhdetta.

5 tykkäystä

Jos ei jaksa lukea metafysiikkaa, niin voi hypätä tekstini loppuun. Laitan tähän paljon asiaan liittyvää pohdintaa, koska jostain kumman syystä iski sellainen inspiraatio. Näin viime yönä niin hassua unta, että yritän olla ajattelematta sitä liikaa, ja keskityn mieluummin johonkin kevyempään. Eli here goes.

Kertaus subjektiivisesta ja objektiivisesta

Vuosisatoja sitten “subjektilla” tarkoitettiin sitä aihetta, josta puhuttiin. Jolloin henkilö, joka aihetta tutki, oli “objekti”, johon aihe teki vaikutuksia ja muistijälkiä. Ajatusta voisi kuvata niin, että ihminen (tai ihmisen mieli) oli kuin passiivinen kangas, johon asia heijastui. Ei ollut olemassa subjektiivisen ja objektiivisen välistä jakoa, koska väistämättä kaikki tieto oli subjektiivista (eli tiettyä aihetta koskevaa) tai objektiivista (kyseisen yksilön “mielen kankaalle” heijastunutta) samaan aikaan. Oppija saattoi saada aina vain tarkempia, syvempiä ja monipuolisempia näkökulmia asioihin. Mutta ne olivat aina näkökulmia. Niitä sai lisää kun antoi heijastaa niitä itseensä eli altistui niille.

Modernin aikakauden myötä alettiin uskoa, että ihminen itse oli subjekti, eli toimiva osapuoli, joka nimesi asioita ja vaikutti niihin. Tämä tarkoitti sitä, että maailmasta tuli objekti, eli vaikuttamisen kohde, johon subjekti teki jälkensä. Tämän seurauksena alettiin ajatella, että on olemassa objektiivista puhetta ja objektiivista tietoa. Eli on puhetta maailmasta, jota kukaan ei erityisesti puhu. Tekstiä ilman kirjoittajaa, puhetta ilman puhujaa. Nämä jokainen tietää mahdottomiksi. Ajatuksista ilman ajattelijaa ainakin debatoidaan vielä.

Tämän vastakohtana sitten ajatellaan, että on olemassa subjektiivinen teksti, ajattelu ja puhe. Kirjaimellisesti ja käytännössä se tarkoittaa, että toiminnon aiheena ei ole ympäröivän maailman asia, vaan puhuja itse. Objektiivinen puhe on, tai sen esitetään olevan, puhetta ympäröivästä maailmasta. Ja subjektiivinen puhe on puhetta puhujasta. Jos nyt olen oikein kirveen kanssa liikkeellä, niin sanon, että kumpaakaan ei oikeasti ole olemassa. Niin kuin ei ole olemassa puhtaasti objektiivista, eli puhetta ilman puhujaa, ei ole olemassa puhtaasti subjektiivista, eli puhujaa ilman suhdetta ympäröivään maailmaan.

Tai, paremmin sanottuna, ei ole olemassa puhujaa, joka ei “subjektiivisuudessaan” väistämättä puhu myös jostain itsensä ulkopuolisesta asiasta. Ja siten altista puhettaan väistämättä vaihtoehtoisille näkökulmille. Tai kritiikille.

Eli sinulla on näkökulma siihen, mistä puhut. Minulla on näkökulma siihen, mistä puhun. Me olemme molemmat, tai oikeastaan kaikki täällä, kyseisen subjektin objekteja. Keskeistä on se, että mikään subjekti (eli asia tai aihe) ei kohdistu tarkastelijan mieleen sellaisenaan. Vaan sen, mitä kyseisestä subjektista erottuu kohteena olevalle mielelle, määrittelevät ne asiat, minkä kohteena se mieli on ennen ja aikaisemmin ollut.

Täällä foorumilla on monia, jotka näkevät monista asioista sellaisia puolia, joita minä en näe. Mutta - ja tämä on tärkeää - voidakseen kertoa minulle niistä heidän täytyisi ensin kyetä pitämään mahdollisena tilannetta, jossa joku ei näe niitä. Muuten tulee vaikutelma, että minä tietoisesti ja tahallisesti, jostain ikävästä motiivista johtuen, kiistän jotain sellaista, mikä kuitenkin on minulle ja pitäisi olla jokaiselle täysin selvää.

Muutama toteamus

Katoliset kirkot ovat olleet olemassa tuhat vuotta aikana, jolloin subjektiivisen ja objektiivisen eroa ei ollut olemassa. Protestanttiset kirkot ovat olleet olemassa viisisataa vuotta ainoastaan sellaisena aikana, jolloin kyseinen illuusio on ollut voimassa ja keskeinen osa kulttuurin tietoisuutta.

Modernin ihmisen projektissa on kyse eräänlaisesta maailman tappamisesta. Sen sijaan, että se saisi olla elävä ja voisi heijastua ihmisen mielen kankaalle, se pitää tehdä kuolleeksi eli muuttaa objektiksi. Sillä tavalla maailmasta oppii helposti välineenä, mutta ei asiana sinänsä. Sillä tavalla myös uskosta oppii helpommin välineenä, mutta ei asiana sinänsä. Lopulta myös ihmiset on mahdollista käsittää vain välineinä, mutta ei asioina sinänsä.

Viimeinen on siitä katastrofaalinen, että ihminen oppii itsestään vain muiden kautta. Ihminen voi tuntea itsessään vain ne asiat, mitkä hän antaa heijastua muista omaan mieleensä, ja pitää mahdollisena tunnistaa itsensä niistä. Mutta määritelmällisesti objekti ei heijasta mitään subjektiin, jonka vuoksi on mahdollista kokonaan menettää mahdollisuus tuntea itsensä ja sitä kautta ketään muuta.

Rajatilaisen persoonan häiriön taustalla on, sen terapian uranuurtaja Peter Fonagyn mukaan se, että lapsi ei kykene tunnistamaan itseään niistä tunteista ja ajatuksista, mitä äiti heijastaa hänelle ensimmäisten vuosien aikana. Virheitä on kolme mahdollista: Joko äiti 1) ei heijasta mitään. Tai 2) heijastaa vain oman reaktionsa eli kilpailevan tunteen. Tai 3) heijastaa lapsen tunteen prosessoimattomana, eli ei ota itseään yhtään siihen mukaan. Tai, Kernbergin luokituksesta löytyy vielä neljäs, eli 4) äiti pitää lasta omien tunteidensa kantajana, jatkeena tai passiivisena säiliönä.

Katsokaa, kun näette vauvoja jossain. Katsokaa, kun vauvaa lähestyy joku satunnainen, ihasteleva henkilö. Joskus lähestyjällä on mielessään hauska leikki, jossa hän imitoi vauvan ilmeitä. Tulos on aina väistämättä se, että vauva ensin hämmentyy ja sitten alkaa huutamaan. Kuten muualla puhuin empatiasta, niin siinä on kyse siitä, että henkilö on oma itsensä samaan aikaan kun osoittaa toiselle ajattelevansa hänen tunnettaan tai mielentilaansa. Ideana ei ole heijastaa toiselle omaa tunnetta eikä hänen tunnettaan, vaan näiden suhdetta.

Objektiivinen Raamattu

Jos Raamattua ajatellaan objektiivisena kirjana, niin se tarkoittaa, että lukijalla ei ole merkitystä. Koska Raamattu on osa riippumatonta todellisuutta, jonka ihminen kykenee tavoittamaan riippumattomalla tavalla, se antaa aina kaikille samat ohjeet ja saman tiedon. Tämä tekee Raamatusta tieteellisen dokumentin siinä merkityksessä, että pelastuminen tapahtuu samoin kuin kemiallinen reaktio. Tietyt, reaktion toteuttajasta riippumattomat aineet kohtaavat tietyissä olosuhteissa, niin reaktio tapahtuu. Sohvapöydälläni lojuu Jori Branderin ja Jan-Markus Jeromaan kirja Uskon ensiaskeleet. Metodistien ajattelu on suunnilleen parodisen tarkka toteutus uskosta objektiivisen todellisuuden ilmiönä.

Jos taas Raamattu on subjekti eli aihe, joka heijastaa itsensä lukijan mieleen, niin se on silloin vain kasa tekstiä. Sen ymmärtäminen riippuu, kuten edellä kuvailin, kaikesta muusta, mitä samaan mieleen on heijastunut. Se tarkoittaa, että kaikki oikea opetus Raamatusta perustuu sille, että oppijan mieleen heijastetaan siihen liittyviä asioita. Tätä kautta mieli ei muodosta kuvaa yksin Raamatusta, vaan Raamatun suhteesta todellisuuteen.

Ihmisellä ei ole olemassa suhdetta Raamattuun, joka ei samaan aikaan perustuisi ihmisen suhteelle johonkin muuhun. Raamatun suhde asioihin on se, mikä on sitä ajattelevan mielen suhde sekä Raamattuun että kyseiseen asiaan. Koska Raamattu ei ole persoona, ei Raamattu varsinaisesti koe suhdetta mihinkään asiaan. Tarvitaan aina henkilö, joka ne suhteet kokee.

Kaikki nämä ovat modernin ja esimodernin ajattelun eroja.

Kaikki subjektit ja objektit

Toisaalta ei voi kategorisesti sanoa, että ihmisen mieli ei olisi subjekti (eli että sillä ei olisi mahdollista esiintyä aiheena ja kohdistua johonkin). Esimerkki yksi oli se, kun äiti heijastaa lapsen mieleen ajatuksen siitä, mikä äidin ja lapsen suhde on. Eli empatian perusrakenne.

Ylimääräinen huomio: Jos äiti heijastaisi vain oman tunteensa, niin sen viesti lapselle on, että lapsi ei ole olemassa persoonana, vaan vain äiti on. Jos äiti heijastaisi vain lapsen tunteen, niin sen viesti lapselle on, että lapsi on olemassa persoonana täysin yksin. Häiriintyneen äidin lapsi voi kasvaa osaamaan nämä molemmat asetelmat, mutta ei koskaan sitä, että nämä kaksi puolta kohtaisivat.

Jos kuulen, kun joku kertoo minulle parisuhteestaan, niin silloin ei vain hän ole subjekti eli aihe, joka heijastuu mieleeni, vaan hänen kokemuksensa suhteesta on siinä osana. Tai sama toteutuu tiedollisesti toki jos hän kertoo omasta oppimisen prosessistaan. Eli se aihe (subjekti), mikä heijastuu minun mieleeni (objekti), on käsitys siitä, miten ja millä tavalla toinen mieli voi olla jonkin subjektin tai subjektien kokoelman objekti (eli jonkin aiheen tai useamman aiheen oppija, näkijä ja kokija). Mutta vain jos vielä kuulen jotain parisuhteen tai ihmissuhteen toiselta osapuolelta, niin vasta silloin on mahdollista ajatella suhdetta asiana sinänsä, eli käsittää suhde asiana sinänsä (subjekti).

Eli 1) pelkkä asia (subjekti) heijastuu mieleen (objekti). Tämä on yksinkertaista kokemista. Tai 2) useampi asia (subjekti) heijastuu mieleen (objekti), joka tämän perusteella rakentaa mallin niiden välisistä suhteista. Tämä on asioista oppimista. Tai 3) ajatus toisen suhteesta itseen (subjekti) heijastuu mieleen (objekti), joka tämän perusteella rakentaa mallin itsestään suhteen osana (subjektina), jonka on mahdollista heijastua muiden mieliin (objekteihin). Tämä on itsestä oppimista. Tai 4) ajatus toisen suhteesta johonkin muuhun (subjekti) heijastuu mieleen (objekti), joka tämän perusteella rakentaa mallin suhteen kokemisesta. Tämä on toisista oppimista. Tai 5) useampi näkökulma samasta suhteesta (subjekti) heijastuu mieleen (objekti), joka tämän perusteella rakentaa mallin suhteesta asiana sinänsä. Tämä on suhteista oppimista. Viimeistä sanotaan triangulaatioksi. Liittyy sekä siihen, miten oidipuskompleksi ratkeaa kasvavan poikalapsen kohdalla. Että siihen, miksi Jumalan on tärkeää olla nimenomaan kolminaisuus.

Kaikkeudessa on mahdotonta olla persoonia jos ei niitä ole vähintään kolme. Ihmisen on mahdotonta psyykkisesti havaita itseään muuten kuin toisen kautta. Samaten on mahdotonta psyykkisesti havainnoida suhdetta asiana sinänsä muuten kuin kahden muun kautta tai välillä. Ja oppiakseen suhteista, joissa ihminen on itse osallisena, hän tarvitsee suhteen havainnointiin luotettavan kolmannen.

Itsestä oppimiseen tarvitsee luotettavan toisen. Kun taas toisesta oppimiseen tarvitsee sen, että osaa itse oppia toisista asioina, eli olla itse “luotettava toinen”. Ja omista suhteista oppimiseen tarvitsee, kuten sanottu, luotettavan kolmannen.

Tl;dr

Luulin voivani vastata jokaiseen viestisi kohtaan lyhyesti. Mutta kaikki, mitä olisin siihen lopulta sanonut, on tuossa viestini pitkässä osuudessa.

Saan käsityksen, että olet hieman ärsyyntynyt. Tärkeät uskonasiat ovat sellaisia, että jos minulle olisi tuotu eteen vääriä asioita väärinä aikoina, niin olisin riehaantunut. Ja monesti niin on käynytkin.

Eli minun näkökulmastani tämä keskustelu ei edes voi olla kiva keskustelu. Eikä tämä olisi ollenkaan mahdollinen jos tämän pitäisi olla. Se ihanne, mitä tässä voisi tavoitella, olisi olla kova mutta reilu. En esitä, että onnistuisin olemaan tasaisesti kumpaakaan. Mutta siis, oikeesti, ei tämä ole alkanut eikä jatkunut sillä ajatuksella, että varmasti on paljon tyytyväisiä luterilaisia. Vaan tavoittelen lähinnä ajattelun seuraavaa askelta. Eli jos kaikki otetaan huomioon, niin miten ja miksi heitä on?

Tämä on yksi dilemma siinä, mitä luulen omaksi lähitulevaisuudekseni. Olen kiinnostunut katolisesta kirkosta enemmän kahden tuhannen vuoden mittaisen jatkumon edustajana kuin paikkana, johon mennä nyt ehtoolliselle ja kirkkokahville. Jos ei joku ole suuremmin tästä näkökulmasta kiinnostunut, niin eroa ei varmaan olekaan. Minusta se on hieman harmillista, mutta toki yritän olla enemmän realisti kuin idealisti.

Ihmisten puheista voi oppia paljon. Jos se taas ei riitä, niin voi esittää kysymyksiä. Tai houkutella heitä puhumaan. Katsoa, reagoivatko he tiettyihin ajatuksiin tietäen, torjuen vai eivät ollenkaan.

1 tykkäys

No, hieman olin. Enemmän olen hiukan surullinen siitä, että tekstitulvasi alta minä en erota ihmistä, joka haluaisi kohdata toista keskustelijaa.

Mutta meitä on moneksi, ja varmaan paikkansa on sinunkin kirjoituksillasi. Koetan suhtautua huumorilla siihen, miten massiiviset luennot sinä kehität “vastatessasi” viestiin.

Minä kun lähinnä ihmettelin sitä, miten joku voi tietää että messu on vain sana minulle, joka pidän sitä tärkeänä. Ja sitä väitettäsi, että “protestantti” asettaa vastakkain uskon ja kirkon. Kun minä en aseta, ja silti minut lokeroidaan ja lyödään lappu perseessä laatikkoon, joka on tyystin toinen kuin ne 1500 vuotta vanhemmat loodat.

Hyvää pyhäinpäivän iltaa!

1 tykkäys

Eeeei. En sanonut, että se on kenellekään vain sana. Vaan, että se on sana, jolla on eri käyttäjille eri sisältö. Mutta jos näitä sisältöjä väittää samaksi, niin loogisesti ajatellen se silloin sulkee pois ne sisällöt, mitkä eroavat käyttäjien välillä. Jolloin jäljelle siitä väitteestä jää vain sana.

Taas eeeei. Protestantti asettaa kirkon välineelliseen asemaan uskoon nähden. Eli kirkko ei ole osa uskoa. Vaan kirkko on rakenne, jonka puitteissa usko toteutuu. Kun taas katolisissa kirkoissa itse kirkko on osa oppia. Tämä ero näkyy siinä, että protestanttisissa kirkoissa usko on ensisijaisesti abstrakti oppi tai ajatus, joka vain toissijaisesti on läsnä ajassa. Kun taas katolisissa kirkoissa usko on olennaisesti jotain, mikä on läsnä ajassa kirkon olemuksessa.

En tarkoita sitä, että Jumala tai Raamattu käskee uskomaan Uspenskin katedraaliin tai Pyhän Henrikin katedraaliin fyysisenä esineenä. Vaan sitä, että abstraktin opin ja konkreettisen ilmentymän välillä ei ole käsitteellistä kuilua. Protestantit puhuvat Jumalan näkymättömästä seurakunnasta, ja minulle tulee sellainen vaikutelma siitä, että sepä on todella näkymätön. Oppi tai käsite on tuttu myös katolisissa piireissä. Käsittääkseni he eivät väitä jokaisen kirkon jäsenen lopulta pelastuvan tai oikeasti uskovan. Mutta samaan aikaan se “Jumalan näkymätön seurakunta” ei koskaan ole eikä voi olla kokonaan näkymätön.

Ei ole esimerkiksi Jumalan perustamaa tai Jumalan asettamaa Lähetyshiippakuntaa tai Suomen luterilaista evankeliumiyhdistystä. Vaan on abstrakti oppi, joka toteutuu mielivaltaisten tai vapaavalintaisten instanssien kautta. Yksi rinnasteinen esimerkki on se, miten käsitys yhteisöllisyydestä muuttuu esimodernin, modernin ja postmodernin välillä. Eli ensin yhteisöllisyys on jotain Jumalan asettamaa. Sitten se on jotain maallista tai ylimääräistä, joka on toissijaista oikeaan oppiin tai rituaaliin nähden. Sitten viimeisenä se on jotain ihmisen metodeilla ja tekniikoilla tekemää eli ihmisten mielen sisältä nousevaa.

Minä ihan tietoisesti kieltäydyn sellaisesta kohtaamisesta, missä kohtaamisen edellytys on todeta, että jokainen taaplaa tyylillään ja onhan se usko hyvä jos ihminen on siihen tyytyväinen tai kyllähän jokainen kokee saavansa samat asiat. Siinä valossa tämä on paras mahdollinen kohtaaminen, jossa minä kerron sen, miltä se, missä sinä seisot, näyttää minun suunnastani katsoen. Et käsitä, mitä ajan takaa. En moiti sinua siitä, mutta en aio teeskennellä mitään muuta. Jos vaadit minua teeskentelemään, niin siitä kyllä moitin sinua.

Ihmiset voisivat yrittää kohdata minua, koska tämä on minun ajatusteni ympärille rakentunut keskustelu. Yksi tapa siihen on todeta, että heidän mielestään ajatuksessani ei ole mitään järkeä tai pointtia. Siihen voin sanoa, että kiitos, tämä kuultu, mutta uskon silti löytäneeni jo erittäin paljon pointtia. Toinen tapa on todeta, että käännynnäisen innolla idealisoin katolisia kirkkoja. Tähän olen vastannut ja perustellut jo, miksi on syytä ajatella, että en idealisoi, vaan kyse on todellisista maailmankuvan, ihmiskuvan, tietoteorian ja muun metafysiikan eroista. Joiden en silti oleta mitenkään absoluuttisesti ja tajunnan räjäyttävällä tavalla toteutuvan konkreettisesti missään.

Kolmas tapa on todeta, että aiheutan teksteilläni pahaa mieltä monille ihan turhaan. Tähän olen aina ajatellut ja tarkoittanut vastata, että heidän täytyy olla ihmisiä, joiden mielestä kaikki paha mieli on turhaa. Eli hedonisteja ja helppouteen mieltyneitä, jotka eivät ole valmiita kestämään mitään luopumista tai epämukavuutta päästäkseen perille minkään asian totuudesta. Olen joutunut pettymään jo useampaan liikkeeseen ja seurakuntaan. Sitten kuulen valitusta ihmisiltä, jotka eivät käsitykseni mukaan ole valmiita eivätkä kykeneviä pettymään edes yhteen. Käsitykseni voi olla väärä. Mutta sen pitäisi näkyä tarkempana näkemyksenä siihen, mitä olen tekemässä.

Toinen vaihtoehto on, että ne, jotka ovat johonkin seurakuntaan pettyneet, ajattelevat olevansa viattomia uhreja asiakkaita, jotka joutuivat näkemään rakastamansa tuotteen seurakunnan alamäen. Itse taas ajattelen, että vaikka esimerkiksi Eero Heikkilä oli myös aivan tavallinen kaksinaamainen sumuttaja (ja tähän minulla on jatkettu ja systemaattinen, ihan spesifi esimerkki), niin paljon on ollut sitä, että olen itse halunnut seurakunnilta ja liikkeiltä vääriä asioita. Eli koko projektissa on suurimpana tavoitteena oppia haluamaan oiketa asioita.

Tämä teema on ihan Platonin teksteistä lähtien keskeinen: Se ei viisastu, joka ei halua oikeita asioita. Joten luulen, että paras asia, mitä ihmiselle voi tehdä, on ruokkia hänen haluaan kohti oikeita asioita. Tätä ei voi tehdä pelkästään siten, että antaa näkökulmaa siihen, mitkä ovat vääriä asioita haluttavaksi. Mutta sitä ei voi projektissa myöskään välttää.

1 tykkäys

Neljäs tapa on se, että voi tunnustaa sen, että viesteissäsi on yhtä ja toista kiinnostavaa, mitä pitää pohtia, mutta koska antamasi kuva luterilaisuudesta on melko olkiukkomainen yksipuolisuudessaan ja paljon kritiikkiä pystyttäisiin välttämään sen nyansoidummalla käsitteellä, niin keskustelun sijaan vain vaietaan.

2 tykkäystä

Niin, yksi ongelma on juuri tuo luterilaisuuden väärin tai yksipuolisesti käsittäminen.

Kohtaamattomuudesta “valittamisella” minä en tarkoita että pitää olla vain kiva ja mukava. Toki ystävällisyys ja epäystävällisyys ovat signaaleja siitä, haluaako olla vuorovaikutuksessa, mutta ärsyyntyminen ei sinänsä olla paha, eikä kärjistämällä provosointikaan.

Kysymys on jatkuvasta yläpuolelta puhumisesta, ylipitkistä viesteistä, sen toistamisesta miten muut eivät voikaan ymmärtää, ja sen osoittamisesta ettei itse ole halukas tietämään mitään toisten kokemuksista, ei oppimaan mitään toisilta, vaan ainoastaan tahtoo esiintyä opettjana ja suurten väärinkäsitysten oikaisijana.

Kuten olen aiemmin todennut, tämä ei haittaisi, jos vain tyytyisi lukemaan ja pohtimaan. Keskustelu ei onnistu. Osittain juuri siksi, että aiheena on Thinkcat ja hänen prosessinsa, ja hänen kirjansa, joita juuri kukaan muu ei ole lukemassa.

Joskus nuo provot onnistuvat, ja niin nyt kävi. Pitkien selitysten ja kiistämisten jälkeenkään en kuitenkaan ole vakuuttunut. Minä näet olen luterilainen, mutta näen hyvää muissakin. Luterilaisena jaan kuitenkin myös uskon kirkkoon, “pyhään yhteiseen seurakuntaan”. En ole ensisijassa “protestantti”, joka nyt on asetettu pölkylle kuuntelematta, mitä se oikein uskoo ja tekee.

4 tykkäystä

Tämä on minusta hirveän huono lähtökohta kaikelle keskustelulle, mutta toki myös nettikeskustelulle. Ihminen käsittää toisen ajatukset ja motiivit yleensä lähtökohtaisesti väärin, ja nyt vielä on kyse yksittäisistä viesteistä tuntemattomien välillä, joten kukaan ei oikeasti pysty tekemään kovin kummallisia päätelmiä toisen ajattelutavoista. Siksi kaikenlaiset analyysit muista menevät väistämättä koko ajan hieman pieleen, eikä kukaan jaksa korjata jatkuvia väärinkäsityksiä, varsinkaan, jos toinen ei oikein kuuntele vastauksia, vaan tekee niistäkin vain omia tulkintojaan.

Rakentavaa keskustelua olisi kertoa, mitä itse ajattelee, ja kysyä, mitä muut ajattelevat. Ja pitää muita ihmisiä ihan itsensä tasoisina vastaajina.

6 tykkäystä

Yläpuolelta puhumisesta? Oletko koskaan ajatellut, että saatan olla lukenut asioista enemmän? Miksi se on minun vikani toisaalla, ja tässä kohdassa se ei yllättäen olisikaan totta?

Viestit ovat pitkiä siksi, että niiden sisällöstä voi nähdä, mitä ajattelen ja miksi ajattelen. Eli jos haluat olla eri mieltä, niin voit olla eri mieltä jostain, mitä sanon tai mitä ajattelen. Minusta on aivan turhaa se, että joku tulee olemaan eri mieltä siitä ja sillä perusteella, miltä viestieni lukeminen tuntuu. Ei minulla ole siihen mitään sanottavaa. Maailma on sellainen. Se ei ole muuttunut edes minun tunteideni mukana.

Ei minua kiinnosta pohtia sitä, voivatko muut lopulta ymmärtää. Enkä ole siitä mitään väittänyt. Ennustaminen on vaikeaa, etenkin tulevaisuuden. Mitä sen sijaan olen sanonut, on se, että en ole tunnistanut joidenkin joissain kohdissa puhuvan samasta asiasta. Ja sen toteaminen on ensimmäinen edellytys sille, että joskus sen jälkeen olisi puhe samasta asiasta. Jotta sen jälkeen samasta asiasta puhuminen olisi hieman enemmän mahdollista. Se ei tietenkään ole pakollista. Kelpo vastaus on myös, että “olet väärässä, olet ikävä ihminen, moikka!!!”

Miksi minun pitäisi haluta tietää toisten kokemuksista? Voiko niitä varten perustaa eri keskustelun? Kun jos seurakunnassa opetetaan jotain systemaattista ajattelua, niin se, että ihmiset sen ohessa tai sen lisäksi kokevat jotain muuta, ei vaikuta asiaan mitään. Kaikissa Suomen seurakunnissa käy tavallisia suomalaisia ihmisiä, jotka ovat syntyneet tähän maahan tänä aikana ja käyneet tämän maan kouluja, puhuvat sen kieltä ja kävelevät sen kaduilla, kokevat ovesta ulos astuessaan saman säätilan ja ostavat ruokansa keskimäärin samoista kauposta. Se toki pyöristää eroja. Mutta kun minä en ole kiinnostunut niistä. Jos ne keskeiset erot eivät olisi muualla, niin koko luterilaisuus voisi laittaa lapun luukulle, ja meistä voisi kaikista tulla katolilaisia. Koska se pyöreä, keskimääräinen kokemus siitä, että ollaan suomalaisia ihmisiä, olisi silti kaikilla sama.

En minä haluakaan oppia keneltä tahansa mitä tahansa. Jos sinulla on tähän minun asiaani jotain relevanttia sanottavaa, niin kerro se toki. Se nimenomaan ei ole relevanttia, että ihmisten yksityisissä kokemuksissa on hajontaa. Keskustelu päättyy siihen. Sen jälkeen se pitää aloittaa uudestaan. Jolloin sen voi tyrätä taas yrittämällä tehdä siitä vain henkilökohtaista ja subjektiivista.

Tahdotko sinä nyt esiintyä opettajana? Onko tälle foorumille kirjoittaminen itsessään opettajana esiintymisen akti väistämättä? Sinä tarjoat itseäsi oppimisen ja keskustelemisen aiheeksi. Sitten perustelet sitä sillä, että koko tässä keskustelussa on koko ajan ollut kyse oikeastaan vain minusta henkilönä. Eli asiat ovat lakanneet olemasta? Vai onko niin, että haluat asioista puhumisesta kaapata keskustelun henkilöistä puhumiseksi?

Teesini on se, että humanismin maailmankuva, ihmiskuva ja todellisuuskuva on suuri väärinkäsitys. Pidän hieman lapsellisena ja täysin emotionaalisena tuota, että minusta panetellaan ja puffataan jotain “sankaria”, joka “oikaisee” sen. Joko se oikenee tai ei oikene. Katson, että se on tutkimisen arvoinen näkökulma siksi, että sitä kautta voi oppia lisää todellisuudesta.

Tyytyisi kuka? Sinä vai minä?

Asiasta poikkeaminen ei onnistu. Olisi kivaa jos lakkaisit yrittämästä. Asia ei ollut minä henkilönä, sinä henkilönä, tavallisen ihmisen subjektiivinen kokemus seurakunnasta eikä mikään suuri taistelu kenenkään käännyttämiseksi.

No niin. Nyt, kun minut on nimetty vuoden “alaspäin puhujaksi”, niin kaikille muille tuli vapaus siihen. Minäkin voisin luetella tuosta vain puolen tusinaa henkilöitä, jotka “selvästi” kirjoittavat tänne “osana jotain omaa prosessiaan”. Se on loistava tapa väittää, että heillä ei oikeasti ole mitään asiaa. Ja mitätöidä se asia, jos sellainen sattuikin olemaan.

Toisaalla jo linkitetystä artikkelista:

Voegelin writes that the transcendent vision in fact prevents such “misplacements of the ground”: “If the nature of man is to be found in his openness toward a divine Ground, you cannot at the same time see the nature of man in having certain kinds of passions or in having a certain race or pigmentation or something like that.” Openness toward existence and orientation to the Divine, on the other hand, remove certain problems that the genuine philosopher is obliged to solve. Voegelin observes that Plato and Aristotle, for example, both directly addressed the analytical problem that any contingent “end” that a person might identify can become a “means” by adjusting the context – and so on indefinitely.

Siis kun aletaan analysoida ja kommentoida henkilöitä ja heidän motiivejaan, niin siihen on itsessään kaksi vastakkaista motiivia: Joko saada keskustelu edistymään pois henkilöistä ja heidän subjektivismistaan kohti tapahtumia, asioita ja niiden perusteita. Tai saada keskustelu siirrettyä pois asioista kohti henkilöitä ja heidän subjektivismiaan. Olen itse yrittänyt välillä ensimmäistä. Sinä yrität nyt jälkimmäistä.

Ihmisillä, heidän tunteillaan ja mieltymyksillään, on paikkansa ajattelussani. Mutta se ei ole niin korkea, määrittelevä eikä keskeinen kuin joku saattaisi haluta sen olevan. Kävin mielessäni lävitse muutaman vastalauseen näihin ajatuksiini, lähinnä Lutherin teksteistä koostuvan, ja oman vastaukseni siihen. Mutta juuri nyt sen kirjoittaminen tietenkin antaisi vaikutelman, että lennän vieläkin korkeammalla kaikkien yläpuolella. Joten pidän siitä pienen tauon.

Miksi ajattelet, että kyse olisi ajatuksista tai motiiveista?

Koko ajan oli puhe asioista, jotka henkilö tuo esille osana keskustelua. Se ei ole hirveän huono eikä hirveän hyvä lähtökohta millekään keskustelulle, vaan se on tässä tapauksessa ainoa mahdollinen.

En ole tullut tänne palvomaan kenenkään subjektiivisuutta. Ja tuskin on tullut kukaan muukaan.

Täällä on jokainen varmaan saanut kertoa jo, että mitä ajattelee. Mutta kun se ei ole keskustelua. Se voisi olla yhtä hyvin vain kyselyyn vastaamista tai lomakkeen täyttämistä.

“Ai ku ihanaa että sun mielestä kaikki on jees. No mun mielestä kaikki ei ole jees, vaan asioilla on ihan merkityksellisiä eroavuuksia.” Kumpi noista on se näkökulma, mistä jatkokehittely ja uuden oppiminen yleensä alkaa?

Ei ole mitään yksiselitteistä itsensä tasoisuutta tai mitään sellaista. Ei ole sellaista maailmaa, missä olisi mahdollista määrätä tai määritellä, että kaikki tietävät jostain asiasta yhtä paljon.

Kuten sanottu, ei täällä olla palvomassa toisten tasoja. Jos jollain ei ole asiaan sanottavaa, niin hänen on itse tultava toimeen sen kanssa. Ei se voi olla kenenkään toisen syy. Jokainen urheilee sillä, mitä hänellä on.

Keskustelun otsikko on Luterilaisuuden ongelmallisia taustaoletuksia. Miksi sen haluavat nyt vallata henkilöt, jotka eivät halua puhua mistään ongelmallisesta tai edes mistään taustaoletuksista?

No ei täällä kenestäkään kaikki ole jees. On ihan selvä, että ekumeenisella foorumilla meillä on hyvin erilaisia ajatuksia kristillisyydestä, ja osassa niistä olemme hyvin ratkaisevalla tavalla eri mieltä.

Harvan ajattelu myöskään typistyy kokemukseen siitä omasta kirkkokunnastaan. Itse olen aina ollut luterilainen, mutta olen monessa maassa osallistunut monen eri kirkkokunnan jumalanpalveluselämään, ja nähnyt, että eri kirkkokunnissa on omat heikkoutensa ja omat vahvuutensa. Välillä törmää ylimieliseen asenteeseen, missä luullaan, että oman kirkon ulkopuolella ollaan aina enemmän pielessä. Mutta minusta muilta oppii.

Luterilainen olen, koska minusta luterilaisuus on pelastuskäsityksessä raamatullinen. Minusta luterilaisellekin usko on kuitenkin seurakunnan yhteinen usko, ei yksittäisen ihmisen usko pitkälle kanna. Armolahjatkin on annettu niin, että ne lähinnä hyödyttävät toisia ihmisiä, ja uskon, että uskokin on annettu meille yhteisesti. Se, että puhutaan näkymättömästä kirkosta, ei tarkoita sitä, että kirkon merkitys olisi vähäisempi, vaan sitä, että kirkkoon kuulumista ei määrittele nimi paperilla. Näkymättömään kirkkoon uskova ajattelee, että minä ja katolinen kristitty kuulumme samaan jakamattomaan Kristuksen ruumiiseen, mutta Jumalan olemassaolon kieltävä luterilainen ei. Silti kirkon merkitys uskon kannalta on yhtä merkittävä.

4 tykkäystä

Koska Suomi on sarvikuonojen maa ja heimoyhteiskunta. Eri mieltä olevat ovat hankaluuksia aiheuttavia typeryksiä, jotka pitää koittaa sysiä ja paheksua joukolla ruotuun. Mokomatkin toisten yläpuolelle asettujat harmonian rikkojat - olivatpa sitten vammaisia, homoja, maahanmuuttajia, pitkäaikaissairaita tai mitä tahansa, niin tyytykööt kaikki vain olemassa olevaan tilanteeseen aiheuttamatta häiriöitä “vaatimuksillaan”.

Postmodernin ajattelun ongelma on se, että mielipiteet ovat kuin peräaukkoja. Jokaista miellyttää oma eniten, ja jokaiselle oma toimii parhaiten. Jos mitään muuta standardia ei ole kuin se, että minusta tuntuu se hyvältä, niin keskustelu kaikkien muiden standardien pohjalta muuttuu mahdottomaksi.

Koska yrittää sen jälkeen kuka tahansa tarjota mitä muuta tahansa perustetta tai näkökulmaa, niin siihen voi aina puhua päälle ja vastaukseksi, että oon havainnut kaiken tuntuvan eri tavalla hyvältä.

Eli tänne tuli nyt joku invaasio, millä yritetään sabotoida alkuperäisestä aiheesta keskustelemista ja tehdä se mahdottomaksi vyöryttämällä jotain kaikkihan me ollaan erilaisia ja otetaan toisiamme kädestä, jollekin sopii jokin ja jollekin taas sopii joku toinen ja oikeesti millään ei oo mitään eroo.

Tämä on juuri se modernin ihmisen sielun sairaus. Se, mitä Nietzsche tarkoitti viimeisellä ihmisellä. “Kaikki opit ovat yhtä hyviä. Paitsi se oppi, joka väittää olevansa parempi kuin muut.” Ihmistä, joka ei tavoittele mitään totta, hyvää, suurta tai kaunista, koska kaiken helppous ja mukavuus tekee sen tarpeettomaksi.

Eire does not give much away in his personal assessment of Luther, though alongside a meticulous analysis of the theology we get ample quotation illustrating Luther’s disconcerting penchant for scatological insult and a preoccupation with excreta aimed indiscriminately at Catholics and the devil.
The End of Christendom by Eamon Duffy | Articles | First Things

Alan tässä mikroskooppisen verran jo ihailla Lutheria. Siinä on mies, joka sai edes sen perusasian oikein, että asioilla on eroja.