Luterilaisuuden ongelmallisia taustaoletuksia


#301

Tämä koskenee varmaan myös niitä anglo-amerikkalaisia ko. kielentaitajia(?)

Totta on myös se, että mikäli pidämme tänäänkin ortodoksisuutta aidosti, uskontunnustuksen mukaisesti, universaalina kristillisyytenä, emmekä vain jonain eksoottisena itäisenä uskona tai kreikkalaisena kristillisyyden muotona -kuten eräät etnosentriset ja ei-ortodoksisten lahkojen tavoin ajattelevat pietistiset piirit tekevät- on meidän tunnettava paremmin lännen kristittyjen ja uskostaan luopuneiden ajatteluun vaikuttaneet teologit, opettajat ja filosofit, jotta pystyisimme “tulkitsemaan” heille mielekkäällä tavalla apostolista, katolista ja ortodoksista kristinuskoa.

Latinan merkittävämpi haltuunotto oppineidemme keskuudessa on myös tärkeää, jotta me oppisimme tuntemaan paremmin sellaiset “läntiset” tai lännessä vaikuttaneet ortodoksiset kirkkoisät, jotka kuuluvat pyhien kirkkoisien ja opettajiemme joukkoon, kreikkaa käyttäneiden “itäisten” isiemme lailla.


#302

Luulen oppineeni luterilaisesta opetuksesta sen, että Jumala puhuttelee ihmistä eri tavoin. Ei pelkästään evankeliumin saarnassa, kirkonpenkissä. Jumala puhuttelee monia luonnon kautta, aistimme kokevat pyhyyttä. Tätä voi moni pitää yleisuskonnollisena kokemuksena, mutta eikö se kristinuskon kannalta ole sama Jumala, joka on Isämme?
Pekka tarkoittanee, että Raamatun ja Kristuksen kautta itsensä ilmoittava Jumala on kuitenkin välttämätöntä kohdata, jotta löytäisimme pelastavan yhteyden.
Kumpikaan “ilmoitus” ei avaudu jonkun ihmisen kyvyn voimalla. Pyhä hetki luonnossa on tapahtumana jollain tasolla sama asia luonnonuskonnon tai jopa ateismin kuin kristinuskon vakaumuksekseen ilmoittavalle. Vain Jumalan Henki itse voi käyttää tuota kokemusta ihmisen tavoittaakseen. Samoin ilman uskoa voi aivan hyvin kuunnella saarnaa tai tutkia Raamattua. Se on vain opetuskokoelmaa ja ihmiskunnan perintöä, sivistyneellekin ihmiselle. Ellei Pyhä Henki sytytä sydäntä ja avaa korvia.
Ihmisen elämäkohtalot, kaikki se tuska ja vaiva, joskus riemukin, joka arkeemme kuuluu, on myös minulle opetetun luterilaisen ajattelun mukaan Jumalan ja ihmisen mahdollinen kohtaamisen alue. En minä ainakaan ajattele, että esim. todetun vakavan sairauden tai läheisen kuoleman ihmisessä aikaansaama pysähtyminen ja arvojen uudelleenjärjestyminen olisi Jumalan toiminnasta irrallista, ihmisen omaa aluetta. Johon sitten tarvittaisiin pappi sanomaan “hei, ymmärrä nyt, tälläista elämä on - nyt kannattaa kääntyä Jumalan puoleen” tms. Jumalahan on luonut ihmiseen kaipuun ja oman “sijan”. Jumala kutsuu ja tavoittelee meitä näin läpi elämän. Raamattu ja kirkon elämä tarkentavat uskoa, ja auttavat, taluttavat ihmistä näiden tarttumakohtien lisäksi ja avulla.


#303

Minulla ei ole mitään omaa kokemusta Lhpk:sta. Muilta osin, luterilaisena ja aika paljon herätysliikkeiden vaikuttamana kirkon jäsenenä, voin jollain tavalla jakaa kokemuksesi. Erityisesti kriisipitoisessa elämässä, jota on tässä ollut riittämiin, olisi välillä toivonut vähemmän opillisuutta ja enemmän elämän rosoisuutta. Toisaalta moni kertoo päinvastaista. Luterilainen seurakunta on tuonut juuri tasapainon kaikessa “kuivassa” vakaudessaan.

Mutta olen samaa mieltä siitä että leikkaaminen ihmisten arkielämään on aina välttämätöntä, mitä tulee saarnaan, jumalanpalvelukseen ja koko seurakunnan toiminta-ajatukseen. Ihmisiä varten kirkko on, eikä vain asianharrastajia ja sanojen pyörittelijöitä.

Ihmisiä ohitetaan tosi paljon hurskain huulin, ja tästä on joskus minunkin pitänyt suorastaan huutaa (täällä ja vähän muuallakin). Pahinta on, että itse syyllistyy kuitenkin samaan.

Minulle sopii btw että uudistetaan luterilainen kirkko siten että se ei ole pelkkää teoriaa. Olen messissä, jos kerrot, miten ja milloin aloitetaan.


#304

Minulla on nyt kokemusta eräästä kirkon perinneherätysliikkeestä ja nyt LHPK:sta. Havaintoni mukaan kyseisen herätysliikkeen sosiaalinen koodi edellytti siistiin porvarilliseen pukuun pukeutumista ja käyttäytymistä tietyllä tavalla. Laitapuolen kulkijoita, alkoholi- ja huumeriippuvaisia sekä rähjäisesti pukeutuvia katsottiin nenänvartta pitkin. Varallisuus katsottiin Jumalan siunaukseksi ja köyhyys synnin seuraukseksi. Se oli juuri sitä kahvikekkerikristillisyyttä mistä LHPK:ta on syytetty. Sen sijaan olen havainnut, ettei LHPK:ssa ole pukeutumiskoodeja, eikä eläkeämmät kuiskuttele toisilleen että tuo ukko varmaan haiskahtaa viinalle (kyseinen rähjäisesti pukeutunut ukko ei muuten haiskahtanut). Ulkopuolisen on varmasti paljon helpompi tulla LHPK:n tilaisuuteen kuin tuohon siloiteltujen yrittäjäporvarien perinnekerhoon. (Olen muuten itse yrittäjä ja porvari - tosin en kovinkaan varakas). Keskimääräinen varallisuuskin on varmaan kolmasosa.


#305

Siisti pukeutuminen jumalanpalvelukseen indikoi sitä, että Jumalaa kunnioitetaan.


#306

Olin käymässä pari päivää sitten Luther-divarissa. Siellä oli eräs Helsingin Markuksen seurakunnassa käyvä mies, joka kertoi avoimesti, että hänellä on ollut huumeongelma. Sydäntäni tämä kohtaaminen lämmitti, koska olen välillä itsekin miettinyt sitä, löytävätkö vain ne, joiden elämä on kunnossa, tunnustukselliset luterilaiset seurakunnat. Eli varmaan Thinkcat on oikeassa siinä, että usein olemme ärsyttävän porvarillisia, mutta onneksi poikkeuksiakin on.


#307

Oma kokemukseni Lhpk:n eri seurakunnissa käyvästä väestä on, että meitä on joka lähtöön. Vauvasta vaariin ja hyvin toimeentulevasta hyvinkin pienellä kituuttaviin. On sairaseläkeläisiä, kehitysvammaisia ja tiedän myös useita lääkäreitä, jotka osallistuvat aktiivisesti seurakuntien elämään. Ja miten suuri siunaus seurakunnille ja seurakuntalaisille on se, että mukana on näitä varakkaita “porvareita” jotka voivat osallistua pastoreiden palkkojen ja vuokramenojen maksuun.

Nämä kaikki Kristuksen sovitustyön aarteiden äärelle kokoontuneet Jumalan lapset nauttivat vieri vieressä Kristuksen ruumiin ja yhteisestä maljasta Herramme veren. Messun jälkeen tässä ketjussa Thinkcatin parjaamilla kirkkokahveilla nämä eri “sosiaaliluokista” tulevat sitten istuvat samoissa pöydissä ja tutustuvat. Ei vain juosta ovesta ulos ja paeta omaan mukavaa elämään messun jälkeen, vaan jäädään luomaan aitoja ihmissuhteita, jotka sitten kantavat hedelmää arjessa mm. auttamisena, vierelläkulkemisena ja rukouksen muodossa.


#308

Tämä kahveilla tutustuminen tai yksin jääminen on sinänsä vain detalji tässä thinkcatin jutussa. On hyvin paljon jokaisesta itsestään kiinni jääkö syrjään mutta ehdottomasti on myös sellaista meininkiä ettei halutakaan olla kuin kavereiden tai ns oman luokan kanssa. Eli kokemukset vaihtelevat laidasta laitaan.
Käsitin että kritiikin kärki on siinä mitä kokoontuminen kokonaisuutena viestii yhteisön kristinuskoa koskevasta visiosta. Ja siitä jääkö opin ja elämän yhteys hämäräksi.


#309

Tähän täytynee tarkentaa, että olen kovasti kiinnostunut traditiosta ja pidän sitä suuressa arvossa.


#310

Jos äidinkieli ei ole kreikka, niin hyvin vaikea se on saavuttaa niin syvällistä kielitaitoa. Agricola-vertaus on pätevä. Eihän se mahdotonta ole, että joku ei-suomalainen tuntisi kirjasuomen kehitystä ja vaihtelua yhtä hyvin kuin natiivit Agricolan tekstejä tutkivat fennistit, mutta eipä sellaisia käytännössä ole - ellei sitten joku virolainen tai unkarilainen lingvisti yllä samalle tasolle. Muilta vain puuttuu riittävän syvällinen suomen kielen tuntemus. Tämä on kuitenkin hyödytön väittelyn aihe, eikä minulla ole mitään tarvetta päästä konsensukseen tässä aiheessa.

Ei tässä ole mistään etnosentrisyydestä tai etnofyletismistä kyse, vaan siitä, että kirkon teologialla ja filosofialla on myös oma historiansa: se on muotoutunut sellaiseksi kuin on muotoutunut aivan tietynlaisessa ympäristössä, tietynlaisessa kielikontekstissa ja tietynlaisen filosofisen perinteen piirissä. Jotta sitä voitaisiin oikein ymmärtää, tulisi tuntea nämä asiat syvällisesti, mikäli halutaan jatkossakin huolehtia siitä, ettei oman aikamme teologian ja menneen ajan teologian välille tule tarpeetonta katkosta.

Olisi ilman muuta parempi, että oman aikamme ihmiset tuntisivat varhaisten isien teologiaa ja ajattelua sen omilla ehdoilla kuin että tekisimme vain teologiaa oman aikamme lähtökohdista käsin perinteen unohtaen. Varhaiset isät ovat olleet äärimmäisen tarkkoja niin ajattelussaan kuin ilmaisussaan. Siihen syvällisesti perehtyminen on haastavaa ja hidasta. Esimerkiksi itselläni kapasiteetti ei riitä. Voin ainoastaan lueskella ja pyrkiä sitten itse keksimään tavat, joilla saan lukemani hyödyntämään omaa sitoutumistani kirkkoon ja sen elämään. Käytännössä näin tekevät myös ne äidinkieleltään ei-kreikkalaiset, jotka ottavat kreikankieliset tekstit tarkastelunsa esineeksi. Kun on kyse amerikkalaisista, niin he vain usein röyhkeydessään kuvittelevat ymmärtävänsä oikein, vaikka eivät edes ymmärrä sitä, etteivät ymmärrä.

Ei tämä koske vain teologiaa tai kreikkalaisia. Aivan samalla tavalla suhtaudun skeptisesti siihen, jos joku amerikkalainen väittää ymmärtävänsä, mitä Heidegger tai Kungfutse todella tarkoitti.

Latinaa keskiverto-ortodoksi ei tarvitse yhtään mihinkään, mutta ainahan laaja kielitaito on hyödyksi. Ei siitä ainakaan haittaa ole, jos latinaa osaa. Läntiset, jakautumattoman kirkon aikaiset pyhät tosiaan jäävät usein ort. kirkossa vähemmälle huomiolle. Augustinusta ja p. Cassianus Roomalaista tunnetaan jonkin verran, mutta muut usein unohtuvat. Harmillistahan se on, olen samaa mieltä.


#311

Se indikoi lähinnä sitä, että tulee sellaisesta kristillisestä perinteessä, jossa on ollut tapana osoittaa kunnioituksensa Jumalaa ja jumalanpalvelusta kohtaan sillä tavalla. Joku muu on ehkä tottunut osoittamaan kunnioitustaan ihan muulla tavalla. Lisäksi siisti pukeutuminen indikoi sitä, että kyseisellä henkilöllä on siihen varaa. Se ei ole itsestäänselvyys, vaikka kirppiksiltä ns. parempaa vaatetta varsin halvalla saakin. Itse olen viime aikoina tykästynyt laittamaan hieman parempaa päälle kirkkoreissulle, mutta aina en ole niin tehnyt. Taustavaikuttajana tässä on myös mieheni, joka tykkää laittaa kauluspaidan kirkkoon, enkä sitten kehtaa istua vieressä ihan arkivaatteissa.

Omassa nykyisessä messuyhteisössäni on muuten kivasti tätä yhteiskuntaluokkien ja taustojen diversiteettiä, samoin kuin mieheni seurakunnassa. Aiemmin kävin sellaisessa kirkossa, jossa kokoontuva seurakunta oli, jos ei välttämättä varallisuudeltaan niin ainakin koulutustasoltaan suht homogeenisen tasokasta. On parempi, että on monenlaista porukkaa, vaikka siinä on omat haasteensakin. Olen yhden toimintamuodon vetäjä tällä hetkellä ja siellä käy myös sellaisia ihmisiä, joiden tausta ja elämäntilanne on kovin erilainen kuin omani. Rikkaushan se on, mutta aiheuttaa vähän erilaista miettimistä.


#312

Olen kuullut tuon. Mutta en ole oppinut sitä, koska kukaan ei ole kyennyt ymmärrettävästi perustelemaan, että mitä sillä tarkoitetaan tai mitä hyötyä sillä tavalla ajattelemisesta on. Paitsi että sillä voi neutraloida kritiikkiä, koska siinä oletetaan vastapuolen olevan sitä mieltä, että usko pitää esittää vain tietyllä tavalla.

Vähän kuin joku kysyisi, että mitä on sielunhoito? Joku vastaisi, että siinä jokaista potilasta hoidetaan hänelle parhaiten sopivalla tavalla. Sitten voisi toistaa kysymyksen, että mitä on sielunhoito? Eli mikä on sielu? Tai miten käsität sielun? Entä miten sitten sen hoitamisen? Mitä siinä voi olla sellaista vialla, että se tarvitsee hoitamista?

Eli kysymys on, että onko sillä puhuttelulla mitään yhteistä teemaa tai nimittäjää? Tai jos on, niin onko sillä teemalla mitään tekemistä elämän sisällön kanssa?

Esimerkiksi reformoidut eli kalvinistit tuntuvat uskovan, jos yhtään Paul Washeria kuuntelee ja hänen suosiotaan heidän keskuudessaan katsoo, että tulenpalava lakisaarna, joka tekee syntisestä hakkelusta ja saa hänet tutisemaan pelosta (tai ainakin alleviivaa sitä, miten “meidän kaikkien tulisi tutista pelosta”) on se varsinainen tapa. Ja sitten iloitellaan sillä, että Raamatusta pidetään akateemisia luentoja - jotka, LHPK:n tapaan ja Phil Johnsonia jos kuuntelee, voivat olla pelkkiä osoittimia tunnustuksen mukaiseen pelastusoppiin. Kalvinisteilla sen lisäksi, jos MacArthurin mukaan mennään, on sekä ajankohtaisia kritiikkejä vaikka hyperkarismaattisuutta vastaan, että mielenkiintoista akateemista nippelitietoa Raamatun ajan kulttuureista, tavoista ja sosiaalisista normeista.

Vertaisin luterilaista - siis en nyt ketään tiettyä, vaan tämä on sellainen yleinen fiilis - debaatin osapuolena kauppiaaseen, jolta ostat kilon nauloja. Kauppias antaa sinulle laatikon, jossa on pari hassua naulaa. Sen jälkeen on sinun tehtäväsi tinkimällä ja inttämällä saada ne naulat vähän kerrallaan siihen laatikkoon.

Yleensä koen, että se on inhimillisesti mahdotonta jo ennen kuin edes murto-osa nauloista on laatikossa.

Jos sanon, että havaitsen vain kehykset, mutta en mitään substanssia niiden sisällä, niin vastaukseksi yleensä tarjotaan niitä kehyksiä uudelleen ja uudelleen. Ja ihmettelyä, miksi en hyväksy niitä asian substanssiksi. Eli jos sinulla on kirkossa saarnattava sola fide pelastus ja maisema postikortissa, joka ilmentää Jumalan kunniaa luomakunnassa, niin mistä se yksilön elämä nousee näiden väliin tai laajenee näistä?

Jotkut lisäävät siihen rockgospelia. Toiset lisäävät siihen yliluonnollisia kokemuksia tai pientä mystiikan harrastelua, kuten kuuntelevaa rukousta. Uusin juttu on lisätä siihen sosiaalisia ja poliittisia voimannäyttöjä. Kaiken aikaa yksilön elämä jotenkin vain geneerisesti oletetaan siihen keskelle, kuin hajuton, aineeton ja näkymätön elefantti.

Lisäksi siirryt tuossa ihan eri aiheeseen. Ensinnäkään kukaan täällä ei ole kiistänyt Jumalan toiminnan välttämättömyyttä pelastuksessa. Toiseksi tuo ei ole se, mitä Pekka sanoi. Ja kolmanneksi, tuo ei ole se vastaus, mitä tässä haetaan. Eli meillä on 1) postikortti ja 2) sola fide. Kysymys on, että mitä näiden väliltä löytyy? Saamani vastaukset ovat vuorotellen olleet, että 1) “onhan meillä se postikortti, ettei kaikki ole vain sola fideä” ja 2) “tarvitaanhan se sola fide; ei kaikki voi olla pelkän postikortin varassa”.

Yksi selittävä piirre, tai ilmentymä edellä sanomastani, tai ilmentymä koko problematiikasta, on luterilaisuuden allergia sille näkymättömälle elefantille eli yksilölle ja hänen ihmisyydelleen, sisältäen myös ne kyvyt. Paljon tärkeämpää olisi sanoa, että mikään ilmoitus ei avaudu ilman, että jokin ihmisen kyky on siinä osallisena.

Ei minun ole mikään tarkoitus pelkästään lytätä luterilaisuutta pelkästä lyttäämisen ilosta. Mutta parhaiten sen ymmärtää, ja parhaiten siihen kohdistettua kritiikkiä ymmärtää, jos aina tutkii sen mahdollisuuden, että se on todellisuudesta irtautunutta puhetta joka jää abstraktille tasolle. Otan seuraavan esimerkin:

Miten ihminen voi tietää, että Jumalan Henki on jossain tilanteessa käyttänyt tuota kokemusta ihmisen tavoittaakseen?

Sama kysymys. Missä se näkyy? Mitä se tarkoittaa? Ennen kuin joku neropatti pomppaa tähän, niin minun on hyvä todeta, että en kysele itseäni varten. Ei minulla ole asian kanssa mitään hätää tai ongelmaa. Haluan vain tietää, että onko luterilaisuudella (tai olisiko luterilaisuudella ollut) esittää mitään omia vastauksia, jotka olisivat mahdollisesti samoja tai erilaisia? Onko jotain, mistä olen kävellyt ohi? Vai kävelinkö pois nähtyäni kaiken ja ihan hyvällä syyllä?

Join tänään aikaisemmin kahvia. Mitä eroa on sillä, että a) juon kahvia, b) juon uskossa kahvia tai c) juon kahvia Pyhän Hengen sytyttämänä? Saanko sanoa, että ei mitään? Olennainen asia on se, että kahvi tulee juotua. Jos olisi selvästi osoitettavissa, että Pyhä Henki vaikuttaa johonkin konkreettiseen asiaan, mikä juomisen aikana tapahtuu, niin sitten erolla olisi merkitystä.

En usko, että on mitään, mistä olen kävellyt ohi. Tai mitään, mikä on jäänyt huomaamatta. Arvostan sitä, että vilpittömästi selität sen, miten käsität asian. Koska siten voin luottaa, että edustat sitä ajattelua, mikä tässä on puheena. Ja joku, jos on eri mieltä, voi helposti täydentää ajatusta.

Onko ihmisen elämällä, siis luotuisuudella, yksilöydellä, arjella ja kokemuksilla mitään muuta arvoa uskon kannalta kuin se, että a) siitä voi päästä pois tai b) se voi toimia hyppyrinä sola fideen, jos vaikka tulee vakava sairaus tai läheisen kuolema? Aika pitkälle vastasit tuossa, että ei ole. Ja aika pitkälle se on ollut koko argumenttini tässä luterilaisuutta vastaan.

Eli ihminen elää maailmassa vain kaivatakseen Jumalaa, jolla ei ole tekemistä sen elämän tai maailman kanssa, paitsi postikorttien maisemien tai luonnossa vietettyjen hetkien mystisen pysäyttävyyden kautta. Aivan kuin luterilaisuus sanoisi, että koko ihmisenä oleminen on kirottua ja sen kuuluu jäädä pimentoon. Ja sen ainoa arvo, merkitys tai sisältö on, että ihminen tulisi tietoiseksi sen kirottuna olemisesta, voidakseen kaivata sola fideä, jonka vaikutus alkaa kuoleman hetkellä mutta ei ennen.

Kuvittelen näyttäneeni kartan koko kuviosta jo aikaisemmin. Mutta jos en, niin teen sen pian taas.


#313

@Thinkcat, käsittääkseni @tortoise on pyytänyt sinua luonnostelemaan, miten tästä eteenpäin. Minuakin kiinnostaisi. Miten siis kehittäisit luterilaisuutta ja ratkaisisit erittelemäsi ongelmat? Nyt keskustelu hieman jo toistaa itseään oletetulla hyökkäys-puolustus -asetelmalla, vaikka monet täällä myöntävät, että kyllä sinulla pointtia on.

Kysyisin sitäkin, eikö Lutherin katekismukset hänen ensimmäisten kirjallisten tuotostensa joukossa ole osoitus, että myös elettävä elämä oli fokuksessa, ei pelkästään pelastusoppi abstraktioineen?

Jos pohdin esimerkiksi uskovaisia isoäitejäni, heille oli tärkeää antaa lähimmäiselle ihokas, jos itsellä oli kaksi. Heille kyseessä oli saman asian eri puolet: yrittää elää hyvin, uskoa Herran armollisuuteen ja toisaalta syntiuhriin. Eikö tämä ole melko luterilaista? (Kumpikaan ei tosin ollut porvari.)

Minua on lähinnä kiusannut se, että kun olen yrittänyt ymmärtää lakia, etsiä Jumalan tahtoa ja hahmottaa, mikä on syntiä ja mikä ei, minulle on vihjattu ja suoraankin sanottu, että enkö turvaa Herran armoon. Että miksi yritän kiemurrella irti synnintunnosta. On selvää, että minulle ei kelpaa epämääräinen ja hokematason “perisynti” ja “synnintunto”, jotka eivät linkity elettyyn elämään ja arkeen ja siihen miten uskon Jumalan meidän haluavan elää. Jumalan valtakunta on keskellämme, sanoi Jeesus.

Pitäisikö meidän puhua pikemminkin konservatiivis-porvarillis-semi-monarkistis-maanpuolustuksellis-pönöttävän luterilaisuuden pinnallisesta slogan-ulosannista? :wink: Sehän ei ole koko luterilaisuuden kuva.

Jotta keskusteluun saadaan uusi vaihde, kannattaisi ehkä hyväksyä myös se, että yksi keskustelija ei voi määrätä yhtä ainoata tapaa, jolla jostain asiasta keskustella. Vaikka olisi kuinka oppinut ja hahmottaisi asiat muita yksityiskohtaisemmin, uskonasioissa ja politiikassa Trump tai Kekkonen voidaan äänestää presidentiksi ja se on silloin kovan luokan fakta. (Ja varmaan jokin on mennyt maailmassa näidenkin herrojen vetämänä eteenpäin.)


#315

Anskuttimen viestistä minulle kolahti, että yhteisömme ovat kulttuurisesti melkolailla eri maailmoista. Minun lähimmässä messuyhteisössäni kantasuomalaiset ovat vähemmistönä, suurimpia edustettuja muita kieliryhmiä ovat tamili, burma, vietnam, arabia, romania ja puola. Porukassa on työttömiä, keittiöapulaisia, yrittäjiä ja yliopistotutkijoita. Huomattava osa on pakolaisina Suomeen tulleita. Mistään yhteiskunnallisesta yhdenmukaisuudesta ei voi olla puhettakaan.


#316

Katolinen kirkko on suomalaisten seurakuntien joukossa varmaan tässä asiassa merkittävä poikkeus, juuri maahanmuuttajien ison osuuden takia. Ja samoin siksi, että katolinen kirkko on omasta mielestään ainakin jossain mielessä ainoa oikea eikä toiseen yhteisöön oikein voi siirtyä, mutta porukka kuitenkin tulee eri suunnista ja katolinen kirkko on valta-alueillaan kaikkien kansankerrosten kirkko, jolloin omaa alakulttuuria ei muodostu. Protestanttisissa kirkkokunnissa taas on enemmän sellainen meininki, että useiden eri seurakuntien koetaan olevan yhtäläisesti oikeita kirkkoja, jolloin sosiaalisetkin seikat voivat painaa yhteisön valinnassa. Tiettyjen tunnustusluterilaisten piirien voimakas akateeminen painottuneisuus liittyy kuitenkin ehkä siihen, että korostetaan oppia ja tiedollisia asioita. Toisissa piireissä taas tunnepuoli korostuu sillä tavalla, että älyllisemmin suuntautunut ihminen ei koe olevansa kotonaan. Lopputuloksena on sellainen tilanne, jossa yhdessä seurakunnassa keskimääräinen koulutus- ja tulotaso on hyvinkin korkea ja toisessa seurakunnassa taas hieman syrjäytyneen oloiset “reppanat” painottuvat. Tervettä meininkiä tietysti olisi, jos näin ei kävisi, ja kuten sanoinkin, on nykyinen messuyhteisöni tässä tasapainoisempi.


#317

Anteeksi. En huomannut mitään sellaista.

Mutta kun kyse on asiasta. Ei tavasta keskustella siitä. Tämä asia ei ole minun keksintöni, vaan yhtä vanha kuin koko protestantismi tai moderni aika ilmiönä. Älä ole liian optimistinen sen uuden vaihteen kanssa. Yksi asia, minkä niputan reformoidun (kalvinistisen) ajattelun kanssa - jota itse harrastin, ja jota näen sen kautta uskoa ajattelevien harrastavan edelleen - on ajatus, että koska ihminen on riippumaton, informaatiota prosessoiva äly, niin hänen on mahdollista löytää looginen ja dialektinen totuus. Sen löydettyään hänen on mahdollista ilmaista se väitelauseina, ja kaikki “järkevät” ihmiset tulevat hänen puolelleen.

Minulla ei ole mitään tällaista kuvitelmaa.

Kuitenkin tämä on minun aloittamani aihe. Se tapahtui toisessa keskustelussa, ja otettiin siitä erilleen omaksi keskustelukseen. Eli minulla on ihan hyvät syyt toivoa, että siinä pysytään.

Juuri sinun olisi hyvä tietää kaksi asiaa. Ensimmäinen on, että koko tämän pyrkimykseni sisältö tässä on edustaa jotain vaihtoehtoa sille ajattelulle, missä on mahdollista esittää joku looginen totuus ja sen varassa yksiselitteisesti mennä eteenpäin. Toinen on, että tämä vaihtoehto, jonka väitän oikeastaan olevan ainoa oikea, ellei peräti ainoa mahdollinen tapa käsittää koko kristinusko, on luonteeltaan esteettinen.

Voisin siis ihan hyvin hahmotella tähän sitä karttaa, millä uhkasin kilpikonnaa tuossa edellä.

Todellisuus on mahdollista jakaa neljään eri tasoon tai kerrokseen: Ensimmäisessä kerroksessa on Jumala tai kaikkeus tai tuonpuoleinen tai olemisen perusta. Toisessa kerroksessa on luotu eli materiaalinen todellisuus, joka on tavoitettavissa aistien kautta. Kolmannessa kerroksessa on ihmisen sisäinen todellisuus yksilönä eli psyyke tai sielu. Neljäntenä tulee ihmisten yhteisön todellisuus eli sosiaalinen ja poliittinen oleminen.

Kun ajatellaan, että uskossa on kyse ihmisen suhteesta Jumalaan, niin se tietenkin tarkoittaa ihmisen suhdetta tuohon mainittuun ensimmäiseen tasoon. Moderni ajatus on, että Jumala on älyllinen asia sinänsä sitä kautta, että 1) Jumala ilmoittaa itsensä väitteinä ja toteamuksina Raamatussa ja 2) määrää mielivaltaisesti, että on tyytyväinen ihmiseen jos ihminen ottaa vastaan ehdottoman armon. Siihen liittyvät jollain olennaisella mutta ei ihan selvällä tavalla kaste ja ehtoollinen.

Esimoderni ajatus on, että ihminen ei voi käsittää Jumalaa sinänsä, vaan ihminen on, ilmiöiden maailmassa elävänä olentona, suhteessa Jumalaan muiden tasojen kautta.

Toisessa kerroksessa on luotu todellisuus. Kun ihminen ajattelee suhdettaan tähän tasoon, niin hän ajattelee suhdettaan ei pelkästään postikortteihin kelpaaviin maisemiin, vaan sekä omaan ruumiiseensa, muiden ihmisten fyysisiin olemuksiin, kosketukseen, hellyyteen ja läheisyyteen. Mutta ei vain siihen, vaan myös ruokaan ja juomaan, lämpöön ja vaatteisiin. Ilmaan, jota hengittää. Ja yleisellä tasolla kaikkeen, minkä tavoittaa aisteillaan.

Kristinuskon ajatus on, että ilmiöiden ja aistien maailma on sinänsä luotu hyväksi. Eli se maisema postikortissa ei ole vain jotain, minkä suuruuden tai subliimiuden edessä tai inspiroimana ihmisen on tarkoitus löytää Jumala käsitettynä abstraktina doktriinina. Se on jotain, minkä Jumala on antanut ihmiselle lahjaksi sinänsä, itsessään ja sellaisenaan. Sovitus ei ole ihmisen elämän eikä olemisen tarkoitus. Oleminen itsessään, Jumalan lahjana, on sitä. Pyhä apatheia on sitä, että Jumala ei tarvitse eikä vaadi ihmiseltä mitään. Eikä ihminen voi vahingoittaa Jumalaa suoraan, vaan joko vain itseään, toisia ihmisiä tai luotua todellisuutta.

Ihmistä ei soviteta Jumalan kanssa siten, että ihminen vapautuu jostain abstraktista syyllisyydestä. Ihminen sovitetaan Jumalan kanssa siten, että ihminen palaa tähän koko olemisensa lahjana pitämiseen. Minun henkilökohtainen ajatukseni siis on, että koko kristinuskon tarkoitus ja sovituksen ainoa mahdollinen merkitys on tämä. Ihmisen vanhurskaus ei koske hänen suhdettaan johonkin abstraktiin ja tavoittamattomaan Jumalaan, vaan se koskee hänen suhdettaan koko olemiseen ja sen ottamiseen vastaan lahjana ja sitä kautta tavoittamaan Jumala, joka on siinä tehnyt itsensä tavoitettavaksi.

Kolmantena kerroksena on ihminen itse, eli psyyke ja sielu. Tämä on se taso, jossa käytännössä ja eniten ihminen vieraantuu Jumalasta. On mahdotonta ottaa vastaan tätä kärsimyksen, yksinäisyyden, sairauden ja kuoleman maailmaa lahjana. Usko on sitä, että ihminen uskoo kaiken kärsimyksen, yksinäisyyden, sairauden ja kuoleman olevan totta samaan aikaan kuin sen, että Jumala on alussa tarkoittanut kaiken sen lahjaksi. Tästä seuraa se, mitä Platon kutsuu nimellä metaxy, eli välillä oleminen.

Moderni ihminen tahtoo välttää välillä olemista. Tämä tarkoittaa haluttomuutta ja kyvyttömyyttä sietää sitä ajatusta ja sitä tietoisuutta, että ihminen itse on kaiken aikaa jotain muuta kuin a) mitä hänen pitäisi olla, b) mitä hän voisi olla tai c) mitä hänet on tarkoitettu olemaan. Tämä tekee ihmisen vieraaksi itselleen ja taipuvaiseksi itsepetokseen. Usko ei ole a) itsepetosta eikä b) vapautta itsepetoksesta, vaan c) vapautta ja valmiutta elää tietoisena itsepetoksen mahdollisuudesta ja todellisuudesta.

Tämä haluttomuus ja kyvyttömyys johtaa siihen, että ihminen kiistää oman suhteessa olemisensa ongelmallisuuden koskien luomakuntaa (taso kaksi), itseään (taso kolme) ja sosiaalista ympäristöään (taso neljä). Ajatukseni on, että ihmisellä ei ole mahdollista olla ongelmatonta suhdetta Jumalaan (taso yksi), jos hän samaan aikaan kiistää ongelmansa suhteessa muihin tasoihin, eikä ole avoin niitä koskevalle välillä olemisen kokemukselle.

Itse usko on sitä, että ihminen tunnustaa oman ristisiitaisen suhteensa todellisuuteen. Koko analogia entisin ja estetiikan keskeinen idea on se, että ihminen ei voi tehdä erillisrauhaa Jumalan kanssa ilman, että tunnustaa oman ristiriitaisen suhteensa luomakuntaan, itseensä ja yhteisöihin. Tämä taas sekä tarkoittaa että edellyttää jatkuvaa niistä kiinnostumisen ja niistä oppimisen prosessia.

Usko ei voi olla mitään sellaista tietenkään, että suljetaan silmät ja kuvitellaan kaiken olevan ihanaa. Mutta ei ole paljoakaan järkevämpää leikata siitä pois luotua todellisuutta, sisimmän todellisuutta ja yhteisön todellisuutta, ja kehitellä siitä pelkästään joku näistä irrallinen Jumalan lähestymisen idea.

Keskeinen ja ilmeinen vika Lutherin käsityksessä luomakunnasta on välillä olemisen puuttuminen. Tämä näkyy juuri siten, että luotu todellisuus typistetään ihmeelliseen kokemukseen luonnossa, josta “annetaan kunniaa Jumalalle”. Siis englannissa on sellainen käsite kuin “lip service”, joka tulee kohdasta Jes. 29:13 ja johon Jeesus viittaa kahdesti evankeliumeissa.

Kun ajatellaan uskon ja sisimmän asioiden välistä suhdetta, niin luterilaisuus epäonnistuu aivan samalla tavalla. Se tyytyy toteamukseen, jossa ihmisen sisin on täysin langennut. Ja sitten se käytännössä käsittelee ihmisiä täydellisen itsenäisinä ja riippumattomina julkisivuina. Eli yhteensä voisi sanoa, että se ajattelu halkaisee kaikki kolme tasoa kahtia. Luodusta maailmasta (toinen taso) tulee toisaalta se postikortti, josta annetaan Jumalalle kunniaa. Toisaalta siitä tulee se saatanan hallussa oleva maailma, jossa kaikki sairaudet, nälkä, katastrofit ja kuolema tapahtuvat.

Ihmisen sisimmästä (kolmas taso) tulee toisaalta vapaa ja itsenäinen yksilö, riippumaton äly ja tahto, joka toimii yhteiskunnassa täysin rationaalisesti. Toisaalta siitä tulee saatanan oma, pimeä ja langennut synnin synkkyys, joka on tarkoitus ensisijaisesti pitää piilossa. Tämä on oikeastaan tämä salainen pimeys se, mikä “forenssisesti vanhurskautetaan”. Eli ainoa ongelma, jonka luterilaisuus teologisesti ratkaisee, on että tämä pimeä sisin on muuten (käytännössä) merkityksetön (siivosti elävän luterilaisen elämässä), mutta estää ihmistä pelastumasta. Jolloin se forenssisesti peitetään, jolloin tietenkin se valoisa ja vapaa puoli voi silloin valita Jumalan.

Neljännellä tasolla on sitten ihmisten yhteisöt. Luterilaisessa käsityksessä todellisuus on tässäkin haljennut kahtia: On langennut normaali maailma, sen pimeänä puolena, kaikkien ihmisen luomien instituutioiden, kuten länsimaisen hyvinvointivaltion muodossa. Sitten on sen valoisa puoli, joka on näkymätön seurakunta. Tässä pitää erityisesti kiinnittää huomiota siihen, miten protestantismi ja luterilaisuus ovat varsin niukkoja esittämään kritiikkiä langenneita instituutioita kohtaan sekä määrällisesti että laadullisesti.

Sen voisi summata näin:

Havaitsen tässä, että ainakin omasta näkökulmastani kadunmiehen protestantismi suhtautuu kaikkiin kyseisen asetelman osiin juuri päinvastoin tai takaperin kuin kristinuskon pitäisi suhtautua siihen nähden, jos sen ymmärrys asioista lähtisi koko kertomuksesta, eikä modernin sekulaarin valtion sisältä.

Se suhtautuu neutraalisti tai poissaolevasti luomakunnan pimeisiin puoliin, kun sen pitäisi olla niistä surullinen. Se pitää luomakunnan valoisia puolia tuonpuoleiseen viittaavana postikorttina tai lepohetkenä, kun sen pitäisi riemuita niistä (ei subjektiivisesti vaan opillisesti) asiana itsessään (mutta se ei voi, koska ilo luomisesta on, käsi kädessä, murhe lankeemuksesta). Se nostaa riippumattomaan ja kunnialliseen asemaan yksilön minuuden valoista puolet, kun sen pitäisi oikeasti pitää niitä illuusiona. Ja se hylkää omaan kuoppaansa minuuden pimeät puolet, kun sen pitäisi olla niistä erityisen kiinnostunut. Sille valoisa yhteisö eli Jumalan seurakunta on joku pyhä abstraktio, kun sen pitäisi nimenomaan käsitellä koko todellisuutta rikkoutuneena kokonaisuutena. Sille yhteisöinä olemisen pimeä puoli, eli ihmiskunnan instituutiot, ovat suunnilleen parhaita ystäviä, kun oikeasti juuri niissä saa muodon ihmiskunnan kollektiivinen pahuus ja kapina.

Vakava kritiikki päättyy tähän. Lopuksi vähän apokalyptistä huuhaata.

Tämä toteamus menee kauas argumentistani, ja on hieman kyseenalainen, mutta koska se on looginen ja kelpaa edellisten summaamiseen, niin päätin sisällyttää sen: Oikeasti Jumala on yksi, ja todellisuus on haljennut kahtia, synnistä johtuen, niin luomakunnan, yksilön kuin ihmisten yhteisöjen tasolla. Kun taas tässä väärässä käsityksessä todellisuus koostuu ihanista maisemista, itsenäisistä ja riippumattomista ihmisistä ja heitä palvelevista, yhtä ihanista kirkollisista ja sekulaaresta yhteisöistä. Kun taas Jumala on haljennut kahtia, eli rankaisevaan Jumalaan, jonka kristinusko Jeesuksen verellä taltuttaa, jolloin jäljelle jää typerä Jumala (tai inanis voi kääntää myös että tyhjä), joka antaa viisaan ihmiskunnan hoitaa omat asiansa niin kuin parhaaksi näkee. Ja lättäsee ikuisen elämän siihen päälle.

En ole välittänyt varsinaisia salaliittoteorioita tutkia ehkä viiteentoista vuoteen, koska reformoidun kalvinismin ja 1800-luvun fundamentalismin mentaliteetista käsin niistä ei lopulta saanut mitään tolkkua. Mutta vasta nyt olen hoksannut, kun tuossa sanotaan suomeksi, kirjaimellisesti, että [hän] on suosinut meidän pyrkimyksiämme ja uusi maailmanjärjestys, niin sillä viitataan pyramidin juureen kirjoitettuun vuosilukuun. Eli uusi maailmanjärjestys ei ole joku hirmuinen tulevaisuuden peikko, mikä on ehkä tulossa, kun joku Soros tai Putin (tai aikaisemmin Gorbatšov) tekee jotkut katalat tanssiaskeleet globaalissa reaalipolitiikassa.

Uusi maailmanjärjestys on perustettu jo tuohon aikaan. Yhdysvallat ei ole kristittyjen taistelu sitä järjestystä vastaan, vaan avoimesti (kuitenkin vain yksi) sen ilmentymä. Humanismi ja sekularismi (tämä on leikki käsitteen sekulaari eri merkityksien tasoilla) ovat vain pikkasen vanhempia aatesuuntia kuin protestantismi. Joku (ehkä Voegelin) kuvaili vapaamuurareita joskus valistuksen uskontona, ja minulle se selitti paljon enemmän kuin pelkkä synkretismi. Joku väittää John MacArthuria vapaamuurariksi vapaamuurareiden suvusta. Ja minusta itsestäni alkoi jossain vaiheessa kalvinismi näyttää nykymuodossaan kovasti valistuksen ajattelusta nousseelta uskonnolta.

Siellä on siis adepteja, jotka tietävät, että uusi maailmanjärjestys on tapahtunut viimeiset viisisataa vuotta. Ja siellä on ineptejä, jotka luulevat, että nyt eletään edelleen jossain kristillisessä maailmassa. Ja että tuo sinetti viittaa johonkin aivan viime hetken maailmanlopun rymistelyyn, jonka voi pysäyttää tai lykätä jos heti palataan Raamattuun ja palataan tunnustukseen, erotetaan kirkko valtiosta, laitetaan homot kaappiin ja kielletään avioerot.

Toisaalta minulle oli pieni järkytys törmätä siihen, että reformoidun kristillisyyden piirissä on jengiä, joka avoimesti uskoo, että tulevaisuudessa muotonsa saavuttaa joku sellainen uusi maailmanjärjestys, joka on olemukseltaan kristillinen. Silloin en halunnut kuulla enempää, vaan vaihdoin aihetta vaihtamalla seuruetta. Nyt myöhemmin olen yhdistänyt, että jos 1) vapaamuurarit ovat valistuksen uskonto, ja 2) valistuksen ajattelu uskoo ihmiskunnan kohtalosta juuri noin, että tulee joku rationalismin ja järjestyksen kulta-aika, ja 3) reformoitujen suuri opettaja on väitetty vapaamuurari, 4) vielä kun näen suuria yhtäläisyyksiä heidän teologiansa ja valistuksen ajattelun ja ihmiskuvan välillä, niin 5) hämmästyttävintä on se, että ei ole mitään hämmästyttävää.


#318

Edellinen viesti oli sen verran kiinnostava ja rikassisältöinen, että peukutin sitä vaikka en välttämättä olisikaan joka kohdassa samaa mieltä. Valitettavasti en juuri nyt pysty kommentoimaan sitä enempää.


#319

Varmasti sinulla on asia keskiössä, mutta kyllä sinulla on myös tietty kieli, jolla asiaa käsittelet. Käytät mielestäni modernismille tyypillistä termeiltään eksaktia metodista kieltä, korostat asiantuntijuutta ja mahdollisesti arvioit muiden keskusteluun osallistuvien kompetenssia osittain myös sillä kriteerillä, käyttävätkö he samanlaista kieltä kuin sinä. Kieli on tajunnan kuva ja valinta, eikä käyttämäsi kieli ole ainoa tapa hahmottaa näitä asioita.

Miksi juuri minun olisi hyvä tietää nämä kaksi asiaa? Itse en näe oman ajatteluni “loogisten totuuksien” ja sinun ajattelusi “loogisten totuuksien” välillä ja niitten pohjalta eteenpäinmenossa ainakaan vielä mitään ratkaisevaa eroa. Väite, että ainoa mahdollinen tapa käsittää kristinusko on esteettinen, aisteihin ja kauneuteen perustuva, on sekin väite tai periaate, josta voi tulla itseään toteuttava, vinhasti eteenpäin menevä ideologia.

Minä olen aiemmin puhunut esteettis-ideologisuudesta siinä merkityksessä, että ihmiset monesti ymppäävät kauneusihanteitaan osaksi ideologioitaan. Esimerkiksi Tsekkoslovakia oli ikävä pullistuma sisäänpäin Natsi-Saksan itärajalla ja Kuwait ikävä korkki Irakin pullon ja Persianlahden välissä. Maahanmuutto voi esteettis-ideologin mielestä vääristää kaunista kansallisromanttista ja yhtenäiskulttuuria toteuttavan kansallisvaltion ideaa. Vastaavasti on esteettis-ideologista verrata aviomiehen- ja aviovaimon Kristuksen ja Kirkon suhteeseen vertautuvaa salaisuutta luonnollisen lain kontekstissa siihen, minkälaisia epäesteettisiä seksiakteja joidenkin homoseksuaalien tiedetään harjoittaneen.

Mielestäni tämä on hyvä jaottelu. Jonnekin kuitenkin ymppäisin mukaan teoreettisen fysiikan, jonka kartuttama tieto universumin rakenteesta ja luonnonlaeista ei varsinaisesti ole ihmisaistein havaittavissa, mutta joka muuttaa jatkuvasti käsitystämme todellisuudesta. Ikään kuin siirtymää ja liukumaa ja rajapintaa toisesta kerroksesta ensimmäiseen.

Tähän liittyen minulla on sinulle lisäkysymyksiä: onko tämä ilmiöiden ja aistien hyväksi luotu maailma yhtä kuin luonnollinen laki, “näinhän tää vain on” -tyylinen esteettinen universumi? Ymmärsinkö oikein, että sinulle sovitus olisi luonnollisen lain ja esteettisen universumin hyväksymistä annettuna lahjana? Ja ihmisen tulisi ymmärtää oma ongelmallinen “välilläolonsa” suhteessa tähän lahjana annettuun esteettiseen universumiin?

En ymmärrä, mikä merkitys ristinkuolemalla on teologiassasi tämän todellisuuden lahjana vastaanottamisen kautta tapahtuvan sovituksen kanssa - vai oliko niin, että et syntiuhriin Jumalan yksipuolisena tekona erityisemmin usko? Ja jos et usko syntiuhriin, herää kysymys, mikä on ajattelussasi Raamatun sisältämän ilmoituksen ja mahdollisen auktoriteetin merkitys. Minkä tason runoutta sinulle on Agnus Dei eli “Jumalan karitsa, joka pois otat maailman synnin” ja pidätkö sitä erityisesti protestanttisena runoutena?

Onko estetiikkasi perusta Raamatussa, luonnollisessa laissa vai omissa mieltymyksissäsi? Kuka määrittelee sen esteettisen universumin ideaalin, jota kohden meidän tulisi sovittautua ja joka meidän tulisi kyetä kiitollisena ottamaan vastaan ja millä tavalla voisimme päästä asiassa kohti objektiivisuutta?

Minä pidän aina riskinä sitä, jos ihminen ottaa estetiikan vahvaksi osaksi maailmankatsomustaan, ideologiaansa ja ajatuksiaan siitä, miten erityisesti muiden tulisi elämää elää. Fiksuna ihmisenä olet kuitenkin varmasti välttänyt tällaiset ilmeiset sudenkuopat ja pelkoni ovat aiheettomia ja johtuvat tietämättömyydestä tai siitä, että puhumme vähän eri kieltä?

Itse pidän rakkauden kaksoiskäskyn, kultaisen säännön ja kategorisen imperatiivin soveltamista olemisen eri tasoihin Jeesuksen seuraamisena ja periaatteena, joka toteuttaa Jumalan tahtoa universaalisti. Ja jos sen lisäksi luottaa Herran armoon ja ainakin yrittää ottaa vastaan sen, mistä Jeesuksen ristiinnaulitseminen ihmisten toimesta ja ylösnousemus Jumalan toimesta kertoo ja saattaa kertoa, uskon että ollaan oikealla tiellä.


#320

Onkohan pelkästään moderni ajatus. Kristus on Jumalan ihmisälylle tarkoitettu ilmoitus itsestään, Jumalan näkymättömän olemuksen kuva. Hänessä ovat KAIKKI viisauden ja tiedon aarteet. Kristus on armonvälineiden kautta ainoa ovi kaikkeinpyhimpään, eikä ole olemassa muita meille ilmoitettuja ovia Jumalaan muissa kerroksissa (luomakunta, sielu, tai ihmisyhteisö). Me saamme tuntea (tietää) Jumalan Jeesuksena, jumalihmisenä, sillä tarkkuudella kuin on tarpeen - uskon valaisemana Kirjoituksista.

Raamatusta voidaan kaivaa esimerkiksi nyt vaikka
Kol 2:2-3: “…saisivat kehoitusta omistamaan täyden ymmärtämyksen koko rikkauden ja pääsisivät tuntemaan Jumalan salaisuuden, Kristuksen, jossa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä.”

Joh. 14:6 Jeesus sanoi hänelle: "Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani.

Luomakunnassa me voimme ihastella Jumalan tekoja, mutta ei sieltä mitään salattua ovea löydy - esimerkiksi sulautumalla luomakuntaan. Eräs rakas ei-kristitty ystäväni tunnustaa: “maasta sinä olet tullut, maaksi sinä jälleen olet tuleva” - ja siinäpä on hänen olemisensa ja onnensa salaisuus sekä ratkaisu hänen oman fyysisen kärsimyksensä ja teodikean ongelmaan. Yhdistyminen Jumalan ja luomakunnan ykseyteen.Tässä Thinkcatin teolo… ei kun filosofiassa on jotain samaa ei-kristillistä.

Minusta tuo vaikuttaa panenteismilta. Trinitaarisuus loistaa poissaolollaan. Ei perisynnin syyllisyyttä. Eikä sovitusta Kristuksen tähden. Ei suhdetta Kristukseen ja olemista Kristuksessa vaan mystinen suhde immanenttiin luomakuntaan.
Jumala ei ole tehnyt itseään ensisijaisesti tai vaihtoehtoisesti tavoitettavaksi luomakunnassa ja varsinkaan ihmisen omin teoin ja eksistentiaalisin kokemuksin. Eikä Jumala ei ole mikään persoonaton “olemisen lahja”, vaan kolme persoonaa.

Kuten sanoin, ainoa tapa oppia tuntea Jumala on tuntea Kristus:
Joh. 14:9 Jeesus sanoi hänelle: "Niin kauan aikaa minä olen ollut teidän kanssanne, etkä sinä tunne minua, Filippus! Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän; kuinka sinä sitten sanot: ‘Näytä meille Isä’?

Onko usko sinulle välillä olemista? Miten tavoitat välillä olemisesi mystisen, eksistentiaalisen kokemuksen? Meditoimalla itsesi jumaluuden ja tyhjyyden välille? Silloin kun olen välillä, olenko olemassa ja siis pelastettu, ja välilläkö en ole - kas siinä pulma.

Ihan huuhaata. Tämäkö nyt oli sitten Se Ainutlaatuinen Ratkaisu luterilaisuuden ongelmiin?

Mitä vastaan yhden miehen dekonstruktiivinen sotasi oikeastaan kohdistuu? Yleisprotestanttisuutta/ kadunmiehen modernia kansankirkollista hurskautta vai luterilaisuutta vastaan? En muista nähneeni perusteltua ja rakentavaa kritiikkiä luterilaisia tunnustuskirjoja vastaan.

Oikea ratkaisu yleisprotestanttisuuden onttouteen ei ole se, mitä esität. Kattia kanssa.


#321

Mitä näitä asioita? Väitän edelleen, että he eivät puhu eri kielellä samoista asioista vaan edelleen eri asioista.

Minulle selvisi jo vähän aikaa sitten, että et käsitä esteettistä sen metafyysisessä merkityksessä. On täysin moderni ajatus latistaa se vain aisteiksi ja kauneudeksi. Sinulle on nyt sanottu tämä kerran, niin nyt voit jatkossa olla turhaan Hitler-kortittamatta samaa aihetta. Estetiikalla metafyysisenä asiana ei ole mitään tekemistä kauneusihanteiden tai ideologioiden kanssa.

Tuo itseään toteuttaminen ja vinhasti eteenpäin meneminen varmaan tarkoittaa, että jengiä alkaa joutua uuniin? Missä ajassa sen pitää tapahtua, että se on tapahtunut vinhasti?

Tai ehkä se vinha ei tässä ole mikään aikamääre. Vaan väite, että kaikki kristinusko, mikä on kriittinen vaikkapa homoseksuaalista elämäntapaa kohtaan, alkaa hallitsemattomalla tavalla ja lumivyöryn lailla muuttua natsismiksi? Onko tämä sama keskustelu käyty täällä joskus aikaisemmin? Voisiko sen nyt käydä jossain muualla?

Jossain toisessa keskustelussa luettelin kuusi eri soteriologiaa. Syntiuhri on vain yksi näistä. Eikä välttämättä edes yksi, koska minulle on tuoreena asiana selvinnyt, että edes Canterburyn Anselm ei käsittänyt sovitusta “maksuksi” mistään. Siinä listan ohessa totesin, että kaikkia kuutta on yhtä paljon pidetty Raamatun mukaisena. Herää kysymys, että miksi tavalliselle luterilaiselle on tuttu vain tämä yksi, jossa sovitusta katsotaan kärsimyksen muodossa annettuna “maksuna”?

Sinulla on tietenkin nokkelana miehenä takataskussa, että lausahdus on suoraan kohdasta Joh. 1:29? Tähän on sama vastaus kuin edellä ja koko ajan ollut: “Ottaa pois maailman synti” ei automaattisesti tarkoita, että se tapahtuu antamalla maksuksi kärsimystä.

Jos vaikka minusta tulee diktaattori, ja porukkaa alkaa joutua uuniin? Vai onko olemassa joku muu syy “pitää sitä riskinä”?