Estetiikka sanana on peräisin Baumgartnerilta vuodelta 1735, ja oli tarkoitettu käsittelemään aistihavaintoja tai perseptiota. Termi on moderni ja se ainakin nykyään implikoi väärää ymmärrettävän ja aistittavan erottelua mitä tulee kauneuteen.
1 tykkäys
Minä käytän sanaa estetiikka siinä merkityksessä, jossa sitä yleensä käytetään eli taiteiden, kauneuden ja maun tutkimuksessa yhtenä filosofian lajina. Esteettisissä teorioissa on elementtejä kuten symmetria, geometria, moninaisuus ykseydessä ja ykseys moninaisuudessa, intuition ja rationaalisen vuoropuhelu, monesti jopa hyvä on liitetty kauneuteen ja rumuus pahuuteen… Minä näen, että ihmiset soveltavat tältä pohjalta esteettisiä elementtejä muun muassa uskontoihinsa, poliittisiin agendoihinsa ja ideologioihinsa, ja niillä on taiteen kanssa paljon yhteistä (esteettistä) pinta-alaa.
Mikäli minun käsityksessäni estetiikasta ei ole riittävästi metafyysistä, selittäisitkö minulle, mitä en ole ymmärtänyt. Kertoisitko vaikkapa yhden yksinkertaisen ja rajatun esimerkin metafyysisestä estetiikasta ja alleviivaisitko vielä, mikä esimerkissäsi on erityisesti metafyysistä ja mikä esteettistä ja mikä ko. tapauksessa on metafyysisen ja esteettisen suhde. Kiitos!
Eipä käynyt tuollaiset natsismi-spekulaatiot mielessäkään, joten en osaa kommentoida sen enempää.
Kyllä “Jumalan karitsa” viittaa nimenomaan syntiuhriin. Mutta implisiittisesti ymmärsin vastauksestasi, että et ole sanoutumassa irti Raamatun auktoriteetista. Tästä voitaneen vetää sellainen johtopäätös, että metafyysinen estetiikkasi perustuu Raamatun ilmoitukseen.
Haluaisitko tosiaan vielä vähän eritellä Raamattuun perustuvaa metafyysistä estetiikkaasi ja sitä, miten se eroaa minun luonnostelemastani esteettis-ideologisuudesta? Muuten on vaarana, että puhumme toistemme ohi ja siitä ei ole tunnetusti mitään hyötyä.
Sitä ennen rupatan esteettis-ideologisuuden vaaroista vain ohimennen muistuttamalla, että kansanryhmien demonisoinnissa on monesti nimenomaan esteettis-ideologisia piirteitä. Juutalaiset olivat kieroja koukkunokkia, puna-armeija ryöstelevää roskasakkia… Ihmisen on helpompi pitää rumaa pahana ja paha on helppo demonisoida ja demonisoitua ei tarvitse pitää samanarvoisena ihmisenä. Erittelemällä erääseen kansanryhmään mielestäsi liittyviä ei-esteettisiä piirteitä sait edelliseltä foorumilta puolen vuoden porttikiellon, joten ilmeisesti täysin neutraalista asian käsittelystä ei ollut kyse.
Kuten hyvin tiedät, mielestäni Jeesuksen universaalit moraalikäskyt (kaksoiskäsky, kultainen sääntö, kategorinen imperatiivi), jotka ovat sovellettavissa maailman loppuun asti, ovat painavampia ja sitovampia ja kestävämpiä kuin mikään esteettiselle asetelmalle rakentuva. Ja Jeesus käski rakentaa kalliolle.
Jeesuksen käskyjen hedelmät ovat olleet maailmassa AINA hyviä – esteettisten asetelmien moraalisovellukset taas sisältävät ihmiskunnan pahimmat ja traagisimmat pohjanoteeraukset.
Yhdentekevää jos edellä sanomani meni sinulta ohi.
Ei voida. Olen tässä keskustelussa ja toisaalla jo eritellyt asiaa, että mikä on tekstin ja estetiikan suhde.
Vaikuttaa, että tässä turvaudutaan perinteisiin peliliikkeisiin: keskustelukumppanit eivät vain ymmärrä ja niinpä voidaan jättäytyä omiin korkeuksiin killumaan. Eikös hyvä keskustelu synny siitä, että jos toinen ei ymmärrä, sitten selitetään tai minimissään laitetaan linkki tekstiin, missä on aiemmin saman asian selittänyt. Ei siitä, että heitellään helmiä sioille ja käännetään katse muualle.
Itse asiassa minä väitän nyt, että ymmärrän nämä asiat paremmin kuin sinä. Siitä on merkkinä se, että minun ei tarvitse väistellä eikä jättää käyttämiäni sanoja selittelemättä, vaan pystyn keskustelemaan asiasta kuin asiasta muiden kanssa yhteisellä kielellä.
3 tykkäystä
Tätä “Anselm Canterburylaisen keksi sovitusopin” -teoriaa on ilmeisesti pidempäänkin pitänyt esillä teologian tohtori Jarmo Tarkki. Tässä selvää tekstiä Kirkko- ja kaupunki-lehdestä
Siemenet nykykirkkojen ongelmiin kylvettiin Jarmo Tarkin mielestä 1000- ja 1100-luvuilla. Tuolloin kristilliseen teologiaan syvän vaikutuksen jättänyt Anselm Canterburylainen (1033–1109) muotoili sovitusopin, joka edelleen hallitsee lännen kirkkojen julistusta sekä 1200-luvulta peräisin olevaa messukäytäntöä.
– Canterburylaisen sovitusoppi käytti keskiaikaisen feodaaliyhteiskunnan mallia, jossa kartanon herra ei voinut antaa torpparin rikkomuksia anteeksi ilman hyvitystä. Ihmiset olivat tehneet syntiä Jumalaa vastaan, joka vaati hyvitystä.
– Koska ihmiset eivät kyenneet tähän Jumalan itsensä piti tulla ihmiseksi ja sovittaa pahat teot. Jeesus hyvitti ihmiskunnan synnit kärsimällä verisen uhrikuoleman. Nykyihmisen on vaikeata pitää tällaista veriuhriajattelua, vampyyriteologiaa mielekkäänä.
– > Hänen mielestään nykykirkkojen todellisuus näkyisi toisenlaisena, mikäli Anselmia hieman myöhemmin eläneen Petrus Abaelarduksen kilpaileva teologia (1079–1142) olisi jäänyt voitolle.
– Siinä Jeesuksen kuolemaa ei selitetä feodaaliyhteiskunnan malleilla ja roomalaisella
oikeusterminologialla, vaan Jeesus on pikemmin ”tie”, Tarkki sanoo. Jeesushan on omien sanojensa mukaan ”tie, totuus ja elämä”.
Eiköhän kristinuskon erota muista teistä -vaikkapa buddhalaisuudesta, teosofiasta tai self helpistä, joissa kaikissa kyllä kilvoitellaan kovastikin- se, että siinä tiellä olijat joutuvat koko ajan turvautumaan armoon Jeesuksessa Kristuksessa ja tuo armo tulee ulkopuolelta kuitenkin, vaikka vaikuttaa kyllä niitä sisäisiä muutoksia, toivottavasti. Eikös “Sana rististä ole hullutusta niille, jotka kadotukseen joutuvat.”? Usein lössykkää luterilaisuutta on varmasti syytä muistuttaa pyhityksestä ja kilvoituksesta ja Jeesuksesta myös tienä, mutta jotta tuolla tiellä ei alkaisi mopo keulia liikaa, niin on varmasti suurta Jumalan viisautta juuri siinä, että armo on “meidän edestämme annettu”, jotta olisimme siitä kaikki riippuvaisia ja että se pitäisi niin helposti meissä nousevaa ylpeyttä kurissa. Kai jotenkin näin.
Timo Eskola on kommentoinut tätä Tarkin ulostuloa:
Tarkin mukaan nykyihmisen on vaikea pitää tällaista veriuhria mielekkäänä, ja tämä vie ihmiset pois kirkosta. Siksi kirkon “täytyy uskaltaa luopua opinkohdista, jotka ovat merkityksettömiä, haitallisia ja jotka eivät edes kuulu kirkon varhaiseen sanomaan”. Miksi eivät kuuluisi, kysyy viaton lukija. Tarkki ei sitä sano, mutta taustalla väikkyy tietty kuvitelma: Raamatusta löytyy joidenkin eksegeettien mukaan myös toisenlainen linja, joka ei sovitusta etsi.
Tarkin esittämä heitto on niin amatöörimäinen, että lukija voi vain ihmetellä sen pääsyä julkisuuteen. Anselm Canterburylainen ei keksinyt sovitusoppia, vaan se on ollut osa kristillistä dogmaa Raamatusta, Apostolisista isistä ja kirkkoisistä lähtien. Se on keskeinen tekijä yhtenäiskirkon opissa ensimmäisellä vuosituhannella. Ja vaikeinakin aikoina se on säilynyt terveen ehtoollisteologian varassa aina uusille sukupolville.
Asiasta löytynee materiaalia paljon muutenkin. Toisenlaiselta suunnalta sovitusopin hylkäämistä on kannattanut Pauliina Kainulainen, joka mielestäni edustaa hyvin naispapeilla tiuhaan esiintyviä asenteita ja näkemyksiä.
Kainulainen on tutkinut muun muassa feminististä teologiaa ja alkuperäiskansojen teologisia näkemyksiä. Myös hän ajattelee, että pelastus on ihmisen ja Jumalan suhteen eheytymistä. Se on kuitenkin myös sitä, että ihmisen suhde omaan itseensä, muihin ihmisiin ja luontoon eheytyy.
On varmasti eheytymistäkin tarkoitus tapahtua, mitä se nyt sitten tarkoittaakin…
– Plus sitten on vielä se, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, Kainulainen jatkaa.
– Minulla ei ole siitä hirveästi sanottavaa, koska olen ajatellut, että se on joka tapauksessa salaisuus ja Jumalan käsissä. Mutta kristinusko antaa sen perusturvan, ettei ihmisen tarvitse stressata.
Suomalaisille opetetaan rippikoulussa, että Jeesus kuoli ristillä sovittaakseen ihmisten synnit. Mutta mitä tekemistä Jeesuksen kuolemalla on pelastuksen kanssa? Sitäkin Kainulainen on pohtinut paljon. Jeesuksen ylösnousemus on hänelle keskeinen asia, mutta ristinkuoleman merkitys vaikeampi.
– En näe kovinkaan mielekkäinä tällaisia veriuhriteologioita, joissa Jumala vihastuu syntisiin ihmisiin ja hänen pitää tapattaa oma Poikansa. Tämä tekee vain hallaa kristinuskon ymmärtämiselle. Kyllä siinä jokin paljon syvemmällä oleva merkitys on.
Kainulaista puhuttelee Jeesuksen voimallisuus voimattomuudessa. Tuhon ja nöyryytyksen keskellä Jumalan pelastava toiminta todellistuu – jollain tavalla.
– Jeesuksen kuolemassa on jokin valtava viisaus ja ulottuvuus, jota ei kristinuskossa osata aina edes sanoittaa, mutta josta kuitenkin pidetään lujasti kiinni, Kainulainen summaa.
Mitä ihmisen sitten täytyy tehdä pelastuakseen? Kainulaisen mukaan ei mitään.
– Ajattelen mystikkojen vanavedessä, että ihmisen tulisi vain olla auki ja vastaanottavainen, paikallaan ja suorittamatta, hän toteaa.
On tämä aikamoista puppua: jokin valtava viisaus ja ulottuvuus, josta ei osaa sanoa mitään, mutta josta kuitenkin pidetään lujasti kiinni -mutta sitten ei oikeastaan pidäkään pitää kiinni tai ainakaan tehdä mitään, paitsi osata olla paikallaan ja suorittamatta…
Miten tämä 2. kor. 5: 19-21 pitäisi käsittää sovitusopittomassa kristinuskossa?:
Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan.
20. Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä, ja Jumala kehoittaa meidän kauttamme. Me pyydämme Kristuksen puolesta: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa.
21. Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi.
4 tykkäystä
Kiitos tästä. Vahvisti aavistustani siitä, että Anselmia(kaan) ei kannata lukea. Turvallisinta on pysyä itäisissä isissä.
Tarkoitus oli kyseenalaistaa/nostaa keskusteluun väite, jonka mukaan sovitusoppi olisi tämän Anselmin keksintöä ja vain yksi mahdollisista kristinuskon perussanomista.
Miten siis ortodoksit suhtautuvat sovitusoppiin? Voitteko ajatella ainakin niin, että sillä tiellä, jolle olemme Jeesuksessa Kristuksessa ja osana hänen ruumistaan lähteneet, tarvitsemme jatkuvasti armoa ulkopuoleltamme Kristuksen sovitustyön kautta?
Vaikka sovitusoppeja olisikin useita, tai vaikka sovituksen korostaminen luterilaisuudessa olisikin jossain määrin lähtenyt lapasesta, tässä kohdassa on huomattava seuraavaa:
Kirkkomme on mukana virrassa, jossa muutosvoimat tulevat meille läntisistä, lähinnä pohjoismaisista kirkoista.
On jo pitkään ennakoitu, että virkauudistuksen jälkeen tulevan avioliittokäsityksen muuttamisen jälkeen tulee se kolmas ja kaikkein eniten maamme kristittyjen uskonharjoitusta muuttava “uudistus”. Se on Jeesuksen ainutlaatuisuuden kiistäminen.
Tämä kysymys tulee olemaan seuraavat vuodet, ja varsinkin homoliittojen hyväksymisen jälkeen esillä. Siinä yhdistyy useita pyrkimyksiä, joita jotkut jo nyt avoimesti pitävät esillä. Yksi on tämä vaikeasti ymmärrettävän sovitusuhrin häivyttäminen, lähinnä lähimmäisen rakkauden sanoman tieltä. Toinen on islaminuskoisten miellyttäminen. Ruotsissahan on jo käsikirjaehdotuksia joissa pyritään virtaviivaisuuteen tässä.
Jeesus on loukkaus ja kompastuskivi. Risti on hullutusta. Sovitus on vanhanaikaista paimentolaisuskontoa. Nämä asiat tulevat olemaan listalla. On petollista, että tässä oppineetkin teologit tulevat tekemään työtä - osin ehkä tietämättään - sen eteen, että Jeesuksesta pelastajana ja ainoana vapahtajana ensin aletaan puhua vähemmän, ja sitten hänet lopulta ehkä poistetaan tässä merkityksessä uskontokasvatuksesta (koska lapset eivät tarvitse eivätkä ymmärrä tällaista) ja lopulta myös jumalanpalvelukset muuttuvat yleisuskonnollisiksi monoteismin ja lähimmäisenrakkauden opetustilaisuuksiksi.
No, lähti nyt vähän laukalle, mutta trendi on selvästi näkyvissä.
5 tykkäystä
Wikipedia, käyttäen lähteenä Online Etymology Dictionaryä:
The word aesthetic is derived from the Greek αἰσθητικός (aisthetikos, meaning “esthetic, sensitive, sentient, pertaining to sense perception”), which in turn was derived from αἰσθάνομαι (aisthanomai, meaning “I perceive, feel, sense” and related to and αἴσθησις (aisthēsis, “sensation”).
Käsittääkseni siihen ei antiikin aikaan sisältynyt väärää ymmärrettävän ja aistittavan erottelua.
Ennen kuin tilasin The Beauty of the Infiniten, löysin siitä jostain noin neljäkymmentä sivua pitkän tiivistelmän. Vakuutuin jo sen perusteella, että kirja muuttaisi ajattelussani hyvin paljon. Vaikka käsitin siitä lyhennelmästä silloin korkeintaan puolet.
Siis virhe, minkä ainakin PekkaV tekee tuossa edellä, on ajatella se niin, että a) luotu todellisuus on joko Jumalasta totaalisen erillinen ja riippumaton, tai b) luotu todellisuus on jollain panteistisella ja monistisella tavalla yhtä kuin Jumala. Joten kun ensimmäisen vaihtoehdon kiistää, niin jollekin, joka ei enempiä vaihtoehtoja tiedä, se automaattisesti tarkoittaa jälkimmäisen kannattamista.
Oikeasti kysymys on siitä, että c) luotu todellisuus on jollain tavalla kaikessa Jumalasta riippuvainen. Tässä vain ensimmäinen ongelma on se luulo, että tämä johtaisi toiseen vaihtoehtoon eli panteismiin. Toinen luulo tai este on se, että Jumala siten deterministisesti määräisi kaiken, mitä koskaan missään tapahtuu. Jolloin näennäinen ratkaisu löytyy ensimmäisestä vaihtoehdosta, jossa Jumala jotenkin deistisesti hylkää luomakunnan, jotta se voisi olla vapaa.
Analogia entis on vastaus siihen, miten kaikkeus voi olla Jumalasta riippuvainen siten, että se ei ole vieras ja merkityksetön eikä sen tarvitse olla jumalallinen sinänsä. Eli väitän, että moderni protestantti tuntee vain kaksi väärää vastausta. Josta seuraa, että jos kiistän hänen “oikean” vastauksensa (nominalismi), niin minun on pakko kannattaa hänen “väärää” vastaustaan (panteismi). Ja jos kiistän hänen “väärän” vastauksensa (panteismi) niin silloin hän tyytyväisenä murisee, että sittenhän kannatan hänen “oikeaa” vastaustaan (nominalismi).
Tämä tässä touhussa on kaikkein hölmöintä. Jengi tivaa minulta, että kumpaa, ja minä sanon, että en kumpaakaan. Sitten kerron jotain, niin he väkisin sijoittavat sen ensimmäiseen tai toiseen. Tai sanovat, että se on aivan käsittämätöntä. Sitten teen ihan kirjaimellisesti ymmärrettäviä ja loogisia väitteitä, niin he eivät kykene edes sanasta sanaan toistamaan tai sanasta sanaan kiistämään niitä, vaan lukevat ne jonain, mitä edes kirjaimellisesti en ole missään vaiheessa sanonut, vielä vähemmän tarkoittanut.
Pekka ei ole tähän päivään mennessä käsittänyt, mitä olen koko ajan väittänyt. Esimerkiksi en ole missään vaiheessa esittänyt, että joku mainituista asioista olisi mikään ovi mihinkään. Olen koko ajan sanonut, että langennut ihminen halkaisee kahtia todellisuutensa noilla kolmella tasolla. Ihminen on materiaa. Ihminen on sielu. Ihminen on sosiaalinen olento. Lankeemus koetaan ja eletään todeksi noilla kolmella tasolla. Jos Jumala on hyvä, jos Jumala on totta ja Jumala on rakkaus, niin usko vaikuttaa siinä, että se ottaa kantaa lankeemukseen vaikutuksineen.
Abstraktin Jumalan. Joka on täydellisen yhteensopiva rakkaudettoman, ulkokultaisen, keskiluokkaisen ritualismin ja kerhokristillisyyden kanssa, jossa Jumala ei liity mihinkään, paitsi messun aikaisiin puheisiin.
Pekka ei taida edes lukea mitään, mitä kirjoitan. Otin kantaa tuohon ihasteluun jo, mutta siitä ei näy jälkeäkään siinä, miten hän vastaa. En ole missään vaiheessa esittänyt mitään mistään sulautumisesta. Tuo on täysin hänen omaa keksintöään. Enkä ole missään vaiheessa eittänyt mitään salattua ovea. Hirveästi pitää ukkelin keksiä kun ei kykene käsittämään. Sitten hän selittää, että minä olen se, joka rimpuilee ja riehuu.
Panenteismi on Pekan kuvitelma. En ole missään vaiheessa sanonut luomakuntaa, sielua tai ihmisten yhteisöä jumalalliseksi. Trinitaarisuus ei kuulu jutun tähän vaiheeseen. Yhtä hölmöä olisi sanoa, että esityksen alussa esityksen keskikohta loistaa poissaolollaan. Perisynnistä olen koko ajan puhunut. Ja olen todennut, että sen näkeminen vain syyllisyytenä nimenomaan köyhdyttää ymmärryksen siitä ja mahdollistaa tuon koko muun vääristyneen kuvan. Sovitus Kristuksen tähden taas on seuraava askel siitä, jos luomisen ja lankeemuksen kuva saadaan ensin kohdalleen. Näillä näkymin sitä ei saada. Sen verran hysteerinen tää menininki jo.
Tässä on taas ne kaksi väärää vaihtoehtoa, mistä jo edellä selitin. Luterilainen suhde Kristukseen ja oleminen Kristuksessa ei tarkoita mitään. Se on pelkkä toteamus. Pelkkä lausahdus. Pelkkä rituaalinen fraasi. Vähän kuin helluntailaisten “veren alla oleminen”.
Tässäkin mietin kovasti, että kenen kanssa Pekka oikein on eri mieltä? Jos Pekka lahjoittaa isoäidilleen huonekasvin, niin miten tarpeellista edes on korostaa, että Pekka itse ei ole huonekasvi? Tai mistä minä tiedän, mitä hän isoäitinsä kanssa on sopinut, mutta tämän keskustelun tarkoituksiin ei.
Olen täysin sillä linjalla ollut koko ajan, mitä Paavali sanoo Apt. 17:ssa.
Näyttää siltä, että luterilainen haluaa tuntea Jumalan jonain erillisenä saarekkeena elämässään, pelkän ilmaisen anteeksiannon antajana, ja evätä Jumalalta pääsyn koko muuhun elämäänsä.
Tästä ei kukaan ole ollut eri mieltä. Mutta onko Kristus siis 1) kuollut, 2) ylösnoussut ja 3) vakuumipakattu?
Heb. 11:13 Uskossa nämä kaikki kuolivat eivätkä luvattua saavuttaneet, vaan kaukaa he olivat sen nähneet ja sitä tervehtineet ja tunnustaneet olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä.
Ei ihme jos luterilaisuudessa ei ole mitään ymmärrystä luomakunnan, yksilönä olemisen tai ryhmänä toimimisen ristiriidoista tai haasteista. Se on kaikki heille jotain mystistä ja eksistentiaalista. Ehkä siksi luomakunnan asioilla, kuten sairaudella ja kuolemalla, tai lähimmäisen rakastamisella tai pyhityksellä ei ole mitään varsinaista roolia tavallisessa luterilaisuudessa, koska ne kuuluvat eksistentiaalisen mystiikan puolelle. Josta syystä ne pitää aina erikseen päälle liimata tai tyhjästä keksiä tunnustuksen kylkeen.
Se se Hitler-kortin peluu jatkuu. Varmaan kiistäminenkin jatkuu.
Montako kertaa se pitää näyttää toteen? Montako kertaa minun pitää kerrata, että mitä sanoin, mitä tarkoitin ja mitä en sanonut? Ja montako kertaa todeta, että eipä hyödyttänyt taaskaan mitään?
Heti perään todistat, että et ymmärrä. Jos haluat kutsua sitä väistelyksi, etten lähde sinua varten juoksemaan ympäriinsä, niin ole hyvä vaan. Toiseksi, tässä keskustelussa on sanojen selittämistä tehty tähän mennessä aika paljon, ja siitä olen vastannut 100 % minä. Kun olen kysynyt samaa muilta, niin he eivät ole käsittäneet edes, että mitään sellaista tarvetta on olemassa.
Varmaan siksi, että heillä on tämä sama illuusio kuin sinulla, että on olemassa joku yksiselitteinen kieli, jolla kaiken voi ilmaista täsmällisesti. Ihme, että kun huomautin sinulle tästä, niin sinä vastineeksi huomautit minulle siitä, aivan kuin minä en yllättäen olisi asiaa tiennyt. Sitten itse osoitat, että et tiedä sitä.
Näitä sinun selostuksiasi keskustelun kulusta uskoo varmaan kaksi henkilöä täällä. Eivätkä hekään siksi, että olisivat kanssasi samaa mieltä, vaan siksi, koska “viholliseni vihollinen on ystäväni”.
Minua kiinnostaa aivan hirveästi, että et kai esitä, että tuolla olisi jotain tekemistä tämän keskustelun tai tässä esitetyn kritiikin kanssa?
Niin. Jos kaikki uskoisivat niin kuin minä, niin tätä ongelmaa ei olisi. Mutta nyt, kun asiat ovat miten ovat, niin tuollainen kehitys on sisäänrakennettu siihen, mitä on reaaliprotestantismi. Tai mitä se väistämättä, aikojen saatossa, tulisi olemaan.
Tässä ajattelussa, mitä kannatan, siis analogia entis, on lähimmäisen rakastamisella, luotuisuudella ja ihmisen henkilökohtaisella syntisyydellä reaalinen suhde sovitukseen. Kun tämä suhde kiistetään, ja sovitus jää yksin, se jättää rinnalleen tyhjiön. Siinä tyhjiössä käsitys luodusta, käsitys sosiaalisesta oikeasta ja yksilön moraalista jää sekulaarin yhteiskunnan vastuulle ja lähtee kulkemaan omia teitään.
Kun ne kulkevat sitten omia teitään, ne alkavat tarpeeksi pitkän laiminlyönnin jälkeen tavoitella ensisijaista ja riippumatonta asemaa.
Sovitusuhrissa, niin kuin se luterilaisuudessa esitetään, ei ole mitään vaikeasti käsitettävää. Asia on oikeasti niin, että se on ollut relevantti tietynlaisessa yhteiskunnassa. Ja tämän voi osoittaa riippumatta siitä, onko se lopulta, teologisesti, oikea vai väärä tapa käsittää sovitus.
Nietzsche oli oikeassa. Sovituksen käsittäminen maksuna ainoastaan moninkertaistaa velan ja tekee syyllisyydestä ihmisiä ohjaavan ja motivoivan asian. Syyllisyys toimii motiivina ja vaikuttimena ainoastaan riippumattomien ja itsenäisten ihmisten välisissä asioissa. Sillä ei ole mitään relevanssia sisäisen ihmisen kannalta tai toisiaan tarvitsevien yksilöiden kannalta. Nyt, kun tavalliset kansalaiset ovat keksineet vapautua syyllisyydestä absoluuttisen vapauden nimessä, tavallisilla protestanttisilla kirkkokunnilla tietenkin kahva jää käteen. Jolloin tällainen lähimmäisen rakkaus hinnalla millä hyvänsä on ainoa, mikä enää menee kaupaksi.
Jos ei lasketa hipster-herätyksellisyyttä.
Sovitusuhri on toki “vaikeasti käsitettävä” jos se on muotoiltu tietynlaisen yhteiskunnan tarpeisiin, ja se yhteiskunta on mennyt menojaan. Ehdotan siis sitä suuremmalla syyllä tutustumaan niihin vaihtoehtoisiin muotoiluihin. Joissa, voin korostaa, ainakin minun suosimassani, Jeesus edelleen 1) uhrataan - vai voiko jonkun vapaaehtoisesta kuolemasta edes muulla tavalla puhua (vrt. 2Tim. 4:6) - ja 2) on ainoa tie, mutta 3) kärsimystä ei käsitetä maksuna tai hyvityksenä, ja yllättäen 4) se voi silti olla osa kokonaista elämää, joka kokonaisuutena - ei vain, nimenomaan tai erityisesti kärsimyksen osalta - katsotaan kuuliaisuudeksi, joka 5) katsotaan ansioksi, joka koituu siunaukseksi siihen uskoville. Voin vakuuttaa, että tällä ei ole samaa ongelmaa kuin pelkän syyllisyyden, pelkän velan ja sen näkökulmana vanhenemisen kanssa.
Palaan tuohon alussa esittämääni kysymykseen. Millä tavalla tämä, mitä sinä kirjoitit, liittyy tähän aiheeseen? Jos syytät nimimerkkiä @Hullutus, niin se hyväksyttäneen.
@tortoise voi vastata omasta puolestaan, minä puolestani kerron vain, että otin sovitusopin ja Canterburylaiseen liittyneen jutun esille tämän kirjoittamasi takia:
Jossain toisessa keskustelussa luettelin kuusi eri soteriologiaa. Syntiuhri on vain yksi näistä. Eikä välttämättä edes yksi, koska minulle on tuoreena asiana selvinnyt, että edes Canterburyn Anselm ei käsittänyt sovitusta “maksuksi” mistään. Siinä listan ohessa totesin, että kaikkia kuutta on yhtä paljon pidetty Raamatun mukaisena. Herää kysymys, että miksi tavalliselle luterilaiselle on tuttu vain tämä yksi, jossa sovitusta katsotaan kärsimyksen muodossa annettuna “maksuna”?
Tämä lainaus ei varmaankaan ole olennaisinta pohdinnoissasi, mutta ei siihen tarttuminen minun ja tortoisen puolelta mikään valtava rönsy ole. Ja nythän asiaan tuli selvennystä taholtasi, mikä onkin keskustelun tarkoitus.
Niin, semmoinen tuli mieleen, että kun tuossa ihan oman pahapäisyyteni suitsimiseksi kuuntelin eilen paljon satunnaisia kristillisiä puheita anteeksiantamisesta, niin siinä tuli esiin, että sana synti ja velka ovat aramea? kielessä sama sana ja siksi se olisi kahdessa eri muodossa kahdessa eri evankeliumissa: toisessa velka, toisessa synti. Edit: siis Isä meidän rukouksesta oli kyse…
Mielestäni velka on anteeksiantamisen yhteydessä osuva käsite. Joku on toiminut minua kohtaan epäoikeudenmukaisesti ja minulla on kaikki oikeus olla katkera ja vihainen. Siitä irti päästäminen on tuskallista ja siinä tosiaan ikään kuin vastentahtoisesti annetaan jotain itsestä pois.
Tämä nyt tällaisena omakohtaisena kokemuksena. Olisi mielenkiintoista kuulla, että käsitetäänkö ortodoksisuudessa sovitusta myös velanmaksuna?
1 tykkäys
Kiitos tästä tekstistä. Se vahvisti aavistustani siitä, että itäisiä isiä ei kannata lukea 
2 tykkäystä
Kohdassa Matt. 6:12 velka on οφειλημα (opheilema). Luuk. 11:4 synti on αμαρτια (hamartia). Nuo siis juuri Isä meidän-rukouksesta molemmat. Opheilema tarkoittaa muualla taloudellista velkaa, hamartia lain täyttämättä jättämistä tai odotetun suorituksen epäonnistumista.
Sanan merkityksestä kun asia riippuu, niin tässä täytyy kysyä, että mitä ihminen voi olla velkaa Jumalalle? Mitä Jumala on ihmiselle, on tehnyt ihmiselle tai on tarkoittanut tehdä ihmiselle? Ja mikä on ihmisen oikea vastaus tai asianmukainen osuus tässä suhteessa?
Jumalahan ei varsinaisesti ihmiseltä mitään tarvitse. Eli Jumala ei voi odottaa ihmisen antavan mitään mihinkään materiaaliseen tai logistiseen tarpeeseen. Voihan sanoa, että Jumala on kaiken sen antaja, mitä ihmisellä luotuna olentona on.
Miten tämä annettu pitää käsittää?
Luodun todellisuuden, jos sen ajatellaan koostuvan materiasta, voi ajatella olevan annettu omaisuudeksi. Koska omaisuudella saa tehdä kuten tahtoo, ihmisen täytyy ehkä noudattaa jotain ohjeistusta siitä, miten käsitellä sitä. Muuten käy niin, että ihminen tuhoaa sen, mitä hänelle on annettu. Jumala ei varmaan ole tätä tarkoittanut tapahtuvaksi.
Ihmisen kyvyt tuottaa itselleen materiaalista hyvinvointia ja vaikutusvaltaa voinee myös käsittää omaisuutena. Mutta miten toiset ihmiset? Voiko suhteita ystäviin ajatella omaisuutena? Voiko niitä sijoittaa? Kasvavatko ne korkoa? Voiko niillä käydä kauppaa? Vaihdetaanko pari ystävää vaikka vuodeksi? Vai onko niillä mitään omaisuuden piirteitä? Ovatko ihmiset toisilleen rakkautta velkaa? Minä rapsutin sinun selkääsi. Sinun pitää rapsuttaa minun selkääni yhtä monta kertaa.
Jos kaikki kyvyt ja materia olisivat omaisuutta, ihminen ei olisi velkaa mitään sellaiselle Jumalalle, joka voi koska vain tehdä itselleen uusia asioita ihmisen tuhoamien tilalle. Joten Jumalan pitää antaa laki asioiden ehjänä pysymistä edistääkseen. Jos ihminen kykenee lain noudattamiseen, niin se on sitten sitä täältä ikuisuuteen. Jos ihminen ei kykene, niin Jumala jotenkin kuittaa kulut. Ihminen joko alkaa jostain syystä kyetä noudattamiseen, tai sitten Jumala kuittaa kuluja ikuisesti.
Eli jos olevainen on omaisuutta, niin ihminen on Jumalalle velkaa joko ei mitään tai täydellisen suorituksen koskien sen olevaisen käsittelyä. Jollain tavalla olevaisen, niin ihmisen itsensä kuin materian, täytyy pysyä ehjänä. Tai sitten Jumala sallii sen mennä ihmisen käsittelyssä mihin kuntoon tahansa. Asiaa tekee mutkikkaaksi aina se, että on ihmisten keskinäisiä suhteita. Jos ne käsittää omaisuudeksi, niin niissä ehdottomasti ei riitä, että Jumala vain katsoo toisaalle kun ihmiset kolhivat toisiaan. Eli niiden kanssa tarvitaan efektiivistä vanhurskautta. Tarvitaan sitä, että ihmiset eivät jostain syystä vahingoita toisiaan. Laitetaanko kaikki siis ylösnousemuksessa pakkopaitaan? Tai annetaan palmunlehti käteen ja käsketään heiluttaa sitä ikuisesti?
Toinen vaihtoehto on käsittää luotu lahjana.
Omaisuuden ja lahjan ero on siinä, että lahja yhdistää tapahtuman osapuolia. Lahjan kohdalla antajan ei ole oikein määrätä lahjan käytöstä sen saaja sivuuttaen. Lahjan kanssa ei myöskään ole oikein, että antaja kääntää selkänsä saajalle. Antajan on aina tarkoitus sisällyttää lahjaan suhde. Antaja väheksyy lahjansa arvoa ja samaten sen saajaa jos vain hylkää lahjansa saajan haltuun.
Nämä asiat ovat erittäin hämäriä teollisessa yhteiskunnassa juuri siksi, että ainakin keskiluokkaisella ihmisellä on kuvaannollisesti kaikkea ja kirjaimellisesti mitään materiaalista hyvää ei puutu. Joten väistämättä on haasteellista keksiä lahjaa, jossa sen materiaalinen arvo ja sosiaalinen arvo kohtaisivat. Kavereiden lahjat ovat hauskoja ja niihin sisältyy muistoja, mutta sukulaisten kesken kyse on yhtä usein pelkästä muodollisuudesta. Jos lahjan idea on ilmentää suhdetta, jota ei käytännössä ole, niin siinä on kaksi ristiriitaista kriteeriä.
Tästä seuraa ihmisen rooli tai osuus Jumalan ja ihmisen välisessä yhtälössä. Voidaan olettaa, että Jumala antaa lahjoja niin runsaasti, ja ne ovat niin hyviä, että siinä ei tätä sukulaisten kanssa tapahtuvaa efektiä esiinny. Ihmisen ei tarvitse olla väkisin kiitollinen lahjasta, jota ei oikeastaan ole tarkoitettu edes lahjaksi. Vaan Jumalan lahjat ovat kaikki aitoja. Joten niistä nousevan kiitollisuuden on myös mahdollista olla aitoa.
Teollisen yhteiskunnan kasvattina koen, että minä olen minun huonekaluni. Minä olen minun astiastoni. Minä olen minun tietotekniset laitteeni. Niiden kautta minä määrittelen itseni ja ilmaisen itseäni. Ne ilmentävät minun makuani ja kertovat kaikille, kuka minä olen. Vähän kuin sellainen täydellinen Tyler Durdenin Ikea-elämä. “Onpas banaali tyyppi”, ajattelisi moni, jos kertoisin, mitä täältä löytyy.
Jos joku ostaa minulle jotain tärkeää, mikä ei vastaa makuani, niin on hyvin kiusallista joutua keksimään sille paikka ja antaa ainakin ymmärtää, että käytän sitä. Hän luulee onnistuneensa määrittelemään minua oman makunsa mukaiseksi, mutta minäpä olen ovelampi. Onko kamalampaa kuin rikas ihminen, joka ei koskaan anna kenellekään mitään? On, nimittäin rikas ihminen, joka haluaa yksipuolisesti määritellä sinut lahjojensa kautta.
Symmetrisesti on kuitenkin niin, että saaja toimii väärin, jos kieltäytyy tunnustamasta lahjan antajaa. On loukkaus antaa tietoisesti sopimaton lahja. On loukkaus torjua lahja. “En halua lahjaasi” on käytännössä sama kuin “en halua tuntea sinua”. Mutta on myös loukkaus ottaa lahja vastaan ja kääntää selkä sen antajalle.
Vastauksen kysymykseen velasta pitäisi tämän kautta olla selvä. Ihmisten kesken velat voivat olla monenlaisista sopimuksista ja odotuksista lähteviä. Ainoa, mitä ihminen voi Jumalalle antaa, on tässä yhteydessä ensimmäisen käskyn noudattaminen. Jos ihminen on epäonnistunut siinä, on hänen saamansa asia siten vääryydellä saatu, jolloin sen on muututtava arvottomaksi koko tämän lahjojen antamisen ja saamisen logiikan mukaisesti, ennen kuin hän voi saada jotain arvokasta sen tilalle.
Meinaan kirjoitella pitkät pätkät siitä, miten lahjan arvo, saajan arvo ja antajan arvo pelaavat yhteen tai mitä rikkomuksia tai kitkoja niiden kanssa voi tapahtua. Mutta totean lyhyesti tärkeimmät: Toiselle voi tuottaa häpeää antamalla hänelle niin suuren lahjan, ettei hän ole valmis, halukas tai kykenevä olemaan siitä kiitollinen. Tai jonka antajaan hän ei selvästi kykene olemaan suhteessa. Jos taas tahtoo jo häpeällisessä asemassa olevalle antaa lahjan, niin se pitää tehdä siten, että kiitollisuutta ei edellytetä. Paitsi jos lahja samalla poistaa häpeän. Kääntäen on niin, että toiselle voi tuottaa kunniaa siten, että julkisesti tunnustaa hänet lahjan antajana, jos lahja on muuten asianmukainen ja sopiva.
Room. 14:22 Pidä sinä itselläsi Jumalan edessä se usko, mikä sinulla on. Onnellinen on se, joka ei tuomitse itseään siitä, minkä hän oikeaksi havaitsee; 23 mutta joka epäröi ja kuitenkin syö, on tuomittu, koska se ei tapahdu uskosta; sillä kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä.
1Tim. 4:4 Sillä kaikki, minkä Jumala on luonut, on hyvää, eikä mikään ole hyljättävää, kun se kiitoksella (ευχαριστια / eucharistia) vastaanotetaan; 5 sillä se pyhitetään Jumalan sanalla ja rukouksella.
Suomeksi jos puhutaan armosta, niin sillä on äkkiä ajatellen kaksi merkitystä. Joko 1) saisin rangaista sinua, mutta jätän rankaisematta. Tai 2) olisit velvoitettu toimittamaan minulle jotain, mutta luvallani saat jättää toimittamatta. Jos haet alkutekstistä sitä, mikä 33/38:ssa on käännetty armoksi, niin siellä on yleensä χαρις eli charis. Sen keskeiset merkitykset ovat tyyppiä suosio, ilo ja lahja. Eli ei miinukselta välttymistä vaan plussan saamista.
Jeesus eli elämänsä siten, että siinä toteutui ensimmäinen käsky. Varmaan toteutuivat muutkin, mutta ensimmäinen on tämän ajatuksen kannalta keskeinen. Yksi käsitys sovituksesta on rekapitulaatio: Täydellisellä elämällään Jeesus sulki ihmisenä olemisen, ihmisen tilan ja ihmisten maailman Jumalan rakkauden sisään.
Luulen, että tuo ajatus on tässä matkalla kääntynyt päinvastaiseksi. Jumala ei ole vastentahtoinen, eikä ihminen voi tehdä mitään, mikä lopussa olisi Jumalalta pois.
Tämä sovellus on helpommin sanottu kuin tehty. Jos on tullut väärin kohdelluksi, niin Matt. 6:12 mukaan toinen on ollut ja on edelleen velkaa oikean kohtelun. Mutta jos se on sellainen hyvä tai suosio, jonka saa Jumalalta, niin sitä ei silloin tarvitse enää velkoa toiselta. Silloin se jää enää hänen ja Jumalan väliseksi asiaksi.
Jos on itse loukannut jotakuta, niin silloin on itse armosta, suosiosta ja kunniasta osallinen kun voi antaa toiselle oikean kohtelun tai toimia toista kohtaan sen arvon mukaisesti, minkä Jumala hänelle tarkoittaa antaa. Eräällä tavalla koko pelastus on siis armotalous eli lahjatalous eli suosiotalous, jossa ilo on sekä antajan että saajan. Silloin se, mitä ihminen on, määrittyy sen mukaan, minkälaisissa antajan ja saajan välisissä suhteissa hän on osallisena.
1 tykkäys
Ihan kaikesta en ole samaa mieltä, etenkin velan suhteen, mutta tuosta lainaamastani kohdasta olen. Se on juuri noin: armo = Jumalan toimintaa. Se puolestaan on monenlaisten siunausten, armolahjojen, hyveiden ymv. antamista ja vahvistamista koko luomakunnalle. Tiivistät tuossa osuvasti yhden luterilaisten yleisen peruskäsityksen, jossa armo ajatellaan kapeasti abstraktin (peri)synnin “miinusarvon” nollaamisena.
Joka on omaksunut tuollaisen käsityksen synnistä ja armosta, on vaikea enää oppia näkemään niitä konkreettisemmin tai ymmärtää kilvoittelun luonnetta. Siitä seuraa uskon fraasiutuminen - ajatellaan, että ihminen on oikea uskova, kun hän osaa sanoa oikeat asiat oikeilla sanoilla (fraasit vaihtelevat puljuittain).
Sitten kun ne uskovan fraasit eivät enää tee vaikutusta edes sanojaan itseensä, seuraa uskon kylmeneminen ja ajatus: “Tämäkin on/oli vain ihmislähtöisten sanojen toistelua ja kulttuurillisesti omaksutun sosiaalisen konstruktion mukana hengaamista.”
Kun ihminen sitten huomaa, että hänellä on tosiaan aineellisesti kaikki ihan hyvin, niin hän luopuu fraaseista ja seurakunnan tilaisuuksissa käymisestä - ja kokee olonsa tasapainoisemmaksi ja rauhoittuneemmaksi. Näin väärä ja kapea käsitys armosta pahimmillaan johtaa fraasien täyttämään tapauskovaisuuteen, joka voi olla aluksi innokasta, ja lopulta erkaantumiseen uskosta. Erkaantumisen jälkeen henkilö kuvittelee tietävänsä, millaista on kristinusko ja millaisia uskovaiset ovat.
1 tykkäys
Löysin sen kuuntelemani Jukka Norvannon saarnan kirjoitettuna. Tässä siitä Isä meidän-rukouksen synti/velka spekulaatiosta:
Varmaan huomasitkin, ettei Matteuksen evankeliumissa käytetä tässä yhteydessä sanaa synti niin kuin Luukkaan evankeliumissa, josta Isä meidän -rukous on myös luettavissa, tosin hieman toisessa muodossa kuin Vuorisaarnassa. Ero johtuu siitä, että Jeesus lienee pitänyt puheensa aramean kielellä, ja siinä kielessä sanalla velka on myös merkitys synti. Kun rukous on aikanaan kirjoitettu kreikan kielelle, toiseen evankeliumikirjaan sana on käännetty velaksi, toiseen synniksi.
En tarkoittanut omakohtaisella kokemuksella anteeksiantamuksesta velasta luopumisena sijoittaa samaa vaikeutta Jumalan kokemukseksi, vaan ainoastaan sitä, että ihmisellä se (ainakin itselläni)tältä usein voi tuntua.
Anteeksiantamus on aika keskeisellä sijalla kristinuskossa. Se on ainoa kohta ainoassa Jeesuksen opettamassa rukouksessa, johon hän liittää ehdon: “Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.”
Asiaa voisi pyöritellä niinkin päin, että Jumala ei tarvitse meiltä velkojen takaisin maksua, mutta me tarvitsemme sitä, että joudumme myöntämään saaneemme velat anteeksi koko maailmankaikkeuden luojalta ja armoa armon päälle, jotta sitten nöyrtyisimme antamaan anteeksi myös meitä vastaan rikkoneille.
Googlasin nopeasti ortodoksisen kirkon näkemystä sovituksesta ja aloin lueskella jotain suomi24-keskustelua, siinä joku ortodoksiksi esittäytyvä sanoo seuraavia:
Miksi Jumala kaipaisi lunnaita? Miksi Jumala maksaisi lunnaat itse itselleen ottamalla päälleen ihmisluonnon? Lunnaat maksettiin tietysti sille, joka piti ihmisiä vankeinaan. Perkele tuli petetyksi, sillä se luuli vastaanottavansa ihmisen, mutta ottikin vastaan Jumalan. Lue P:n Johannes Krysostomoksen pääsiäissaarna!
Ortodoksinen kirkko korostaa Kristus Voittajaa -eikä Kristus uhrilammasta.
Onko tämä ihan virallista ortodoksisen kirkon oppia, että lunnaat maksettiin perkeleelle?
Tuo keskustelu on jo vuodelta 2008 ja ilmeisesti siksi siitä on hävinnyt osa viestien aluista. Tämmöistäkin tämä ortodokiksi esittäytyvä sanoo siinä:
Liturgian korostaminen on alkukirkollista perinnettä. Eihän aikaisemmin ollut muuta kirkollista toimintaa kuin liturginen ja diakoninen toiminta eli siis käytiin jumalanpalveluksissa ja autettiin apua tarvitsevia, köyhiä, sairaita jne.
Tiistaiseurat, raamattupiirit, ikoninmaalauskerhot ja kulttuurikeskukset ovat paljon uudempaa perinnettä ja joutavat nurkkaan silloin, kun on tosi kysymyksessä.
Olen pahoillani, että sanoin teologista pohdintaasi roskaksi. En vain muista mitään tuollaisia, jos nyt sitten koskaan olen edes niistä lukenutkaan.
Kyllä Kristus on syntien sovittaja ortodoksisessa kirkossa, joka muuta sanoo se todistaa väärin. Lue vaikka Euhologionista katumuksen mysteerion rukoukset.
Katumuksen mysteeriossa saamme syntimme anteeksi, eikä Jumalakaan viimeisellä tuomiolla muista niitä syntejä, joista olemme saaneet synninpäästön.
Rationalistinen ajattelu on uskon vihollinen, usein intuitiivisesti pääsee paljon pitemmälle. Taivasten valtakuntahan on lasten kaltaisten! Hengellisistä asioista on vaikea keskustella siksi, että mystisiä kokemuksia on vaikea pukea sanoiksi.
Pidemmän aikaa jo olen ollut sangen vastaanottavainen @timo_k :n kritiikkille luterilaisuutta ja protestanttisuutta kohtaan ja usein huomaan nyökytteleväni niille. Samoin @Thinkcat :llä on ylitsevuotavan paljon enemmän tai vähemmän kutkuttavia näkökulmia. Sen verran vähän aikaa sitä on kuitenkin ollut tässä uskistouhussa, että omat näkökannat teoreettisten kysymysten suhteen vaappuvat aika lailla vähästäkin ja sielunelämä vielä vähemmästä. Ei siis ole syytä kovin hätiköiden vaihtaa kirkkokuntaa vielä… Mutta mistä saisi nyt helpoiten ortodoksisen kirkon ydinopetukset käsiinsä? Miten pääsee Valamon luostariin pakoon tätä skeidaa elämää?
No löytyikin täältä Ortodoksinen kirkko ja usko-keskustelusta kirjalista:
Seisokaamme hyvin, ortodoksisen kirkon aikuiskasvatuksen oheismateriaali
Pyhät perinteet, ortodoksinen uskontokirja
Piispa Arseni: Ortodoksinen sanasto
Piispa Arseni: Ikonikirja
Tito Colliander: Ortodoksinen usko ja elämännäkemys
Piispa Kallistos Ware: Sisäinen valtakunta
Vaeltajan kertomukset
Serafim Seppälä: Tie ylösnousemukseen
Piispa Kallistos Ware: Ortodoksinen tie
12 ikkunaa ortodoksisuuteen Suomessa
Arkkipiispa Paavali: Miten uskomme
Samassa yhteydessä oli myös muutaman kappaleen verran jonkin ortodoksilehden artikkelista, josta otan yhden kappaleen:
Siksi pelastukseen tarvitaan Jumalan Poika, joka ottaa vastaan etsivän ihmisen, antaa synnit anteeksi ja valaisee mielen Jumalan armolla. Juuri tätä varten Jumalan Poika Jeesus Kristus syntyi ihmiseksi, kärsi, kuoli ristillä, nousi kuolleista ja nousi taivaaseen. Pelastus ei voi toteutua, ellei ihmiseen asetu asumaan Jumalan Henki.
Kysymykseni @timo_k :lle: eikö ortodoksisuudessa Kristuksen ihmiseksi tulolla, kärsimisellä, kuolemisella ristillä ole lainkaan tekemistä synnin “miinusarvon” nollaamisen kanssa?
Minulla on vain yksi kysymys: jos metafyysinen estetiikkasi ei perustu Raamattuun, miksi meidän kristittyjen tulisi sitä ensinkään pohdiskella?
2 tykkäystä
Kiitos asiallisesta kysymyksestä. Kunpa osaisin vastata siihen niin, että se hyödyttäisi sinua. Kyllä ortodoksisuudessakin puhutaan Kristuksen ihmiseksi tulosta, kärsimyksistä, ristillä kuolemisesta jne. Ero pelastuskäsityksissä on se, että ortodoksisuudessa pelastuminen on prosessi, jossa Jumala ja ihminen tekevät yhteistyötä, jonka päämääränä on ihmisen pelastuminen. Kyse ei siis ole vain juridisesta syyttömäksi julistamisesta tai jossain kaukaisessa tulevaisuudessa olevasta vapahduksesta, vaan kehityskulusta ja muutosprosessista, joka alkaa tässä ja nyt ja jonka tarkoituksena on ihmisen muuttuminen, kirkastuminen ja lopulta jumaloituminen.
Lähtökohta on se, että ihminen on luotu hyväksi. Omat syntimme kuitenkin tärvelevät tämän hyvyyden, ja tarvitsemme Jumalan apua muuttuaksemme parempaan suuntaan. Jumala tarjoaa meille apuaan kirkkonsa kautta; Hän vuodattaa parantavia armovoimiaan kirkkonsa, sen sakramenttien ja koko sen elämäntavan kautta. Hän ei siis pelasta tai paranna ketään väkisin, mutta tarjoaa parantavaa apuaan kaikille. Suostumalla siihen ja yhtymällä kirkon elämäntapaan ihminen pääsee osalliseksi Jumalan parantavista armovoimista. Näin ihminen asettaa omat voimansa ja tahtonsa yhteistyöhön Jumalan kanssa.
Tätä voisi verrata temppelin rakentamiseen, jossa toinen asettaa tiilet ja toinen laastin, ja jossa Kristus on holvikaarta koossa pitävä huippukivi. Ja Pyhän Hengen temppelihän ihminen onkin. Omin voimin ja ilman laastia ihminen ei voi muurata temppeliään. Jumala voisi toki pelastaa ihmisen tämän tahdon vastaisestikin, mutta hän ei tee niin, sillä hän on luonut ihmisen omaksi kuvakseen - eli persoonaksi, jolla on vapaa tahto. Siksi ihmisen oma suostumus ja panos kuuluu asiaan. Näin pelastuneiden joukossa ei ole ketään, joka ei haluaisi pelastua, vaan on vain niitä, jotka rakastavat Jumalaa.
Mainitsemiesi asioiden kuten Jeesuksen ristin kuoleman kautta ihmiskunnalle siis tarjoutuu yleinen pelastus. Jumala tunnetusti haluaa kaikkien pelastumista (1. Tim. 2:4). Mutta eri asia on tarjolla oleva mahdollisuus, ja eri asia on sen toteutuminen yksilön tasolla. Pelastuksen ehtoja ovat Jumalan puolelta tuleva armo, ja ihmisen puolelta usko ja hyvät teot. Pyhän apostoli Jaakobin mukaan pahat hengetkin uskovat Jumalan olemassa oloon, mutta niiltä puuttuvat hyvät teot (Jaak. 2:19). Taivaaseen pääsee se, joka tekee Jumalan tahdon (Matt. 7:21). Ilman Jumalan apua ihminen ei voi kuitenkaan tehdä mitään pelastuksensa eteen (Joh. 15:5), mutta yhdessä Jumalan kanssa ihmisistä tulee Jumalan työtovereita (1. Kor. 3:9). Jos pelastus olisi yksin Jumalasta, niin silloin olisi epäreilua, että meidät tuomitaan tekojemme perusteella (Joh. 5:28,29, Matt. 16:27).
Protestantit usein sivuuttavat kiusallisena ne raamatunkohdat, joissa puhutaan ihmisen osasta pelastumisen ehtona. Tämä on kummallista, sillä pyhät apostolit puhuvat tästä hyvin selvästi: “Tehkää peläten ja vavisten työtä pelastuaksenne.” (Fil. 2:12)
Mitä siis ovat ne hyvät työt, joita ihmisen puolelta tarvitaan? Ne ovat osallisuutta Kristuksen kirkon elämäntapaan, rukoilua ja paastoa yhdessä sen kanssa, osallistumista sen palveluksiin ja elämään. Kun ihminen tekee niin, niin Jumala pääsee siunaamaan, vahvistamaan, parantamaan, muuttamaan, uudistamaan, pyhittämään ja kirkastamaan - siis pelastamaan häntä armovoimillaan kirkkonsa ja sen koko elämäntavan kautta. Näin pelastuminen ei ole mikään hetkellinen tapahtuma, vaan koko elämän mittainen prosessi, jonka päämääränä on Kristuksen kaltaiseksi tuleminen: “Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen. Tämän saa aikaan Herra, joka on Henki.” (2.Kor. 3;18)
2 tykkäystä
Onko tämä oikeasti ortodoksisen kirkon virallinen opetus?
En oikein tiedä, että minkälaiseen dokumenttiin pitäisi viitata, jotta voisi osoittaa sen “viralliseksi” opetukseksi. Mutta ei tuo mitään “yksityisoppiani” ole. Esimerkiksi The Orthodox Study Biblessä selitetään hakusanoissa Salvationia mm. näin:
The fulfillment of humanity in Christ, through deliverance from the curse of sin and death, to union with God through Christ the Savior. Salvation includes a process of growth of the whole person whereby the sinner is changed into the image and likeness of God. One is saved by faith through grace. However, saving faith is more than mere belief. It must be a living faith manifested by works of righteousness, whereby we cooperate with God to do His will. We receive the grace of God for salvation through participation in the sacramental life of the Church.
Kommenttini oli yhdensuuntainen tuon määritelmän kanssa, eikö vain?
2 tykkäystä