Luterilaisuus

Oppi
237

Jaaha, taisin nyt osua arkaan kohtaan.

On mielenkiintoista tavallaan, @Silvanus , että Attea moitit onelinereista huonon tavan merkeissä, mutta tähän ylipitkään vuodattamiseen ja vyöryttämiseen ei olla - ainakaan pitkään aikaan - puututtu lainkaan. Muistelen kuitenkin, että säännöt tai ainakin suositus sanoisi jotain kohtuullistamisesta ja tiivistämisestä.

Tämähän on kai keskustelufoorumi edelleen? Thinkcat voisi kirjoittaa blogiinsa ja facebook-seinälleen kaikki ajatuksensa ja hallinnoida sitä mielin määrin.

Thinkcat, on erikoista, että et ole varsin monista viesteistämme ymmärtänyt sitä, että sinun lukeneisuutesi kyllä huomataan. Ei se ole peruste sellaiselle käyttäytymiselle jota esim. minä pidän yläpuolelle asettumisena. Sinä olet toki oppimestarin asemassa niissä asioissa, joissa se on mahdollista. Ei meikäläisen kokemusperäinen kirjoittelu pyrikään sinua opettamaan tai kumoamaan. Mutta sitä minä en ymmärrä, että sinun pitää teilata ne, jotka pistävät jonkun kommentin väliin tai kyseenalaistavat jonkun yksittäisen väitteesi.

1 tykkäys
238

Olen itse miettinyt samaa, että olisiko tarpeen taas muistuttaa. Tällä hetkellä näyttää siltä, että @Thinkcat kuitenkin tekee näitä äärimmäisen pitkiä tekstejä vain tässä ketjussa. Foorumilla on aina ollut myös tällaisia ketjuja, jotka ovat lähinnä yhden henkilön ympärille rakentuvia. Pitkien viestien suhteen on niin, että niitä sitten lukevat ne, joita kiinnostaa. Eikä kaikkia tarvitse kiinnostaa. On ihan luonnollista, että kaikki eivät ole kiinnostuneita kaikista aiheista tai myöskään kaikista kirjoitustavoista. Thinkcat etsii täältä sellaista älyllis-akateemista responssia, jota täältä en usko löytyvän. Itsestäni olisi saattanut löytyä silloin, kun minulla oli aikaa ja kiinnostusta roikkua täällä monia tunteja päivässä, mutta nykyään minulla on niin paljon muuta tekemistä, että aikaa tuohon on harvoin. Tämä harmittaa minua aika paljon, koska minua kiinnostaisi perehtyä Thinkcatin esittämiin ajatuksiin ja argumentteihin. Niistä löytyy kaikenlaista jännittävää. Minulla ei vain ole aikaa ja energiaa tällä hetkellä tarpeeksi, mikä siis harmittaa.

Pitkät viestit aiheuttavat turhautumista, aivan samoin kuin @atte:n onelinerit, mutta siinä, missä onelinerit johtavat ärsyyntymiseen ja nopeaan viestien vaihtoon ja “flame wariin”, niin tällaiset pitkät viestit sen sijaan johtavat turhautumiseen, eivätkä oikeastaan tule luetuksi kuin hyvin harvojen kiinnostuneiden osalta. Joka tapauksessa tällaisten pitkien viestien kirjoittaminen tällaisessa kontekstissa on keskustelun nihiloimista. En ole puuttunut siihen viime aikoina Thinkcatin tapauksessa, koska hän sabotoi ylipitkillä viesteillä tällä hetkellä vain omia keskustelumahdollisuuksiaan - muissa ketjuissa viestit ovat nimittäin olleet pituudeltaan pääosin siedettäviä.

Keskustelua viestien pituudesta voidaan jatkaa täällä.

1 tykkäys
239

Häh? Mihin? En ymmärrä nyt. Reagoin lähinnä ooperin viestiin tuolla. Hän esittää, että hänestä ovat monet kirkot tuntuneet tasaisen hyviltä. Ja minä sanoin, että jos se otetaan perusteeksi, niin silloin millekään muulle perustelulle ei ole enää mitään tarvetta. Eli keskustelu päättyy. Tai siitä tulee kirkkojen maistelua ja ihastelua.

Kukaan ei voi perustellusti vertailla eikä kritisoida mitään, koska aina löytyy ainakin yksi, josta jokin asia on tuntunut hyvältä, tai joka ei ainakaan näe siinä mitään vikaa.

Minä taas en pidä mitään tässä keskustelussa tapahtunutta yläpuolelle asettumisena. Ehkä tätä voisi ajatella niin, että tämä on peli tai urheilemista. Otsikko ja aikaisemmin sanottu on se, mihin seuraavien vetojen ja siirtojen on kohdistuttava. Se, mitä käsität yläpuolelle asettumisena tai vuodattamisena ja vyöryttämisenä on sitä, kun yritän kertoa, että mistä pelissä on kyse.

Lyhyesti ajatus on koko ajan ollut, että on olemassa yksittäisten ihmisten persoonien ulkopuolinen todellisuus, johon jokainen heistä / meistä on suhteessa. On ihanteellista jos jokaisen meidän käsitys maailmasta kattaa, sisältää ja selittää sen todellisuuden mahdollisimman laajasti, yhtenäisesti, rikkaasti ja monipuolisesti. Ajattelen, että myös uskon ja hengellisen elämän tavoite on tämä.

Efes. 3:18 niin että te, rakkauteen juurtuneina ja perustuneina, voisitte kaikkien pyhien kanssa käsittää, mikä leveys ja pituus ja korkeus ja syvyys on, 19 ja oppia tuntemaan Kristuksen rakkauden, joka on kaikkea tietoa ylempänä; että tulisitte täyteen Jumalan kaikkea täyteyttä.

Ajattelen myös, että kaikki, mikä nostaa sen tilalle jonkin ajallisen tai mitä vain puhtaasti ihmisen rationaalisuudesta tai jostain riippumattomuuden illuusiosta noussutta, haittaa sitä tavoitetta.

Ajatuksen jatko on ollut se, että mielestäni Platonin ajattelu Voegelinin avaamana, yhdistettynä Hartin tuottamaan settiin, on tällä hetkellä kattavin ja paras tapa tuohon. Ajatuksena on se, että a) tietääkö joku jotain vielä parempaa, tai b) osaako joku osoittaa jonkin kohdan, missä olen erehtynyt näissä asioissa?

Jos tämä on keskustelufoorumi, niin näistä toivoisin, että voisi keskustella. Jos ei, niin sitten ei. Ja jos joku tulee mukaan, niin tavoitteenani on auttaa häntä osallistumaan siihen, mitä on menossa. Kaikki tietenkin romuttuu, jos joku haluaa tulla väkisin mukaan ilman sitä aikomustakaan. Tai on sitä mieltä, että tämä on inhottava keskustelu, ja siksi tämän on loputtava.

Jos aihe olisi se, miten luterilaisuus on paha asia, niin silloin voisi osallistua siten, että tulee sanomaan sen (ja muiden kirkkojen siinä sivussa) olevan hyvä asia. Mutta jos aihe on, että luterilaisuus ja koko protestanttinen aika halkovat todellisuuden tavalla, joka tekee siitä köyhemmän ja poistavat paljon sen syvyydestä, niin siinä pitää ensin käsittää itse ajatus, että siitä voi olla eri mieltä. Jotkut ilmeisesti käsittävät. Ja ovat olleet sekä samaa että eri mieltä ja jotain siitä väliltä.

Modernin ajan, demokratian ja porvarillisen ajattelun yksi piirre on se, että jokaisella voi olla mielipide. Jokaisen on mahdollista olla oikeassa ja jokaisesta voi tulla mitä vain. On ilmiselvää jossain suurta asiantuntemusta vaativissa asioissa, että näin ei ole. En minä voi mennä sanomaan, että mun mielestä ydinvoimalaa kuuluu pyörittää tällä tavalla. Kuolisimme kaikki. Mutta jostain syystä se, missä porvarillinen mentaliteetti pahiten näkyy, ovat kysymykset oikeasta ja väärästä, ihmisyyden ja todellisuuden luonteesta ja olemassaolon tarkoituksesta. Seurakunta ei ole tässä yhtään erilainen siitä, mitä on kadulla ja kapakoissa. Jokaisen personal Jesus pelastaa yhtä hyvin kuin kenen tahansa toisen personal Jesus.

Tarkoitan sitä, että jokaista tämän ajan ihmistä loukkaa syvästi se, että näihin asioihin perehtyminen olisi sen vaikeampaa kuin että jokainen ilmaisee oman mielipiteensä.

Jeesus sanoo: pyrkikää, tavoitelkaa. Paavali sanoo: pyrkikää, tavoitelkaa. Muutkin apostolit sanovat: pyrkikää, tavoitelkaa. Evankelisuus sanoo: nosta kätesi, ilmoittaudu, sano nimesi, hymyile.

Ehkä se on siinä rajalla, että tämä projekti on liian vaikea ja raskas tänne, tai avautuu liian harvoille. Mietin asiaa, josko sitä voisi keventää tai sen siirtää muualle.

1 tykkäys
240

Olipa hyvin ilmaistu, erityisesti jälkimmäinen kappale lainauksessani.

241

Tästä tuli sellainen vaikutelma:

Tämä on hyvin osuva ilmaus. Sinulle tämä on ottelu, ja vaikka tavoitteesi tiedon ja ymmärtämisen lisäämiseksi olisivat hyvät ja oikeat, jätät liian vähälle huomiolle sen, että sinua lukevat ja välillä erehtyvät kommentoimaan elävät ihmiset.

Tässä ei ollut kysymys siitä kuinka paljon tietoa niillä toisilla on, niin kuin taisit luulla. Eikä siitä, miten hyviä pelaajia me olemme pelissäsi. Tuon asian oikein käsittäminen vaatii sellaista sivistystä ja sydäntä, jota ei suurinkaan tietomäärä ja taitavinkaan sanankäyttö voi korvata.

Kristinuskon foorumilla eräs ongelma on että puhutaan teoriaa sellaisesta, missä koko ajan olisi mahdollisuus käytännön harjoitukseen. Täällä nimittäin voisi kilvoitella rakkaudessa ja toisten kunnioittamisessa.

Mutta lopetan tähän, koska tämä on sinun ketjusi, kuten Silvanuskin taitaa ajatella.

242

Missähän minä olen näin esittänyt? En huomannut, enkä ole todellakaan sitä mieltä, päin vastoin, minusta monessa kirkossa on vakavia harhoja, enkä niihin haluaisi kuulua. Silti niissä on monta asiaa, josta voi oppia, ja joista olen oppinut. Minusta nimenomaan luterilaisuuden opetus pelastuksesta on kynnyskysymys, miksi olen luterilainen, kuten yritin kirjoittaa. Mikään kirkko ei ole täydellinen, koska ne ovat ihmisten käsissä, joten minusta jokaisen pitää valita ne ohittamattomat asiat josta ei tingitä, ja sietää jonkin verran vikoja. Minusta sovitus ja Jeesuksen rooli ovat ohittamattomia asioita. Ja esimerkiksi se, missä järjestyksessä seurakunnan päätöksenteko tapahtuu, melko yhdentekevä. Ja siinä välissä on hyvin paljon. Ja välillä joku yllättää. Minulla oli katolisesta kirkosta nuorena melko jyrkkä kuva, mutta kun siihen käytännössä hieman tutustuin, opin arvostamaan joitakin asioita. Ja silti edelleen olin sitä mieltä, ettei se ole minun kirkkoni. Mutta minusta katolisen kirkon erilaiset ristit kärsivästä Jeesuksesta ja Jeesuksesta kuninkaana esimerkiksi ovat puhuttelevia.

2 tykkäystä
243

En oikeasti tajua, miten tämän voi lukea niin, että kaikki on ihan jees, ja tasaisen hyvää.

2 tykkäystä
244

Tuossa kiteytyy erinomaisesti muutama luterilaisuuden ongelmallinen taustaoletus: ensinnäkin ajatus siitä, että kirkko olisi vain “ihmisten käsissä” eikä Kristuksen Pyhän Hengen johtama, täydellistä armovoimaa välittävä yhteisö, josta ei puutu mitään, koska sen toiminta perustuu jumalallisiin energioihin eikä inhimillisiin suorituksiin.

Toinen ongelmallinen taustaoletus on se, että järjestykseen ja hallintoon liittyvät asiat olisivat myös inhimillisiä, joten ne voitaisiin muka järjestää mielin määrin ja että tämä olisi yhdentekevä asia. Protestanttiseen abstraktiin kirkkokäsitykseen kuuluu ajatus, että kaikki tuollaiset asiat ovat vain inhimillistä toimintaa, jossa voidaan toimia oman mielen mukaan ja silti saavuttaa sama lopputulos. Tämä ongelmallinen asenne läpäisee lähes koko protestanttisen hengellisen elämän aina kirkkoarkkitehtuurista ja -musiikista järjestystä koskeviin kysymyksiin.

Kun muutamia vanhurskautusta ja pelastumista koskevia shibboleteja lukuunottamatta kaikesta voidaan päättää äänestämällä ja kukin yhteisö t. seurakunta toimia haluamallaan tavalla, niin jäljelle ei jää tosiaan mitään kristillisen kulttuurin tai tradition sisältöä, vaan kaikki on vain inhimillistä toimintaa aikakauden aatevirtausten ja muotioikkujen mukaan. Kaikki käy, eikä mikään ole epäpyhempää tai pyhempää kuin toinen. Jos joku sitten rohkenee arvostella, että eivät nuo tekno- ja hevimessut ole mitään kristillisiä palveluksia, niin siitä seuraa juuri se syvä loukkaantuminen, jonka Thinkcat mainitsi.

On näet loukkaavaa esittää, että kristinuskolla voisi olla sisältö, joka poikkeaa siitä, mikä jotain protestanttista puljua jossakin sattuu kulloinkin miellyttävän tai huvittavan. Niitä tango- ja hevimessuja näet järjestellään pelkästään omien esteettisten mieltymysten perusteella välittämättä lainkaan siitä, mikä on Kristuksen kirkon traditio palvelusten toimittamisen suhteen. Kun kirkkokäsitys on abstrakti ja näkymätön ja edustaa ajatusta, jonka mukaan “kirkko on pirstaloitunut eikä kenelläkään ole hallussaan koko totuutta vaan kaikki ovat jossain määrin oikeassa ja jossain määrin väärässä”, niin lopputuloksena on se, että kaikki voivat tehdä mitä tahansa ja jokainen sitten poimii itse pullasta rusinat omalla paavillisella erehtymättömyydellä.

1 tykkäys
245

Ottaen huomioon, ettei ole olemassa yhtään täysin yksimielisesti ja kaikkialla samalla tavalla toimivaa kirkkokuntia, ilman hyvinkin repiviä sisäisiä ristiriitoja, pidän täysin mahdottomana sitä, että mikään kirkkokunta olisi vapaa synnistä ja täysin Jumalan johdatuksessa. Ortodokseilla esim Ukrainan ja Venäjän välillä tilanne on sellainen, ettei se omasta mielestäni mitenkään voi olla Jumalan tahto.

Jumalalliset energiat ei minusta ole mikään kristillinen käsite. Pyhä Henki on persoona. Ei kristinuskoon kuulu mitkään persoonattomat energiat.

2 tykkäystä
246

En minä ole tuollaista väittänyt. Kirkkohan on syntisiä varten. Se on kuitenkin eri asia kuin se, että onko sillä hallussaan oikea oppi ja käytännöt ja välittävätkö ne täydesti Jumalan armoa.

Ukrainan ja Venäjän välinen sota johtuu maallisista johtajista ja näiden maallisista intresseistä, ja kirkko joutuu siinä tahtomattaan välikappaleeksi ja kärsimään - aivan niin kuin kansakin. Ei se ole kirkon vika, että Putin päätti hyökätä Ukrainaan. Tai jos on, niin silloin samalla perusteella kaikki amerikkalaiset puljut eivät voi edustaa Jumalan tahtoa, koska USA hyökkii jatkuvasti milloin mihinkin ja pommittaa siviilejä ja tappaa ihmisiä ilman oikeudenkäyntejä muka terrorismin vastaisen sodan varjolla.

247

Ortodoksikirkko nyt ei ole noissa konflikteissa ottanut ihan pelkkää sivustakatsojan roolia. Vaan ovat varsin erimielisiä riippuen siitä, mistä suunnasta asiaa katsotaan.

Ja ihan turha vedota muihin kirkkokuntiin, koska minä olen nimenomaan väittänyt, että kaikkiin niihin vaikuttaa syntisyys. Joten en todellakaan lähde puolustelemaan amerikkalaisia protestantteja, koska he ovat minusta ihan yhtä syntisiä kuin venäläiset ortodoksitkin (ja suomalaiset luterilaiset ja ortodoksit). Molemmat pelastaa vain Kristuksen sovitustyö, ei mikään hienous heidän omassa ajattelussaan.

Jumala on antanut seurakunnille armossaan uskon lahjan, mutta jokainen, joka lukee esim Paavalin kirjeitä eri seurakunnille, näkee, että seurakunnat eivät koskaan ole olleet kovin taitavia pitämään oppia puhtaana ja toimintaa Jumalan tahdon mukaisena.

2 tykkäystä
248

P. Paavalin kirjeet kertovat nimenomaan siitä, että järjestys ei ole mikään hälläväliä asia, vaan kaikissa epäselvissä kysymyksissä paikallisseurakunnat kirjoittivat piispoille (Raamatussa: episkopos) ja kysyivät näiltä oppitulkintaa ongelman ratkaisemiseksi jumalallisen järjestyksen mukaan, jonka Kristus oli kirkkoonsa asettanut. Vain protestantit edustavat “kaikki puljut voivat tehdä niin kuin itse tykkäävät” -linjaa. Raamattu sen sijaan kertoo meille pyhien epistoloiden kautta jumalallisesta järjestyksestä ja kirkon hierarkiasta.

249

Joskus olen kyllä ajatellut, että se on täsmälleen päin vastoin. Protestantit ovat perustaneet erillisiä kirkkokuntia käsittämättömän pienistä syistä. Katolisen ja ortodoksisen kirkon sisällä esiintyy erilaisuutta paljon enemmän kuin yksittäisten protestanttisten liikkeiden sisällä.

Ja se, mitä itse tuolla alunperin tarkoitin, oli se, että jos joka tapauksessa kaikki ovat jonkin verran pielessä, pitää valita se alue, missä pielessäoleminen on vähiten vaarallista. Ja Kristuksen sovitustyön merkitys on kristinuskon ydin. Moni asia on vähemmän tärkeää kuin se, olematta silti täysin merkityksetön. Mutta täydellistä vaan ei ole.

1 tykkäys
250

Tämäkin riippuu täysin siitä, että onko katse luodussa vai luomattomassa. Jos etsii jotain täydellisen kaunista tunnelmaa tai retoriikkaa, niin sitten täydellisyyttä ei ole. Mutta jos katse on luodun sijasta luomattomissa asioissa, niin silloin väitteesi ei pidä paikkaansa muuta kuin siinä tapauksessa, että Jeesus joko valehteli olevansa kirkkonsa kanssa aina aikojen loppuun asti tai hän ei ole kyennyt pitämään lupaustaan.

Ennemmin uskon sinun erehtyvän kuin Jeesuksen lupailleen liikoja. Koska Jeesuksen sanat pitävät, on kirkon täytynyt aina olla täydellisen erehtymättömänä ja Jumalan armoa välittävänä olemassa aina meidän aikoihimme asti.

251

… tai sitten Jeesus on lupauksensa mukaisesti omiensa - eli kastettujen ja uskovien - kanssa, mutta me erilaiset ja eri kirkkoihin kuuluvat ymmärrämme eri tavoin ne yksityiskohdat, jotka osoittavat miten ja millä perusteilla kirkkomme on osa Kirkkoa, eli Kristuksen ruumista.

Se, että yhden kirkon edustaja sanoo olevansa täydellisessä ja erehtymättömässä kirkossa, sulkee kaikki muut ulos erehdykseen ja käytännössä irti Kristuksesta.

Vaikka olenkin ehkä joistain opillisista asioista Ooperin kanssa eri mieltä, hän on mielestäni kuvannut hyvin sitä, mikä lähtökohta on hyödyllinen kun etsitään kristittyjen yhteyttä - jota Jeesuskin rukoili…

…
Luterilaisuuden taustaoletuksista on näköjään nyt siirrytty oletuksiin luterilaisuudesta, kas kun protestantismi kelpaa edelleen leimaksi kaikelle harhalle…:wink:

1 tykkäys
252

Ei se, että korostaa ykseyden ja yksimielisyyden merkitystä, ole hajaannusta aiheuttavaa ja ulossulkevaa, vaan erimielisyys ja omavaltaisuus ja traditiosta poikkeaminen se on, mikä hajottaa. Apostolit tähdensivät ykseyden merkitystä:

He pitivät kaikki yhtä ja rukoilivat lakkaamatta yhdessä joukkoonsa kuuluvien naisten sekä Jeesuksen äidin Marian ja Jeesuksen veljien kanssa.

Veljet, Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeen kehotan teitä kaikkia pitämään keskenänne yhtä, välttämään hajaannusta ja elämään yksimielisinä.

Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin.

On siis tarkoitus olla yksi ruumis, yksi kokonaisuus, jossa on monta jäsentä. Protestanttisuus kuitenkin kääntää tämän niin, että on ok, että on monta kokonaisuutta ja niissä monia jäseniä. Ikään kuin monta kokonaisuutta muodostaisi yhden ruumiin. Ei se niin mene, sillä eri kirkkokunnat eivät ole elimellisessä yhteydessä toisiinsa: niillä ei ole yhteinen “verenkierto” tai ruuansulatus, koska ehtoollisyhteys puuttuu. Niillä ei myöskään ole yhteistä mieltä, kun oppi ei ole sama. Niinpä ne eivät ole yksi kokonaisuus, vaan monta kokonaisuutta. Tämän takia protestanttisuudessa niin yleinen “fragmenttiteoria” pirstaloituneesta kirkosta ei ole eikä voi olla tosi. Jos uskoisi siihen, pitäisi uskoa, että Kristuksen ruumis on pilkottu ja että se on yhä kuollut.

253

Tämä oli mielenkiintoinen, inspiroiva - ja kähveltämisen arvoinen ajatus. Objektin ja subjektin paikanvaihto tuolla tavalla läpäisee länsimaisessa kulttuurissa monia elämänalueita. Esimerkiksi taiteessa se näkyy äärimmäisenä yksilöllisyytenä, jossa taiteilijat, runoilijat, säveltäjät ymv. luovat postmodernia, yksilöllistä taidetta, josta kukaan ei ymmärrä mitään - käsittämättömien ja triviaalien intertekstuaalisten viittausten takia - mutta jota silti on pidettävä korkealuokkaisena kuin keisarin uusia vaatteita.

254

Vuosisatoja sitten “subjektilla” tarkoitettiin sitä aihetta, josta puhuttiin. Jolloin henkilö, joka aihetta tutki, oli “objekti”, johon aihe teki vaikutuksia ja muistijälkiä. Ajatusta voisi kuvata niin, että ihminen (tai ihmisen mieli) oli kuin passiivinen kangas, johon asia heijastui. Ei ollut olemassa subjektiivisen ja objektiivisen välistä jakoa, koska väistämättä kaikki tieto oli subjektiivista (eli tiettyä aihetta koskevaa) tai objektiivista (kyseisen yksilön “mielen kankaalle” heijastunutta) samaan aikaan. Oppija saattoi saada aina vain tarkempia, syvempiä ja monipuolisempia näkökulmia asioihin. Mutta ne olivat aina näkökulmia. Niitä sai lisää kun antoi heijastaa niitä itseensä eli altistui niille.

Modernin aikakauden myötä alettiin uskoa, että ihminen itse oli subjekti, eli toimiva osapuoli, joka nimesi asioita ja vaikutti niihin. Tämä tarkoitti sitä, että maailmasta tuli objekti, eli vaikuttamisen kohde, johon subjekti teki jälkensä. Tämän seurauksena alettiin ajatella, että on olemassa objektiivista puhetta ja objektiivista tietoa. Eli on puhetta maailmasta, jota kukaan ei erityisesti puhu. Tekstiä ilman kirjoittajaa, puhetta ilman puhujaa. Nämä jokainen tietää mahdottomiksi. Ajatuksista ilman ajattelijaa ainakin debatoidaan vielä.

Kysyn tästä kohdasta. Onko tuo miten Voegilin esittää asian? Olen siinä ymmärryksessä, että ‘subjekti’ ei latinankielisessä filosofiassa (nimitys on siis peräisin keskiajalta, se on käännös Aristoteleksen kreikankielisestä termistä, joka ei nyt ole olennainen) lähtökohtaisesti tarkoita “toimivaa osapuolta”, vaan asiaa joka on olemassa mielestä riippumatta. Mitä tulee tietoon niin siinä tietysti pätee se, että tieto koskee jotakin aihetta, eli tiedon subjektia, mutta tieto sikäli kuin se on tietäjässä on tietäjässä objektiivisesti. Mutta on sen sijaan vaikea ajatella, että mieli olisi kuin passiivinen kangas paitsi sikäli, että “sielu on jollain tavoin kaikki” tai ikään kuin tyhjä taulu (kuten Aristoteles kirjoittaa, siis tabula rasa), johon voi piirtyä monenlaisia asioita.

On kuitenkin itsestään selvää, että ihminen voi vaikuttaa maailmaan materiaalisesti ja ihminen myös nimeää asioita - miten muuten voisikaan olla? Nimeäminen on arbitraarista, mutta ei sattumanvaraista, sillä se perustuu todellisiin samankaltaisuuksiin asioiden välillä. Se, että tunnustetaan ihmisen (ja myös muiden eläinten ja kasvien) kyky vaikuttaa maailmaan, ei suoraan johda siihen, että tehdään virheellinen subjektiivisen ja objektiivisen erottelu, mitä tulee tietoon.

255

Ajatukseni ovat vapaasti yhdistellen Barfieldilta, lähinnä kirjasta Saving the Appearances. Voegelinia en ole lukenut niin paljoa, että olisin vielä edennyt hänen ajatuksiinsa tietoisuudesta. Käsittääkseni Voegelin painottaa sitä, että ihmisen mielen keskeinen piirre, kun se toimii oikein, on avoimuus tuonpuoleista kohti. Sama, minkä Platon esittää luolavertauksessa, kun sen lukee alkuperäisessä muodossaan, eli neljän askeleen prosessina.

Oma käsitykseni protestanttisesta teologiasta on, että se poistaa tämän avoimuuden vaatimuksen tai jopa mahdollisuuden. Uskon, että myös se vähäinen kritiikki, mitä Voegelin esittää protestanttista aikaa ja ajattelua kohtaan, on rinnasteinen tälle.

Subjektin käsitteessä ja subjektiivisuudessa se keskeinen testi minulle, että sanalla on sille kuuluva selitysvoima, on siinä, että se toimii kritiikkinä subjektivismia vastaan. Eli että ihmisen mieli voisi olla itse itsensä aihe ilman, että se viittaa tai vetoaa mihinkään itsensä ulkopuolella.

Eli jos mieli käsittää tai kokee kasteen tai ehtoollisen merkitykseksi jotain, niin sen koetun jonkin lähde täytyy sijaita mielen ulkopuolella. Eli mieli ei ole luonut, millään riippumattomalla olemassaololla, kasteen tai ehtoollisen merkitystä. Vaan merkitys on aina ensin annettu mielelle. Eli ajatukseni on, että luterilainen ja katolinen ajattelu antavat asioille eri merkityksen niiden eri maailmankuvan vuoksi. Väitteestä, että se merkitys on jotain, tai että se on sama, pitäisi lähteä kysymysten ketju, joka lopulta täydentää merkityksen kaikille käytetyille termeille. Uskon, että siinä ketjussa, muutaman askeleen jälkeen, osoittautuu, ettei kyse ole ollenkaan samasta asiasta.

Väitteeni on, että jos mieli pitää totena sitä, mitä se näkee tai kokee - tai ottaa sanat asioina sinänsä, eikä viittauksina todellisuuteen, joka aukeaa vain uusien kysymysten kautta - niin se voi pitää luterilaista ja katolista kastetta ja ehtoollista samoina asioina. Tässä sana ‘subjekti’ ilmeisesti ei tarkoita asiaa, joka on olemassa mielestä riippumatta, vaan uusi käyttötapa tarkoittaa mieltä, joka on olemassa ja jonka sisällöt ovat olemassa asioista riippumatta.

Vai onko ‘subjektivismilla’ aina tarkoitettu ilmiötä, jossa ‘subjektia’ käsitteenä käytetään väärin? Eli mielen sisällä syntyneille asioille, kuten karismaattisille elämyksille, jotka eivät ole ‘subjekteja’, annetaan sellainen status kuin ne olisivat mielen ulkopuolisia, eli ‘subjekteja’. Jolloin subjektivismi olisi väite, että mielen sisäistä tai ulkoista ei ole olemassa sinänsä, vaan kaikki on samalla tavalla mielen konstruoimaa. Eli mieli on jakamaton, äärettömän pieni piste, joka on konstruoinut itsensä ulkopuolelta aivan kaiken.

Objektiivisessa todellisuudessa tai sen mahdottomuudessa ei ole kyse siitä, että voiko ihminen vaikuttaa maailmaan materiaalisesti. Vaan, että mieli olisi sillä tavalla itseriittoinen, että ympäröivä todellisuus olisi tai voisi olla sille vain kohde. Eli kyse on maailman vaikutuksesta mieleen, erityisesti sen kiistämisestä. Vaikka moderni ajattelu vaikuttaa jotenkin samaan aikaan sekä myöntävän että kiistävän sen.

Olen ollut potilaana sielunhoitokeskustelussa, jossa on pohdittu sitä, että en osaa tiettyä asiaa kokea tietyllä tavalla. Ja sielunhoitajalle oli erittäin vaikea käsittää, että en voinut mielessäni vain “luoda” sitä ihanteellista, optimaalista tai oikeaa tapaa kokea. Vaikka miten osasin sanoa ääneen sen järjellisen sisällön, ja olin sen suotavuudesta aivan samaa mieltä. En kyennyt keksimään mitään mallia, en mitään palkintoa enkä pakkoa, josta kyseinen kokemus olisi voinut nousta. Eikä sen ollut mahdollista nousta pelkästä päätöksestä. Tämä siinä oli kaikkein vaikeinta käsittää. Kun tarpeeksi kauan kuuntelin, miten sen kokemuksen olisi vaan järkevää ja hyvä nousta, halusin vain kaikin keinoin vaihtaa aihetta.

Ja kirosin hiljaa mielessäni hartaasti tätä modernia ajattelua, jossa mieli voi luoda riippumattomia ja itsenäisiä todellisuuksia. Tai kutsua olemattomat niin kuin ne olisivat. Sen sijaan, että olisi halua perehtyä siihen, mistä kyseiset asiat oikeasti ovat tulleet.

Jos tieto on tietäjässä objektiivisesti, niin mikä on tämän toteamuksen merkitys? Jos sanalla ‘objektiivinen’ voi tarkoittaa paria kolmea eri asiaa, niin mikä näistä on kyseessä tässä? Kun tässä minun Barfieldiltä oppimassani leikissä kyse on siitä, että subjektiivinen ja objektiivinen eivät itsessään ole jotain yksiselitteistä ja muuttumatonta, vaan sanat viittaavat todellisuuteen opitulla tavalla. Mitä tarkempia, enemmän ja erilaisempia tapoja käyttää ja käsittää sanoja joku oppii, sen paremmin hänen on mahdollista viitata niillä todellisuuteen. Jossain vaiheessa todellisuuden luonteen käsittäminen on kiinni siitä, mitä sisältöjä annetaan tuollaisille näennäisesti perustaville tai perimmäisille käsitteille.

En usko mihinkään taulun tyhjyyteen. Uskon tauluun. Joka ei millään merkityksellisellä tavalla ole tyhjä. Koska sen, mitä siihen voi heijastaa (tai piirtää), määrittää se, mitä siihen on jo aikaisemmin heijastettu. Vygotskyn ZPD on kiva esimerkki tästä. Mutta sama ei päde vain siihen, kun taaperot kokoavat palikkatorneja, vaan jopa tunteiden ilmaisuun ja mielekkyyden kokemiseen.

256

Vai onko ‘subjektivismilla’ aina tarkoitettu ilmiötä, jossa ‘subjektia’ käsitteenä käytetään väärin? Eli mielen sisällä syntyneille asioille, kuten karismaattisille elämyksille, jotka eivät ole ‘subjekteja’, annetaan sellainen status kuin ne olisivat mielen ulkopuolisia, eli ‘subjekteja’. Jolloin subjektivismi olisi väite, että mielen sisäistä tai ulkoista ei ole olemassa sinänsä, vaan kaikki on samalla tavalla mielen konstruoimaa. Eli mieli on jakamaton, äärettömän pieni piste, joka on konstruoinut itsensä ulkopuolelta aivan kaiken.

Tämä menee haastavaksi, koska sanat subjektiivinen, subjektivismi ja subjekti sanotaan monella tavoin. En tiedä subjektivismin historiaa, mutta jos joku puhuisi minulle subjektivismista, niin käsittäisin, että kysymys on juuri siitä, että kaikki on samalla tavalla mielen konstruoimaa, kuten kirjoitat. Mitä tulee tuohon esimerkkiin, niin karismaattisella elämyksellä, on jonkinlainen subjektiivinen (materiaalinen) rakenne, joka korreloi elämyksen kanssa, mutta elämys on varsinaisesti objektiivinen. Se mihin tuo elämys sitten liittyy, mitä se merkitsee, on toinen juttu.

Jos tieto on tietäjässä objektiivisesti, niin mikä on tämän toteamuksen merkitys? Jos sanalla ‘objektiivinen’ voi tarkoittaa paria kolmea eri asiaa, niin mikä näistä on kyseessä tässä? Kun tässä minun Barfieldiltä oppimassani leikissä kyse on siitä, että subjektiivinen ja objektiivinen eivät itsessään ole jotain yksiselitteistä ja muuttumatonta, vaan sanat viittaavat todellisuuteen opitulla tavalla. Mitä tarkempia, enemmän ja erilaisempia tapoja käyttää ja käsittää sanoja joku oppii, sen paremmin hänen on mahdollista viitata niillä todellisuuteen. Jossain vaiheessa todellisuuden luonteen käsittäminen on kiinni siitä, mitä sisältöjä annetaan tuollaisille näennäisesti perustaville tai perimmäisille käsitteille.

Kun sanomme, että objektiivista on jokin tunnettu tai tiedetty, tai yksinkertaisesti jokin kognitiossa oleva, siinä on juuri se hyöty, että voidaan erotella toisistaan fysikaalinen todellisuus, johon kuuluvat subjektit, ja sen aiheuttamat impressiot aistielimeen, joista rakennetaan objektiivisuus kun ympäristöstä sisäisten voimien, muistin, arvioinnin, mielikuvituksen ja ymmärryksen avulla saadaan aikaan perseptio. Tietenkin ympäristön subjektiviteetti, ulkoinen maailma, kappale, mikä vain, joka aiheuttaa impression aistielimeen on tässä suhteessa toimiva osapuoli, kun taas aistielin on se, johon tuo aistittava aiheuttaa impression. .

Sanat tietenkin itsessään ovat välineitä, joilla on sovittu merkitys joka voi myös vaihtua, tämä on selvää. Toisaalta sanoilla, sen lisäksi, että niillä on sovittu merkitys, on myös historia. Lähinnä minua kiinnosti, mistä tuo ajatus “toimivasta osapuolesta” oli peräisin.