Luterilaisuuden ongelmallisia taustaoletuksia


#423

Minä ajattalen, että en tulkitse Raamattua, vaan Raamattu tulkitsee minua. Kun luen Raamattua, niin en voi välttyä siltä, että minulle nousee omasta esiymmärryksestäni, lukemastani, kokemastani tms ideoita/ajatuksia ja tunteita johonkin tekstinpätkään liittyen. Se ei tarkoita sitä, että käytän niitä oman lukemiseni mittapuuna, että tulkitsisin kyseisen raamatunkohdan niiden kautta, vaan nyt, kun ne nousevat esiin, niin ne ovat materiaalia jota tutkin uudestaan Raamatun ja kirkon tradition valossa. Tähän pätee sama kuin tunteisiini. Ne eivät kerro tavallisesti mitään objektiivista, vaan ovat materiaalia itsetutkisteluuni.

En tiedä onko sillä käytännössä mitään eroa, mutta itse ajattelen että lukija/yhteisö liittyy osaksi tekstiä. Teksti tulkitsee lukijaa ja yhteisöä joka lukee ja tämä lukija/yhteisö alkaa toimia siten kuin Raamattu Jumalan sanana haluaa yksilön/yhteisön toimivan. Yksilö/yhteisö liittyy Raamatun “virtaan”. Yksilö/yhteisö ottaa osaa vuoropuheluun, jossa yhtenä jäsenenä on Jumala sanansa kautta.

D


#424

:+1::+1::ok_hand:


#425

Thinkcatin kommentit ovat yleensä hyviä, ja monia juttuja niissä komppailen. Minusta on kuitenkin kiinnostavaa, että hän tuntuu sivuuttavan ortodoksisen teologian kokonaan. Ehkä hän ei pidä sitä tietoteoreettisesti lainkaan kiinnostavana vaihtoehtona, tai sitten itäinen kristillisyys ei vain vedä häntä puoleensa.

Jälkimmäisen ymmärtäisin oikein hyvin - itseäni puolestaan roomalais-katolilaisuus ei ole koskaan erityisesti vetänyt puoleensa. Sen mitä myöhemmällä iällä olen läntiseen teologiaan tutustunut, niin vaikutelma on ollut päinvastainen kuin Thinkcatilla: oma fiilikseni on näet se, että itäisessä teologiassa se korrespondenssi toteutuu paljon realistisemmin, kun taas lännessä on enemmän kyse rakennetusta systeemistä.

Toisin sanoen, idässä mysteerin annetaan olla mysteeri, kun taas lännessä se pyritään selittämään puhki silloinkin, kun parempi olisi vain jättää se silleen. Idässä ollaan kyllä hyvin tarkkoja silloin kun se on mahdollista, mutta kaikkea ei tarvitse spekuloiden pyrkiä selittämään tyhjentävästi auki. Tässä näen idässä vallitsevan suuremman totuudellisuuden, realismin - ja nöyryyden. Ymmärrän kuitenkin, että monia läntisen teologian lähestymistapa voi miellyttää enemmän. Ihminen kaipaa usein selviä sanoja, listattuja opinkohtia, yksityiskohtaisia selityksiä, numeroituja pykäliä. Se on inhimillistä.


#426

Olen timo_k:n kanssa samaa mieltä itäisen ja läntisen teologian eroista ja pidän enemmän itäisestä lähestymistavasta. Silti länsi vetää puoleensa. Mysteeri.


#427

Lainausmerkeissä oleva ilmaus on osapuilleen asiallinen. Esityksesi on todellakin niin abstrakti, että en tiedä kovin tarkkaan mistä puhut. Voisitko ihan esimerkin vuoksi esittää oman eksegeettisen selityksen kohdasta 1.Piet.2:24; ehkä sitten keskustelu etenisi.


#428

Tuo on nimenomaan sinun fiiliksesi. Katolinen kirkko ei näet ole hylännyt itäistä teologiaa yhtään mihinkään. Se elää ja voi hyvin kirkossa.


#429

Se, mitä tuossa yhteydessä tarkoitin, oli se, että kaikki, mitä ihminen tekee, on syntistä, ja turmeltunutta. Mutta Jeesus on kuollut ristillä puolestamme, ja vaikka se synti on edelleen meissä, Jumala näkee tekomme Jeesuksen sovitustyön takia sovitettuna, ja sen, että me Jumalan kuvina pystymme myös jollain hyvin kömpelöllä tavalla pyrkimään välillä myös toimimaan oikein. Eli sitä, että itsessään, pelkästään me ihmiset, saavutuksemme ja tekniikkamme, jäämme aina miinukselle, mutta kun sovitetaan siitä välistä se synti, voi syntyä plussaa.

Jumala jos katsoisi pelkästään ihmistä ja tämän tekoja, ei ihminen selviäisi siitä. Mutta jos katsotaan ihmistä Jeesuksen sovituksen kautta tai valossa, joka on siis korjannut ne synnit, voi näkyä muutakin. Myös sen, että vaikka jopa halumme auttaa sisältää aina syntiä, kun Jeesuksen sovitustyön takia voi miinustaa yhtälöstä sen synnin pois, voi nähdä ne positiiviset ominaisuudet, mitä Jumala on ihmiseen kuitenkin luonut.

Jos miettii vaikka valokuvauspaperia. Jos se altistuu valkoiselle valolle, se tuhoutuu ja muuttuu täysin mustaksi. Mutta himmeän punaisen valon kanssa työskennellessä siihen voidaan valottaa filmin läpi kuva, jossa näkyy sävyeroja. Minusta Jumalan pyhyys on kuin se kirkas valo, jota vasten me olemme pelkkää mustaa. Ja Jeesuksen sovitustyö on se, jonka takia meissä näkyy myös ne vaaleammat kohdat. Ja luomakunnassa ylipäätään.


#430

Tämä ei tarkoita mitään, jos ei erikseen kerrota, että millä tavalla tai tasolla on noin. Tai mitä siitä käytännössä seuraa. Jos on vain joku abstrakti määritelmä, että kaikki ihmisen teot ovat syntisiä ja turmeltuneita, niin se ei tarkoita mitään jos ei siitä seuraa mitään.

Joku saarnamies sanoi, että ihmiset eivät ole syntisiä niin intensiivisesti kuin mahdollista, mutta kuitenkin niin ekstensiivisesti kuin mahdollista. Tämä tarkoittaa sitä, että emme jokainen meistä juuri nyt mieti, että kenet voisimme tappaa tai ketä kiduttaa seuraavaksi. Mutta samalla sitä, että jokainen asia, minkä ihminen tekee, on jollain tavalla synnin haittaama tai koskettama.

En sano, että “tahraama”, koska siihen liittyy assosiaatioita, jotka tarkoittavat muuta kuin sana itsessään. Jos on auto pysäköitynä väärään paikkaan, siitä voi tulla linnunkakan tahraama. Mutta sisältä se on edelleen täysin kelvollinen auto. Radiosta soi musa, ratilla voi ohjata ja kaasua painamalla pääsee eteenpäin. Mutta luterilainen tai protestanttinen ajatus on, että kun jokin on jonkin tahraama, niin kaikki siihen liittyvä on jotenkin ahdistavalla tavalla pilalla. “Takaikkunan sivupalkissa on linnunkakka. Ei täällä tunnu yhtään hyvältä edes istua!”

Käsitän tämän niin, että olemme kuin auto, johon joku on kaatanut sisälle useamman ämpärillisen linnunkakkaa. Mutta Jeesuksen sovitustyön tähden Jumala näkee meidät kuin tehtaalta tulleena. Mutta siitä huolimatta ajokokemus on tietenkin aivan hirveä, koska kakkaa on joka puolella.

Tässä menee sekaisin se, että mitä on ja miltä se näyttää. Onko se synti siis joku asia, mikä ei olekaan ihmisen saavutuksien ja tekniikan osa, vaan jokin, mikä on Jumalan ja niiden saavutuksien ja tekniikoiden välissä? Eli maailma sinänsä on neutraali sfääri? Mutta se ja Jumala eivät sovi yhteen? Joten tarvitaan Jeesus sovittamaan kaksi neutraalia mutta yhteensopimatonta toisiinsa?

Mitä tarkoittaa se, että ei selviäisi?

Mitä tarkoittaa sovituksen kautta katsominen? Ja miten ne synnit on korjattu? Entä mikä on, tai mistä koostuu se muu, mikä silloin näkyy?

Miten halu auttaa sisältää aina syntiä? Tai miksi se on olennaista tai keskeistä? Tai miksi se pitää erikseen miinustaa pois?

Eli Jeesuksen tehtävä on ainoastaan suojata meitä siltä väkivallalta ja terrorilta, mikä on yhtä kuin Jumalan pyhyys?

En tarkoita tehdä kiusaa kaikilla näillä kysymyksillä. Mutta olen sitä mieltä, että tuon ajattelun takana on teologia, joka on pohjimmiltaan absurdi. Sellainen, joka ei selitä mitään eikä saavuta mitään, vaan ainoastaan nimeää ihmisen teot ja Jumalan suhtautumisen niihin hieman eri tavalla. Eli se on teologia, joka ei oikeastaan sisällä ihmistä konkreettisena asiana. Ihminen vain on mitä on, ja Jumala vaihtelee erilaisia silmälaseja itselleen. Mielestäni siinä katoaa täysin koko sovituksen merkitys. Eli uusi ihmiskunta on vain vanha ihmiskunta, mutta eri silmälasien kautta katsottuna.

Kaikessa tässä tuntuu vaikuttavan se, että ainakin Lutherilla oli äärimmäisen ankara isä. Eli Luther uskoi henkilökohtaisista syistä, että mikään hänen tekemisensä ei ole kelvollinen tai hyvä. Sattumalta tiedän muutaman tällaisen isän, joiden pääasiallinen viesti pojalleen on ollut se, miten halveksittavaa, mitätöntä, kelvotonta, säälittävää ja vastenmielistä kaikki pojan yrittäminen ja tekeminen on.

Joten kun poika oppii, tai kuten Luther oppi, että 1) hän on aina mitätön, 2) eikä siitä tule muuksi muuttumaan, koska 3) ei kykene uskomaan, että muunlaisia isiä olisi olemassa, jotka 4) voisivat opastaa hänet olemaan poikana eli lapsena jotain muuta, niin 5) ainoa ratkaisu on, että isän viha lasta kohtaan tyydytetään murhaamalla poika. Vieläkään ei siten saada rakastavaa isää, mutta saadaan isä, jonka viha, halveksunta ja murhanhimo lasta kohtaan on tyydytetty. Jolloin lapsi saa rauhan olla surkea, mitätön, vastenmielinen ja kelvoton itsensä.

Josta seuraa se, että Jumala rakastaa ihmistä siten ja vain siten, että ei enää vihaa ihmistä.


#431

Missä viisi osaa Filokaliaa, joiden pitäisi olla jokaisen ortodoksin peruskauraa, kun ne minullakin on luterilaisena :wink:

Latinan kielen sana sacramentum tarkoitti alun perin sotilaan lippuvalaa tai riitapuolten pyhäkköön jättämää panttia. Vastaava kreikan sana on mysterion (μυστήριον), salaisuus.
Itse olen ihan luterilaisena sitä mieltä, että läntinen kirkko tyri latinansa kanssa, kun mysteeristä on kyse koko puuhassa…

Usko noin ylipäänsä tietoisena valintana (mitä se ei minulle ole) on yksi ratkaisu eksistentiaaliseen ahdistukseen ja absurdiin, toinen on itsemurha (ei suositeltava) ja kolmas sietäminen (dopingia käytetään yleisesti). Paul Tillich tarjoaa ulospääsyyn rajaa;

”Ulospääsytien ihminen löytää
ainoastaan, kun hän käsittää
seisovansa ajallisen ja ikuisen,
katoavan ja katoamattoman
paradoksaalisella rajalla.”

Usko ja järki eivät omalla kohdallani sovi samaan paattiin. Luterilaisuus on uskomusjärjestelmä, ja ihan eri asia kuin usko. Siitä voi järkeillä maailman tappiin, jos parempaa tekemistä ei ole.

Luterilaisuudessakin maailma on Saatanan leikkikehä, mutta kun täällä on kuitenkin elettävä (vaikka sitten maailmalle kuolleena), lain ensimmäinen käyttö on on osa Jumalan vasenta kättä (regnum civile), jossa miekalla, esivallalla ja maallisilla järjestyksillä on tehtävänsä. Tässä kohden luterilainen käsitys regimenteistä poikkeaa vastaavasta reformoidusta käsityksestä, jonka mukaan Jumalan vastustaja on maallisen regimentin hallitsija. Luterilaisuudessa tipahtanut kointähti tekee maailmassa pahojaan vain siihen asti, minkä Jumala sallii; Saatana on Jumalan “kahlekoira” (Luther).

“Lain uhka ja rangaistukset estävät jossain määrin synnin karkeita purkautumisia ihmiselämässä. Siten laki pitää yllä maailmassa ulkonaista kuria, järjestystä ja moraalia sekä kahlitsee ulkonaista pahaa. Laki on kahle. Tätä sanotaan lain ensimmäiseksi käytöksi.”

  • se wähäisempi Katekismus

Esivalta on Jumalan säätämä juttu, mutta Jumala ei aikaansaa sitä, että esivallan käyttäjiksi pyrkii ja pääsee perkeleitä ja näiden äitejä, mutta sallii tarvittaessa senkin, Lutheria vapaasti lainaten.

Minulle körttinä riittää uskonohjeeksi sola fide, sola gratia, solus Christus, tulkitaan sola scriptura, noin tiivistäen. Loppu on hienosäätöä…

Eksistentialismin keskeinen väite on, että olemassaolo edeltää olemusta, eli ihmisyksilön olemassaolo on ensin ja perustavanlaatuisempaa kuin mikään merkitys, joka ihmisen elämälle voidaan osoittaa: ihminen määrittää oman todellisuutensa ja elämänsä tarkoituksen.

Tämä asenne on sisäsyntyinen ja kiinteä osa tietoisuutta. Toisin sanoen, lopullinen, varma ja kiistämätön todellisuus ei ole ajatteleva tietoisuus vaan, Heideggerin mukaan, “maailmassa oleminen”. Tämä on Franz Brentanolta ja Edmund Husserlilta peräisin olevan intentionaalisuuden ajatuksen radikalisointi. Sen mukaan tietoisuus on pelkistetyimmilläänkin aina tietoisuutta jostakin.

Kierkegaard hylkää järjen todellisuuden perusteiden etsinnässä ja sen sijaan kääntyy ihmisen sisäisen tunteen puoleen. Kierkegaard pitää kristinuskoa suurimpana mahdollisena paradoksina, joka on mahdollista omaksua vain uskon hypyllä.

Kierkegaard ja Nietzsche kirjoittivat, että ihmisluonto ja -identiteetti vaihtelevat sen mukaan, millaisia arvoja ja uskomuksia ihmisillä on. Objektiiviset totuudet (kuten matemaattiset totuudet) ovat tärkeitä, mutta ihmiskokemusta kukaan ulkopuolinen ei voi koskaan todella ymmärtää. Suuret yksilöt keksivät omat arvonsa ja luovat ehdot omalle toiminnalleen. Kierkegaardin “uskon ritari” ja Nietzschen Übermensch ovat esimerkkejä henkilöistä, jotka määrittelevät oman olemassaolonsa luonteen.

“Uskon ritari” on Kierkegaardin filosofiassa henkilö, joka on asettanut uskon kokonaisuudessaan itseensä ja Jumalaan, eli vertautuu siten filosofisesti, mutta ei suoraan teologisesti mm. Nietzschen yli-ihmiseen.
Johannes de Silentio uskoi, että Abraham oli eräs esimerkki uskon ritarista, toinen tälle oli Neitsyt Maria. Kuitenkin Jumala yksin on siinä asemassa, että voi arvioida ovatko jonkun henkilön teot jumalallisesti inspiroituneita vai demonisia; meille muille nämä teot saattavat vaikuttaa identtisiltä, mutta Johanneksen näkemykselle löytynee riittävästi raamattuperusteita…

Kierkegaard katsoi yksilön olemassaolon koostuvan kolmesta tasosta: nämä olivat esteettinen, eettinen ja uskonnollinen taso. “Pelossa ja vavistuksessa” Kierkegaard viittaa kullakin tasolla oleviin yksilöihin nimillä ”orja”, ”loputtoman alistumisen ritari” ja ”uskon ritari”. Jokainen näistä tasoista sisältää alemmat tasot: esimerkiksi eettinen ihminen kykenee silti esteettisiin nautintoihin. On myös tärkeää huomata, että näiden elämäntapojen erot ovat sisäisiä, eivät ulkoisia. Näin ei ole olemassa mitään ulkoisia merkkejä, joista voisi päätellä, millä tasolla kukin on.

Järjen hylkääminen merkityksen lähteenä on yleinen eksistentialistisen ajattelun teema, samoin kuin huoli, levottomuus ja pelko, jota koemme kohdatessamme oman radikaalin vapautemme ja tietoisuutemme kuolemasta. Kierkegaard näki rationaalisuuden mekanismina, jonka avulla ihmiset kohtaavat luontaisen levottomuutensa, pelkonsa olla maailmassa. Jos voin uskoa, että olen rationaalinen ja myös kaikki muut ovat rationaalisia, minulla ei ole mitään syytä pelätä eikä olla levoton oman vapauteni vuoksi.

J.P. Sartre ( yksi harvoja, joka on hyväksynyt leiman eksistentialistina) näki järjen eräänä “huonon uskon” muotona, minän pyrkimyksenä tyrkyttää rakenteellisuutta ilmiöiden maailmaan — “toiseen” — joka on perusteiltaan irrationaalinen ja sattumanvarainen. Sartren mukaan rationaalisuus ja muut “huonon uskon” muodot estävät meitä löytämästä merkitystä vapaudesta. Yrittämällä tukahduttaa tunteemme levottomuuteen ja pelkoon rajaamme itsemme jokapäiväisen kokemuksen piiriin, samalla luopuen vapaudestamme ja alistuen muodossa tai toisessa “toisen” valtaan.

Albert Camus uskoi samaan sävyyn, että yhteiskunta ja uskonto opettavat ihmisille valheellisesti, että “toisella” on järjestys ja rakenne. Hän katsoi, että yksilön järjestystä kaipaavan “tietoisuuden” ja järjestystä vailla olevan “toisen” yhteentörmäyksessä syntyy kolmas tekijä: “absurdi”.

.
Albert Camus oli Sartren ystävä ennen heidän välirikkoaan. Hän kirjoitti useita eksistentialistisia teemoja käsitelleitä teoksia, mukaan lukien Sivullinen (L’Étranger, 1942), Sisyfoksen myytti (Le Mythe de Sisyphe, 1942) ja Kapinoiva ihminen (L’Homme Révolté, 1951). Hän torjui monien muiden tavoin eksistentialistin leiman ja katsoi teoksiensa olevan absurdeja.
Sisyfoksen myytissä hän käyttää analogiaa kreikkalaiseen myyttiin osoittaakseen olemassaolon turhuuden. Sisyfos tuomitaan vierittämään kiveä ylämäkeen ikuisuudeksi — kun hän pääsee vuorenhuipulle, kivi vierii takaisin alas. Camus katsoo tällaisen olemassaolon olevan mieletöntä, mutta hän uskoo Sisyfoksen löytävän lopulta merkityksen ja tarkoituksen tehtävälleen yksinkertaisesti osallistumalla siihen jatkuvasti.

Sisyfos voisi kuvata tänä päivänä vaikapa prekaaria, jonka on käytävä duunissa, jotta olisi varaa käydä duunissa; ja tämä hyväksytään yleisesti, vaikka tosiasiassa ihmisen eksistenssistä tulee absurdia. Mindfulness tai mikä hyvänsä idän uskontoihin perustuva, hyvin tuotteistettu soopa myy hyvin “fiksuille” ihmisille, joilla siitä on varaa maksaa. Yksinkertainen ja köyhä (fyysisesti tai hengellisesti) vetää päihteitä, on “kansallismielinen” tai menee kirkkoon, jos vain suinkin osaa sinne eksyä. Ja evl-kirkko valittaa, että kysyntää puuttuu :wink:

Seurauksena eksistentialismi on taipuvainen näkemään ihmisolennot subjekteina välinpitämättömässä, puolueettomassa, usein monitulkintaisessa ja absurdissa maailmankaikkeudessa, jossa merkitystä ei tarjoa mikään luonnollinen järjestys. Järjestys voidaan kuitenkin siis sen sijaan luoda, joskin tilapäisesti ja epävakaasti, ihmisten toiminnalla ja tulkinnoilla.

1900-luvun kirjallisen modernistisen liikkeen aikana kirjailijat alkoivat kuvata dystopistisia yhteiskuntia, ja surrealistisia ja absurdeja tilanteita rinnakkaisissa todellisuuksissa. Tämä trendi vaikutti rinnakkaisesti eksistentialistisen liikkeen kanssa.
Jos ohikulkiessa satun vilkaisemaan telkkaria, niin mitäpä näen? Ihan oma lukunsa on sitten taas verkon virtuaalimaailma, josta somea pidämme joskus ihan totena, pelit ovat kuitenkin vielä useimmille pelejä, mutta anyway, pakenemme Daseinia ehkä tehokkaammin kuin koskaan.
Dasein (saks. Da, “tässä”, “täällä”, Sein, “oleminen”; “täällä-olo”) on Martin Heideggerin pääteoksessaan “Oleminen ja aika” kehittämä käsite, jonka voi katsoa tarkoittavan inhimillistä olemassaoloa. Dasein on olento, jonka olemassaolo on sille itselleen ongelma. (Jaspers käytti termiä objektiivisuuden ja tieteen alueelle kuuluvasta olemassaolosta jokseenkin vastakkaisessa merkityksessä).

Eksistentialistit jakautuvat niihin, jotka Kierkegaardin tavoin katsovat perimmäisen olemassaolokysymyksen liittyvän ihmisen ja Jumalan väliseen suhteeseen, ja niihin, jotka hyväksyvät Nietzschen julistuksen “Jumalan kuolemasta”.
Joka tapauksessa teologinen eksistentialismi, jota ovat kannattaneet muun muassa Paul Tillich, Gabriel Marcel ja Martin Buber, jakaa monia samoja periaatteita ja teemoja ateistisen eksistentialismin kanssa. Teologisessa eksistentialismissa usko Jumalaan on henkilökohtainen valinta (johon en itse usko ns. “aidon” uskon kohdalla, sen antaa Jumala Sanansa kautta PH:n välityksellä), joka tehdään uskon, halun tai kokemuksen perusteella. Samoin kuin ateistiset eksistentialistit voivat vapaasti valita olla uskomatta, teistiset eksistentialistit voivat vapaasti valita uskon Jumalaan ja voisivat, huolimatta epäilyistä, uskoa, että Jumala on olemassa ja hyvä.

Kolmas eksistentialismin laji on agnostinen eksistentialismi. Myös agnostinen asenne on valinta. Agnostinen eksistentialisti ei esitä tietävänsä tai olevansa tietämättä, onko olemassa joku suurempi suunnitelma, vaan katsoo sellaisen tietämisen olevan mahdotonta ihmismielille, tai ettei sitä ainakaan ole vielä löydetty. Pyrkimys löytää todisteita Jumalan olemassaolosta olisi mahdotonta tai turhaa. Sen sijaan hän tunnustaa, että suurin totuus on se, jonka perusteella hän päättää toimia.
Jotakin tuota totuutenani humanismi ja Kantin kategorinen imperatiivi (ei ehkä sinänsä huonoin vaihtoehto) olin vuosia, mutta muutosta näkemykseen ei kysytty minulta…

Martin Heidegger arvosteli Sartren eksistentialismia teoksessaan Kirje humanismista:

»Eksistentialismi sanoo, että olemassaolo edeltää olemusta. Tässä väittämässä hän [Sartre] ottaa ‘existentian’ ja ‘essentian’ niiden metafyysisessä merkityksessä, jossa Platonin ajoista saakka on sanottu, että ‘essentia’ edeltää ‘existentiaa’. Sartre kääntää tämän lausuman toisin päin. Mutta metafyysinen lausuma käännettynä päinvastaiseksi on edelleen metafyysinen lausuma. Sen myötä hän pysyy metafysiikassa, Olemassaolon totuuden unohduksessa.»

Theodor Adorno puolestaan arvosteli Heideggerin eksistentialisminkin taustalla olevaa filosofiaa teoksessaan “Jargon der Eigentlichkeit” (“Autenttisuuden ammattikieli”, 1964), keskittyen erityisesti tämän kielenkäyttöön. Hän piti Heideggerin ajattelua kehittyneen teollisuusyhteiskunnan ja sen valtarakenteiden mystifioivana ideologiana.

Roger Scruton väitti teoksessaan “From Descartes to Wittgenstein”, että sekä Heideggerin epäautenttisuuden käsite että Sartren huonon uskon käsite ovat epäjohdonmukaisia; kummatkin kieltävät uskon universaaliin moraaliin, mutta puhuvat silti näistä käsitteistä, niin kuin kaikki olisivat sidottuja sietämään niitä:

“On epäselvää, millä tavalla Sartre voi ‘suositella’ autenttisuutta, joka koostuu puhtaasti itsetehdystä moraalista. Hän suosittelee sitä, mutta, oman todistelunsa mukaan, hänen suosituksellaan ei voi olla objektiivista arvoa.”
[Roger Scruton: From Descartes to Wittgenstein, luku 18]

Tämä voidaan nähdä yleisenä argumenttina kaikkea relativismia vastaan. Sartre vastasi, että huono ja hyvä usko eivät edusta moraalisia ajatuksia, vaan ovat sen sijaan olemisen tapoja.

Loogiset empiristit, kuten Rudolf Carnap ja Alfred J. Ayer, ovat väittäneet, että verbi “olla” hämää säännöllisesti eksistentialisteja heidän analysoidessaan “olemassaoloa”. Verbi on liitetty predikaatiksi, ja sanan käyttö ilman predikaattia on mieletöntä. Loogiset empiristit sen sijaan totesivat, samaan tapaan kuin kumotessaan ontologisen todistuksen Kantin tavoin, että olemassaolo ei ole ominaisuus.

Paul Tillich oli saksalaissyntyinen teologi ja kristillinen eksistentialistifilosofi. Karl Barthin ohella hänet luetaan 1900-luvun vaikutusvaltaisimpiin protestanttisiin teologeihin. Hän loi korrelaatioteologian, jonka mukaan teologian ja ihmisen elämäntilanteen tulee olla vuorovaikutuksessa keskenään.

Tillich on kuvannut koko elämäänsä “rajalla olemiseksi” (itseasiassa hyvinkin monilla rajoilla), siitä teos “Rajalla”. Toinen suositeltava on “Perustukset järkkyvät”, jommalla kummalla Tillich onistui järkyttämään Sadinmaan Kaitsunkin. Kai tosin suodattaa Tillichistä vain pisaran, joka sopii omaan ajatteluun;

Tillichin kolmiosainen systemaattinen teologia on myös lukemisen arvoinen.

Jos combo Jeesus, Luther, Kant ja Nietzsche kiinostaa; (linkin artikkelista) “Tillich asettaa kantilaisen velvollisuusetiikan ja armon etiikan vastakkain. Tämän vastakkainasettelun
pohjalta hän pyrkii osoittamaan, ettei yksilön moraalista toimintaa voida enää nykyoloissa perustella perinteisellä hyve-etiikalla, vaan moraalille pitää luoda uusi perusta (Grundlegung; käsite on peräisin Kantilta).
Kehitellessään ohjelmallisessa Über die Idee -esitelmässään uutta teonomista etiikkaansa Tillich käyttää apunaan Nietzschen moraaliteoriaa, jonka perustus lepää hyvän ja pahan tuolla puolen. Ei ole mikään sattuma, että Tillich antoi vuonna 1963 ilmestyneelle etiikkaa käsittelevälle artikkelikokoelmalleen otsikon Morality and Beyond.”


#432

Tillichin suomennettu tuotanto;

Perustukset järkkyvät. (The shaking of the foundations, 1955.) Avain-sarja 14. Suomentanut Tuulikki Palomurto. Helsinki: Kirjapaja, 1966.
Rajalla: Valikoima Paul Tillichin teoksista. (Auf der Grenze: Aus dem Lebenswerk Paul Tillichs, 1962.) Suomentanut Taisto Nieminen. Taskutieto 116. Porvoo Helsinki: WSOY, 1973. ISBN 951-0-05834-3.
Muuttuvan maailman moraali. (Morality and beyond, 1963.) Suomentanut Pauli Annala. Helsinki: Kirjapaja, 1983. ISBN 951-621-397-9.


#433

Kaikki autot ovat umpikakassa jo tehdasuusina (perikakkaisuus), alkulintu on “sinner” (paha, jumalaton, väärämielinen), silloin tällöin nakattu kakka on pikkujuttu ja kakkaaja just “sinful” (pahantekijä).
Luulen kuitenkin, että tuo epämiellyttävä ajokokemus rajoittuu tähän elämään —> vaikka olemme Kristukseen puetut, syntisyys muodossa “sinner” silti säilyy maisen taipaleen ajan, vaikka elämä ei niin tekosynnintäyteistä olisikaan.

Jos et usko, niin minusta löytyy ihan elävä esimerkki perisynnistä, tai mitä termiä nyt sitten haluaa käyttääkään. Itse olen viehtynyt tuohon englanninkielen “sinner” -sanaan, kun meiltä vastaava puuttuu. Autotarra “Pardoned Sinner” olisi aika kiva takaikkunassa :wink:


#434

Minusta tämä luterilainen puhe perisynnistä alkaa kuulostaa välillä ihan vitsiltä. Se on vähän kuin sanoisin, että jokaisen ihmisen mielestä pieruhuumori on pohjimmiltaan maailman hauskin asia. Sitten todistan sen sillä, että 1) jokainen on nauranut sille joskus. Tai 2) jos henkilö ei nyt naura sille, niin salaa häntä kuitenkin naurattaa se. Ja 3) joskus jokaisella meistä koittaa hetki, jolloin hän joutuu tunnustamaan aseettomuutensa pieruhuumorin edessä. Sillä 4) kukaan meistä ei kykene vastustamaan pieruhuumorin vetovoimaa loputtomiin. Tämä saa minut ajattelemaan, että pieruhuumori on absoluuttinen periaate ihmisenä olemisen taustalla.

Jos sinua on kukaan koskaan auttanut, rakastanut tai opastanut, niin ajatteletko siitäkin, että se teko, sen motiivi ja sen tuottama ilo tai apu oli umpikakkaa? Luterilainen puhe perisynnistä joko väittää jotain tällaista, tai se ei väitä eikä tarkoita mitään. Jos siihen alkaa tehdä tarkennuksia tai sitä alkaa selittää, niin se on joko tällaisessa absurdiudessa pysymistä, tai sitten se ei ole enää luterilaista puhetta perisynnistä.

Usein tuon perisyntipuheen taustalla on kategorioiden käsittämätön ja viisas sekoittaminen. Eli sitä puhetta ei käsitä kukaan, koska siinä ei ole mitään käsitettävää, mutta yhteisestä sopimuksesta ajatellaan, että silloin sen täytyy olla jotenkin todella viisasta.

Yhdellä tavalla se on vain esimerkki Louis A. Sassin kuvailemasta skitsofrenian piirteestä, eli loputtomasta itsetarkkailusta. Siinä, sen sijaan, että joku tuijottaa pistettä seinässä kunnes päästä kuuluu *prii*, hän tuijottaa abstraktia ajatusta omasta syntisyydestään ja vakuuttuu siitä samalla tavalla. Samalla luterilainen käsitys perisynnistä on itsessään syntiä, eli ihmisen sinetöiminen riippumattoman ja itseriittoisen substanssin edustajaksi. Asiaa ei muuta, vaikka se substanssi olisi jollain tavalla “kielteistä”.

Toinen tapa tämän jutun käsittämiseksi on se, että oikeasti uskon ja elämän kuuluisi olla jatkuvaa kääntymistä kohti Jumalaa ja pois ihmisen itsetarkkailusta ja itsemäärittelystä. Tässä on keskeisintä tehdä ero sen kanssa, mikä on ihmisen kutsumista itsestään ulos ja avoimuuteen, mikä vain näyttää itsetarkkailulta, ja mikä on todellisuudessa vain itsetarkkailua. Oikeasti tämä on prosessi, joka tapahtuu ajassa ja jossa rajallisen ihmisen oleminen ja kokemus muuttuvat.

Lutherin versiossa esitetään abstraktina ajatuksena tämä kääntyminen pois itsestä. Se sanoitetaan tuohon käsitykseen perisynnistä. Eli ihminen, joka uskoo perisynnin abstraktina ajatuksena, on teoriassa tai juridisesti tai teologisesti olevinaan kokonaan ja perille asti kääntynyt itseensä. Kun esitetään sen vastineena sanoma ilmaisesta, valmiista ja absoluuttisesta pelastuksesta, on hän teoriassa, juridisesti tai teologisesti olevinaan jo kokonaan ottanut Jumalan elämän itseensä ja olevinaan kokonaan saavuttanut täyden avoimuuden.

Jossain de Mellon tasoisessa viisastelussa tämä ilmaistaisi niin, että luterilaisuus on mitä syvintä kartan palvomista maastossa kulkemisen sijaan. Siksi aiheuttaa suurta hämmennystä se, että luterilainen sittenkin vähän kokeilee sitä maastossa kulkemista. Mutta samaan aikaan kaikin keinoin alleviivaa, miten se kartan palvominen on se varsinainen juttu, ja maastossa kulkeminen on aina toissijaista ja vapaaehtoista.

Luterilainen oppi perisynnistä tai synnin ja armon oikeasta annostelemisesta ei osaa sanoa, että onko todellisuus todellisempi vai teoria todellisempi. Josta syystä kaikki sen puhe tästä erosta on jo ylittänyt parodiahorisontin. Eli siitä ei erota, että ironisoiko se itseään, vai yrittääkö sanoa jotain aidosti viisasta. Tämä on joku valehtelijan paradoksille rinnasteinen juttu: Luterilainen puhuu aina teorian tasolla. Kun luterilainen sanoo puhuvansa todellisuudesta, puhuuko hän edelleen teoriasta?

Vastaukseesi pätee aivan sama kritiikki kuin se, mihin olit vastaamassa. En keksi, miten Tillich ja Nietzsche tätä muuttaisivat, vaikka luin Annalan artikkelin. Tai jos ajattelit, että Tillich ja Nietzsche tarjosivat jotain, niin tämä kommentti ja kysymys perisynnistä joka tapauksessa kumosi sen tai sekoitti asian uudestaan.

Luin tämän inspiroimana artikkelin Hegel as Sorcerer: The “Science” of Second Realities and the “Death” of God, jonka seurauksena joskus aikaisemmin luin Voegelinin analyysin On Hegel — A Study in Sorcery. Muistan ajatelleeni ellen peräti sanoneeni näistä, että Luther tekee pelastukselle saman kuin minkä Hegel tekee historialle. Eli loihtii niistä todellisuuden tilalle kuvan, ja sillä tavalla nostaa itsensä asian keskeiseksi henkilöksi. Lutherista vakuutellaan, että hän ei olisi halunnut perustaa luterilaista kirkkoa, tai ainakaan nimetä sitä itsensä mukaan. Mutta Luther halusi nostaa tietyt ajatukset keskeisiksi, ja aivan sattumalta hän itse oli niitä nostamassa. Hegel oli vähän suorempi siinä, että tahtoi koko filosofian historian päättyvän itseensä.

Voi voi niitä keskiluokkaisen, korkeakoulutetun, hyvin integroituneen, yhteisössään aktiivisen, omakotitalossa asuvan, Volvolla ajavan ja retkeilyä harrastavan luterilaisen kärsimyksiä.


#435

Voitko tarkemmin selvittää tätä?

Omalla kohdallani on niin, että jos en voi uskoa jotain uskonnollista ajatusta järkeni ja omantuntoni varassa todeksi, siitä seuraa, että en voi uskoa järkeni vastaiseen uskonsisältöön, vaikka kokeilumielessä yrittäisin. (Uskon täytyy siis minun kohdalla ilmeisesti olla järjenmukaista tai ei ainakaan järkeä vastaan sotivaa uskoa, jotta voisin uskoa.) En kykene olemaan soveltamatta samaa kriittisyyttä, mitä pyrin soveltamaan muihin asioihin, myös uskonnollisiin asioihin. Vaikka olen joillain tavoin aikoinaan yrittänyt uskoa vastoin järkeäni, niin kuitenkin on käynyt hyvin pian niin, että mikään irrationaalinen voima minussa tai psyykeä suojaamaan pyrkivä puolustusmekanismi ei ole pystynyt tukahduttamaan uskoa vastaan sotivaa evidenssiä tai sysäämään sitä syrjään tietoisuudestani niin, jotta olisin voinut jatkaa uskomista huolimatta siitä, että uskon sisältö on oman järkeni valossa epäuskottava. Olen pystynyt saamaan itseni uskomaan hetkellisesti ja tunteenomaisesti jopa siihen, että kuu on juustoa, mutta pian “vakuuttuneisuus” kuun juustomaisuudesta on hävinnyt makean naurun saattelemana. Mutta vakavampiin asioihin olen myös yrittänyt saada itseni uskon kautta sidotuksi, onnistumatta siinä, koska todellista järjellistä vakuuttuneisuutta ei ole ollut mukana.


#436

Ongelmana tässä on tuo kriittisyys. Kuten toisaalla Sassista ja skitsofreniasta puhuttaessa on käynyt ilmi, mitä tarkemmin ihminen tarkastelee itseään, sen vähemmän hän itsestään tavoittaa. Samalla tavalla kriittisyys itsessään ei ole mikään automaattinen tie totuuteen tai erehtymätön periaate. Se voi yhtä paljon olla kyvyttömyyttä ottaa huomioon tiettyjä tosia asioita kuin halua sulkea pois epätosia asioita.

Evidenssi on tässä subjektiivinen käsite. Tarkoitus ei ole alkujaan keskustella kenenkään subjektiivisesta kyvyttömyydestä tai vaikeudesta uskoa jotain, vaan luterilaisuuden taustaoletuksista.

Jos haluat ymmärtää lainaamasi kohdan, niin se on selitetty edellisessä runossa. Eli järjellä ei siinä tarkoiteta ajattelua, päättelemistä tai kriittisyyttä, vaan järkeä jotenkin itseriittoisesti ja itsestään lähtien todellisuuden konstruoivana asiana.


#437

Kun olin aikoinaan uskossa, ajattelin joskus, että olen syntinen tai elän synnissä todennäköisesti silloinkin, kun en havaitse tai tiedosta itsessäni mitään syntiä tai jumalatonta motiivia. Luterilaisuuden piirissä uskoon tulo ja uskossa eläminen vaikutti epäilystä, mitä tulee omaan arviooni itsestäni Jumalan edessä. Muistini mukaan Lutherille oli keskeinen ainakin jossain vaihetta elämäänsä Psalmin kohta, jossa sanotaan, että ”kuka huomaa kaikki erehdyksensä? Puhdista minut rikkomuksistani, niistäkin, joita en itse näe” (Ps. 19:12). Raamatullinen ajatus, jonka omaksuin ja jonka mukaan ”petollinen on sydän ylitse kaiken ja pahanilkinen; kuka taitaa sen tuntea?” (Jer. 17:9), on saanut minut melkein tähän päivään asti ajoittain jonkinasteisesti tai jollakin tasolla pelkäämään, että minulla ehkä edelleen on todella niin turmeltunut ydinolemus, että en siitä johtuen voi luottaa järkeeni, mitä tulee ajatuksiini, jotka pitävät minut uskosta erillään . Jos on ”koulutettu” uskomaan itsestään todella pahaa, on vaikea päästä siitä irti.


#438

Kyse on vieraantumisesta, mutta ei pelkästään siitä. Jos lähtökohta on, että ihminen on luotu elämään Jumalan yhteydessä, ja tämä on ihmisen eksistenssin tarkoitus, kun tapahtui jotain, joka aiheutti vieraantumisen ja yhteyden rikkoontumisen, ihmisestä tuli tarkoitukseensa kelvoton.

Vieraantuminen ei ole Raamatun käsite, mutta sisältyy useisiin Raamatun kuvauksiin inhimillisestä tilanteesta; Paratiisista karkoitus, ihmisen ja luonnon vihollisuus, Kainin ja Abelin välirikko, kielten sekoittaminen, jne, jne…

Vieraantumisen käsite sisältyy myös Paavalin ajatuksiin siitä, että ihminen on vääristänyt Jumalan kuvan epäjumalien kuvaksi ja etenkin klassiseen kuvaukseen ihmisen sisäisestä ristiriidasta (Room. 7).

http://raamattu.fi/1933,38/Room.7.html

“Vieraantuminen” ei kuitenkaan käsitteenä voi korvata “syntiä”. Synti -sanaa on kuitenkin käytetty usein tavalla, jolla ei ole paljonkaan merkitystä sen raamatullisen merkityksen kanssa. Paavali puhuu usein synnistä yksikössä ja ilman artikkelia. Hän pitää sitä lähes persoonallisena voimana, joka hallitsee maailmaa.
Kristillisissä kirkoissa, niin protestanttisissa kuin katolisissakin synti - sanaa käytetään usein monikossa; "“synnit” ovat poikkeuksia moraalilaista. Tällaisella käsityksellä ei ole paljoa tekemistä synnin kanssa, joka tarkoittaa vieraantuneisuutta siitä, mihin kuuluu - Jumalasta, maailmasta, omasta itsestä. Jo sana “vieraantuminen” sisältää uskonnollisen tulkinnan siitä, mitä synti on.

Tästä huolimatta sanasta “synti” ei ole lupa luopua, sillä se ilmaisee myös jotain, joka ei sisälly sanaan “vieraantuminen”. Sanaan “synti” sisältyy peroonallinen ja aktiivinen kääntyminen pois siitä, mihin kuuluu. Se tuo esiin vieraantumisen persoonallisen ratkaisuluonteen. Se painottaa persoonallista vapautta ja syyllisyyttä vastakohtana traagiselle syyllisyydelle ja universaaliksi koetulle kohtaloksi laajentuneelle vieraantumiselle.

Niin tai näin, viime kädessä ei ole ratkaisevaa, miten ihminen ymmärtää oman tahtonsa tilan, vaan se, että Jumala tahtoo pelastaa ihmisen. Vaikka käsityksemme ihmisen syntisyydestä ja tahdosta olisi kuinka väärä, Jumala on suurempi ja hän kutsuu armollaan ihmisen yhteyteensä. Kyllä Jumala pitää pelastuksen ”teknisestä” toteutumisesta huolen :wink:

100%:a on hyvä määrä ihan noin ylipäänsä, kun uskonasioista on kyse :wink:


#439

Voi, kun tyhjentävästi voisinkin… Yhdellä sanalla; mysteeri :wink:

Järki joutuu väistymään, kun huomaa, että ei voi olla uskomatta, järkeilipä miten tahansa tai olipa tunnetila mikä tahansa. Ilkka Pyysiäinen jakaa mystisen kokemuksen kahteen osaan seuraavasti;

– Yleensä mystiseen kokemukseen liittyy tietoisuuden tilan muuttuminen, ihminen esimerkiksi kokee, että hän jotenkin sulautuu muuhun maailmaan, raja itsen ja muun maailman välillä häviää ja ihminen on yhtä kaiken kanssa. Se usein koetaan helpottavana, koska omat surut ja murheet unohtuvat.

– Toinen tyyppi on sisäänpäin suuntautunut kokemus: ulkomaailma ikään kuin häviää ja koetaan, että sen takana on olemassa jonkinlainen absoluutti, perimmäinen periaate, johon ihminen sitten yhtyy, esim. jumala.

Omalla kohdallani tuo jälkimmäinen on jonkinlainen, joskin sinänsä valju selitys. Sanapari “tulla uskoon” on aina jostain syystä ärsyttänyt minua, kun asia on tasan päinvastoin; usko tulee ihmiseen, jos Jumala niin hyväksi katsoo. Tapoja voi olla monia, mutta karismaattisempi tyyli on usein vain manipuloitu inhimillinen tunnetila, joka kestää aikansa. Herännäisjohtaja Wilhelmi Malmivaaran kerrotaan muinoin tavanneen miehen, joka oli “tullut uskoon”, mutta sittemmin luopunut uskostaan. “Emme olekaan tavanneet sitten kuolemasi jälkeen.” oli Wilhelmi tervehtinyt.

Ryhmiin, jotka väittävät saaneensa erityislaatuisia hengellisiä kokemuksia, suhtaudun varauksella… Tästä huolimatta Jumalan hengen kokeminen on jokaisessa ihmisessä todellinen, aivan kuten rakkauden tai sisään hengitetyn ilman kokeminen. Voimme tulla tietoisiksi Jumalan Hengen läsnäolosta meissä ja ympärillämme, niin rajallinen kuin kokemukemme “hengellemme lähellä olevasta Jumalasta” onkin. Jokseenkin tuota ainakin minulle Jumalan Henki nimittäin merkitsee; hengellinen, läsnä oleva Jumala, joka voi paradoksaaliseti olla äärimmäisen lähellä ja toisaalta äärimmäisen kaukana. Jumala on käsittämätön, salattu ja kätketty – mutta silti ihmistä lähempänä kuin hänen omat ajatuksensa.

“Aiwo-usko” taas on vanha körttitermi yritykselle uskoa järjellä, jonka seurauksena voi sitten olla omavanhurskaus ja uskonnollisuus, josta saattaa herännäisperinteen mukaan muodostua pahimmillaan jopa parantumaton tila :wink:
Vaan kukapa meistä toisen uskoa kykenee arvioimaan, kun omassakin on lähinnä vain ihmettelemistä…

Lännen ajattelijat puhuvat kätketystä tai salatusta Jumalasta ilmaisulla “Deus absconditus” (salattu Jumala), joka pohjaa Raamatun Jesajan kirjan kohtaan. ”Totisesti, sinä olet salannut itsesi, Jumala, sinä Israelin Jumala, Pelastaja!” (Jes. 45:15)
Katolisessa ymmärrystavassa sanan “absconditus” käsitetään yleensä merkitsevän verhottua. Kristuksen jumaluus on kätketty hänen inhimilliseen luontoonsa, joka on kuin verho, huntu. Katolisesta näkökulmasta katsottuna Jumala on kätketty, jotta hänet voitaisiin löytää oikealla tavalla.

Lutherin ajattelusta voi haistaa katolisia juurakkoja, mikä ei sinänsä ole ihme, olihan hän saanut katolisen teologin koulutuksen ja ollut aikaisemmin myös augustinolaismunkki.
Lutherille Jumala oli paitsi salattu, Deus absconditus, myös Deus revelatus, paljastettu Jumala. Jumalan olemus paljastuu ja tulee ymmärretyksi Kristuksessa.

Tällainen ajattelu saattaa jättää vähemmän tilaa Jumalan sanomattomuuden ja käsittämättömyyden korostamiselle. Inkarnaation eli Jumalan ihmiseksi tulemisen ajatus on yhteinen koko kristikunnalle.

Esimerkiksi Johannes Viiniköynnös, 700-luvulla elänyt syyrialainen mystikko, hahmottelee Jumalan kuvaamisen ja saavuttamisen vaikeutta: ”Tartuin häneen, mutta hän ei ole tartuttavissa. Pyydystän häntä, mutta hän ei ole pyydystettävissä.” ”Kun välittäisin häntä eteenpäin, hän pakenee minua.”

Johannes oli apofaatikko, joka ei lähtenyt puhumaan Jumalasta myönteisin käsittein vaan negaation kautta. Johanneksen kirjoituksissa korostuu Jumalan käsittämättömyys jopa näin voimakkaasti: ”Kun saan hänet kiinni, häntä ei ole.”
Kreikan apophasis = kieltäminen, pyrkimys kuvata sellaista, mitä itse asiassa on mahdotonta kuvata, kuten kuolemaa tai absoluuttia —> apofaattinen kieltämisen teologia. Apofaattisuus ilmenee usein kieltoilmauksien kautta.

Samaan tapaan päätteli saksalainen teologi, filosofi ja mystikko Mestari Eckart (1260–1327). Hän kirjoittaa, että ”niin kauan kuin meillä on Jumala, kuvitelma Jumalasta, niin kauan kuin uskomme tietävämme jotain Jumalasta, niin kauan olemme myös erotettuja Jumalasta.

Koska Jumala näin kätkeytyy hämäryyteen, hänen olemustaan ei tule lähteä kuvaamaan sanomalla, mitä hän on. Apofaatikolle Jumala on jakamaton, ääretön, aineeton, käsittämätön, kukaties, tuntematon.

“Jumala vastasi Moosekselle: “Minä olen se, joka minä olen”. Ja hän sanoi vielä: “Sano israelilaisille näin: ‘Minä olen’ lähetti minut teidän luoksenne”.”

2.Moos 3:14

Kristuksessa kuitenkin siis näemme luterilaisuudessakin Jumalan “olemuksen” ja “luonnon”, joka minulle on viime kädessä rakkaus;

"Niin Jeesus vastasi ja sanoi heille: “Totisesti, totisesti minä sanon teille: Poika ei voi itsestänsä mitään tehdä, vaan ainoastaan sen, minkä hän näkee Isän tekevän; sillä mitä Isä tekee, sitä myös Poika samoin tekee.”

Joh. 5:19

Jumalan Henki (triniteettiopin mukaisesti pitäisi tietysti puhua PH:stä) ei ole salaperäinen substanssi, eikä Hän ole erillinen osa Jumalasta. Hän on Jumala itse, mutta ei Jumala kaikkien olioiden luovana perustana eikä Jumala historian ohjaajana, joka ilmoittaa itsensä sen keskeisessä tapahtumassa, Kristuksessa, vaan Jumala sellaisena, kuin hän on läsnä yhteisöissä ja yksilöissä, Eläväksi tekijänä niihin tarttuen, niitä innoittaen ja niitä ennen kaikkea muuttaen.
Kun Pyhää Henkeä sanotaan eläväksi tekijäksi tai elämän antajaksi, voidaan tällöin tarkoittaa sitä, että Pyhä Henki on tosi Jumala, koska vain Jumala voi kristillisen opin mukaan luoda elämää sanan syvimmässä merkityksessä. Kristillisessä perinteessä näitä nimityksiä on kuitenkin pidetty usein Pyhän Hengen persoonan erisniminä ja niihin on liitetty ajatus, että eläväksi tekeminen on Pyhän Hengen persoonalle ominainen osa Jumalan työstä maailmassa.

Jumalan Hengen voima voi epäilemättä olla jollekin ekstaattinen kokemus, mutta yhtä lailla Jumalan Henki vaikuttaa meissä lempeällä, mutta määrätietoisella äänellä sanoessaan meille, että elämämme on tyhjää ja mieletöntä, mutta että sisäisen minämme ovella on uuden elämän mahdollisuuksia, jotka odottavat saavansa täyttää tyhjyyden. Jumalan henki vaikuttaa meissä herättäessään kaipauksen Pyhään vastakohtana arkipäivän profaanille.

Hän saattaa heittää meidät epätoivon helvettiin itsemme takia, ja sen jälkeen antaa meille varmuuden siitä, että elämä on meidät hyväksynyt, juuri kun pidimme itseämme täysin hylättyinä, ja myös hylkäsimme itsemme.

Jumalallisen Hengen kautta meille saattaa kasvaa voima rukoilemiseen, voima, jota ei aidosti ole kenelläkään muuten kuin jumalallisen Hengen läsnäolon vaikutuksesta. Olipa rukous sanoin ilmaistu tai sanaton, aina kun se saavuttaa päämääränsä - jälleenyhtymisen olemuksemme jumalalliseen perustaan - se on meissä, ja se on meidän kauttamme puhuvan jumalallisen Hengen työtä. Rukous on äärellisen olennon ikävöivää kohoamista alkuperäänsä.

Herännäisyydessä (myös evankelisuudessa) korostetaan “Kristuksen katselemista” —> ihmisen ei pidä käpertyä itsensä ympärille ja epäoleelliseen pohtimaan omaa uskoaan, vaan katsoa uskon ja pelastuksen suhteen kaiken oleelliseen ytimeen, Kristukseen.

"Mutta kuinka te ymmärrätte sen sanan: »hyvä uskon kilvoitus»? Hyvä uskon kilvoitus merkitsee sitä: koska tietos ja taitos ei anna sielun rauhaa, aseta Vapahtajan kaikkinäkeväisyys ymmärrykses silmäin eteen sisällisen ikävöitsemisen kanssa; äläkkä lakkaa tästä kilvoituksesta, ennenkuin saat salaisen ja hiljaisen sisällisen rauhan Vapahtajalta: nyt tohdin omistaa Kristuksen auttajakseni.

27 p. lokakuuta 1848.

Paul Ruotsalainen."

[Paavo Ruotsalaisen kirjeet]

Ruotsalaisen opetuksen ydin oli ajatuksessa, että ihminen ei ole hengellisessä elämässään ottaja vaan saaja. Ihminen voi vain ikävöidä ja odottaa, kunnes Jumala ilmoittaa hänelle itsensä. Ruotsalaisen ajattelussa yhtyvät kansanviisauden, kirkollisen opetuksen ja vanhan kristillisen perinteen opetukset omaperäiseksi, puhuttelevaksi ja monin tavoin rajuksi ja alkuvoimaiseksi julistukseksi. Sitä sävyttää pyrkimys totuudellisuuteen ja rehellisyyteen, ihmisen on parempi olla uskomatta, kuin yrittää väkisin rakentaa uskonnollinen asenne. Ruotsalainen neuvoi käymään ”niin pyhänä kuin pahanakin” Jumalan luokse. Ei ole kyse siitä, mitä ihminen on, vaan siitä, mitä Jumala on. Näin ajatellessaan Ruotsalainen liittyy vuosisatoja vanhaan Jumala-keskeiseen jumaluusoppiin, joka uudella ajalla on joutunut ihmiskeskeisten uskonnollisuuden mallien varjoon.

Jos palataan siihen, mitä tapahtuu, kun mysteeriä yrittää järjellä selittää, lainaan yhden anekdootin Ukosta;

Tavatessaan Snellmanin Iisalmen pappilassa Ruotsalainen tokaisi tälle Hegelin filosofiasta innostuneelle ajattelijalle: ”Työ philosophit tiette saman selevän Roamatusta ko sika pottuhalmeesta".


#440

Juice-vainaa sanoitti usein hyvin myös uskosta ja uskonnoista, mutta savolaisena vähän salaviisaasti. “Rakkauden ammattilainen” esimerkiksi on biisi, jonka usein tulkitaan kertovan fyysisen rakkauden ammattilaisesta, kun se kertoo Jeesuksesta :wink:

Jumala on
Olen tullut siihen tulokseen, että jumala on.
Ei siitä sen enempää.

On järjen köyhyyttä mennä kieltämään
sellaista mitä ei ole,
turha saarnata erämaassa,
turha vakuuttaa löytäneensä ratkaisun.

Yksi lysti, uskonpa jumalaan tai en,
että se on, sen minä tiedän

niin kuin tiedän, että on uskonto,
tiiviiksi rakennettu organisaatio;
ja että on kirkko, systeemien systeemi,

ja papit, piispat, poliisit ja lähettiläät,
matkasaarnaajat ja sisaret,

opetuslapset ja morsiamet,
joista ei kannata lukua pitää, moni heistä
jotka julistautuvat Kristuksen morsiamiksi,
on vain opetuslasten bändäri,
autuas uskossaan, joka usein on
toisen usko, ylhäältä annettu

jumala on,
vaikka ei uskoisi

Juice Leskinen / Jumala on 1996

Artikkelin kirjoittaja Lasse Halme teki aikoinaan lisurin Juicen lyriikoista.

https://www.teologia.fi/component/content/article?id=895:sopivatko-juice-leskisen-laulut-virsikirjaan


#441

Juicen “Epäile vain” on näköjään Uutuubista blokattu, mutta Costello Hautamäen cover Tampereen Tuomiokirkossa. Äänityksen laatu on sen verran kehno, että liitetään sanat :wink:

Epäile vain
Juice Leskinen
Jotka osaa, ne tekee mitä vaan.
Jotka ei, ne ryhtyy opettamaan.
Kuinka kauan ne mellastaa saavatkaan pellossain.

Ne muokkaa, tutkii ja lannoittaa,
ne hyödyntää kaiken minkä saa.
Jos tahdo et olla niiden riistomaa,
epäile vain.

Mulle kaikki valmiina syötetään,
ne tahtoo jalat, tai kädet, tai pään.
Mutta kokonaan ei, ei kirveelläkään
panostain.

Ne ohjaa, neuvoo ja vakuuttaa,
että näin on takuulla helpompaa.
Tuuli tuuliviirin tuuleen saa,
epäile vain.

Epäile vain.
Epäile vain.
Epäile vain.
Epäile vain.

Äiti lapsen vieroittaa huomastaan,
kyynelsilmin luopuu luomastaan,
voimaa rakkaudesta suomastaan toivottain.

Eikö ihminen pääse uomastaan,
isoveljestä tylystä kuomastaan.
Kyllä Jeesuskin diggaa Tuomastaan.
Epäile vain.

Epäile vain.
Epäile vain.
Epäile vain.
Epäile vain.
Epäile vain.
Epäile vain.
Epäile vain.
Epäile vain.
Epäile vain.
Epäile vain.
Epäile vain.


#442

Onko sitten olemassa vieraantumista ilman sitä persoonaa, joka vieraantuu?

Olio-ohjelmoinnissa (jota vastaan olen kuullut myös hyvää kritiikkiä) luokka on yksi asia. Se on kuvaus oliosta. Kun taas yksittäiset, toiminnalliset oliot ovat luokan instansseja. Synti käsitteenä ja synti tekona on mahdollista käsittää samanlaisen suhteen kautta. Eli idean ja sen inkarnaation tai teorian ja sen implemenetaation suhteena. Nämä eivät sulje toisiaan pois, vaan toinen on väline toisen käsittämiseen.

Vieraantuminen voi siis käsitteenä korvata synnin idean, mutta ei synnin implementaatiota. Tässä ei ole mitään ristiriitaa tai virhettä.

Tämä on turha huomautus, jos et voi perustella, että on olemassa muunkinlaista kääntymistä pois jostain kuin persoonallista ja aktiivista.

Tästä olen eri mieltä. Siis tämä ei ole joko/tai. Jotta ihminen voisi tehdä ratkaisun tässä, hänellä pitäisi olla absoluuttisen riippumaton ja puhtaasti älyllinen pohja, josta tehdä se. Mutta tällainen pohja on moderni teologinen abstraktio. Se ei ole osa todellisuutta eikä yhdenkään yksilön kokemus. Eli se ei ole koskaan esiintynyt todellisuudessa tai oikeasti tapahtunut.

Näiden erottaminen toisistaan on nimenomaan yksi tapa, jolla synti ilmenee. Jumalan tahto pelastaa ihminen on tuossa abstraktia, tyhjää puhetta. Siinä Jumalan idealla on olemassa pelastustahdon idea, joka ei varsinaisesti toteudu eikä inkarnoidu millään tavalla, eli se ei missään vaiheessa tavoita ihmistä. Ja jos tekee mieli tässä sanoa, että se tavoittaa ihmisen Kristuksen sovitustyössä, niin se ei edelleenkään tavoita ihmistä, vaan ihmisen idean. Eli ihmisen pitää ajatella itseään ideana, jonka jälkeen Jumalan pelastustahdon idea voi kohdistua ihmisen ideaan.

Tämä on juuri se “ei haittaa vaikka sillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa”, mikä tässä on koko ajan ollut kritiikin kohteena. Josta minulle tulee vahvasti sellainen vaikutelma, että luterilaisuudessa uskon ja palvonnan kohteeksi nousee helposti asioiden abstraktius tai absurdius sinänsä. Koska se on niin käsittämätöntä, eikä siinä ole ihmisen näkökulmasta mitään mieltä, sen täytyy olla jumalallinen totuus.

Tarkoitat, että 100 % pelkkää teoriaa?

Saan vaikutelman, että olet joku Väiski Vemmelsäären tavoin hyppivä sanaseppo, jonka mielestä itse asialla ei ole edes mitään merkitystä, vaan tärkeintä on saada siitä kokoon mahdollisimman vaikuttava helppoheikki-esitys. “Vetoan sinuun niin monesta kulmasta, niin hämärästi, sekavasti ja äkkiä, että tuskin millään voit vastata minulle kieltävästi.”

Tämä aloittamani keskustelu on tärkeä siksi, että se on nyt vähintään kahdesti yritetty kaapata ja vyöryttää offtopicilla ja puhua siihen isot massat metafyysistä ja teologista puutaheinää. Aivan kuin tarkoitus olisi treenata jotain primaalia itseilmaisua ja vajota johonkin spontaaniuden multihuipennukseen.

Kun itse tulvin johonkin liikuttavia aforismeja ja sitaatteja, niin kykenen yleensä perustelemaan, että mikä niiden relevanssi on varsinaiseen asiaan nähden. Silloin niiden vaikuttavuus ei tule niiden absurdiudesta tai vastakohtaisuudesta tai aasinsillan pituudesta, vaan siitä, että ne summaavat jonkin keskeisen ajatuksen.

Rakkauden ammattilaisen sanoitus on tahallaan tehty niin kryptiseksi, ettei se varsinaisesti sano eikä tarkoita mitään. Siitä kuvastuu lähinnä Juicen henkilökohtainen Jeesus, eikä sillä ole mitään arvoa minkään teologisen pointin esittämisessä. Jos siitä taas yrittää jonkin sellaisen tislata, niin tuloksena on lähinnä jonkinlainen ihmisen itse valitun autenttisuuden kanssa synkassa oleva hahmo tai eräänlainen tiskirätti-Jeesus.

Kun viihdyin luterilaisessa toiminnassa silloin, kun olin vielä nuorisoa, siellä oli välillä tällainen lähestymistapa, jossa ihmisen angstaaminen omasta eksistenssistään on (jollain myyttisellä tavalla) sama kuin kristinuskon totuus. Eli, tiivistetysti, angstaaminen on totuus. Joka ei oikeasti ole yhtään mikään totuus, vaan tiettyyn aikaan sidonnainen poliittinen ja yhteiskunnallinen mentaliteetti, jossa Jumala nähdään ihmisen itseensä ja omaan kokemukseensa kohdistuvan palvonnan välineenä.

Jollain tavalla muuten tässä on käytännöllisen kirkollisuuden todellisuuskuva, jossa ihmisen usko on angstin ja absurdiuden välinen rinnakkaiselo. Ihmisen elo on angstia, mutta Jumalalla on siihen absurdi ratkaisu olemassa. Ja sovitus on sitä, että Jumala inkarnoitui absurdiudesta osaksi angstisuutta. Jonka edellytys on se, että ihminen asioikseen ja itseistarkoituksena hellii tätä omaa vieraantuneisuuttaan.

Joka on vain toteutus siitä hermeettisestä emävaleesta, että Jumala ei ymmärrä itseään eikä luomakuntaa muuten kuin luomakunnan kautta. Jolloin mikä tahansa angsti tai tikun nokkaan nostettu tahra, jonka omasta mielestään autenttiset ihmiset keksivät siihen nostaa, on oikeastaan palvelus Jumalalle, jota pitää suuresti ihastella.