Luterilaisuus

Luterilausuudessa opetetaan, että Jeesus Kristus on ainoa pelastus. Se ei minusta ole kirkon ulkopuolella, tai ei puhuta kristillisestä kirkosta. Mutta kirkko fyysisenä laitoksena ei rajoita Kristuksen toimintaa.

Luterilaisuus ei rakenna yhtään mitään omia oppeja pelastuksesta, vaan täysin Raamatun opetuksen mukaan, luterilainen turvaa Jeesukseen.

Ja @Plautilla, pelastus on kuolemasta. Kaikki muu pyhitys ja tervehtyminen ja muu on muuta, pelastuksesta riippumatonta seurausta siitä, että Jumala saa vaikuttaa meidän elämässämme.

3 tykkäystä

Tarkoitat siis että pelastus on fyysisestä kuolemasta mielestäsi.

Tässä näkökulmassa on se ristiriita että toisaalta on myös sellaista opetusta että kuolema on väliaikainen asia joka on periaatteessa positiivinen asia, kuoleman kautta langennutkin ihminen pääsee takaisin Jumalan yhteyteen, kunnes viimeinen tuomio asettaa asiat oikeille kohdilleen. Ja kuolema on annettu kaikille, mikä indikoi että vanhurskautuskin on annettu jollain asteella kaikille.

Olen sitä mieltä että pelastus ja tervehtyminen on elimellistä ja konkreettista kokonaisen ihmiskunnan ihmisluonnon tervehtymistä sellaiseen tilaan että inhimillinen ja jumalallinen ovat yhtä ihmisyydessä. Näinhän joissain kristillisissä kuvioissa opetetaankin että Jumalan pelastussuunnitelman tavoite on ihmisen jumalallistuminen.

1 tykkäys

Minusta “kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta” on täysin ymmärrettävä lause, jos kirkkoa ajatellaan Kristuksen ruumiina mikä se onkin. Kirkon rajoista voi keskustella, mutta sellainen asenne, että kaikkihan kuitenkin voivat pelastua kirkoon kuulumisesta huolimatta olisi ihmisten pettämistä ja harhaanjohtamista. Se voi päteä joidenkin yksilöiden kohdalla, mutta ei yleisesti. Siihen ei yksikään kirkkokunta kyllä vetoakaan, joten se ei kuulu luterilaisuuden ongelmallisiin taustaoletuksiin.

3 tykkäystä

Kyllä, näin minäkin olen ajatellut. Lausahdus siitä että pelastusta ei ole kirkon ulkopuolella on ihan looginen kun sitä katsotaan “ylösnousemustodellisuudesta” käsin.

1 tykkäys

On sanottu jo edellä, että kyse ei ole jostain väitelauseiden kokoelmasta, jonka nähtyään joku voi todeta, että “aha, selvä juttu”. Mutta koska toistat pyyntösi, niin oletan, että ymmärrät nämä aikaisemmat vastaukset, etkä siis odota sellaista vastausta.

Tai siis. Miten voi sanoilla kertoa, että kyse on kolmesta eri tavasta käsittää sanojen olemus, jos joku sitten kuitenkin ajattelee, ja toimii sen mukaan, että tämän väitteen voi käsittää pitäytymällä yhteen näistä kolmesta, ja siten todeta, että se on ilmeisen epätosi? Eli jos henkilö on nominalisti, niin hän ei nominalismin pohjalta voi argumentoida tai ajatella nominalismista pois.

Vastaus on lyhyesti siis, että siksi, koska Raamattu koostuu sanoista.

Periaate, että olisi yksin Raamattu, ei edellytä nominalismia, vaan se on itsessään sama kuin nominalismi. Ei ole olemassa tällaista päättelyaskelta, jonka voisi selittää. Väite koskee asioiden määritelmiä. Ensin on nominalismi. Sitten sen sovelluksena on yksin Raamattu.

Eli vastasin edellä täysin oikein. Kuvaile sellainen tapa ajatella, jossa pätee, että yksin Raamattu, ja joka ei edellytä nominalismia. Väite on, että sellaista tapaa ei ole olemassa. Ei kyse ole siitä, että kumpi meistä on oikeassa. Tai että haluan mobilisoida sinut todistamaan, että minä olen oikeassa. Vaan kyse on siitä, että jos haluaa ymmärtää asian, niin yritys vastata tuohon kysymykseen on siihen ainoa keino.

Tämä on vähän samanlainen kysymys kuin että näytä minulle sellainen fysiikan mittaus, joka todistaa, että Jumala on olemassa. Kun yhtä hyvin voi argumentoida, että fysiikan mittaukset sinänsä toimivat aivan samalla tavalla sellaisen väitteen kontekstissa, jossa Jumala on tai ei ole. Siis ei ole niin, että tämä minun lyijykynä on 15 cm pitkä, siispä Jumala on; koska jos Jumalaa ei olisi, niin kynä olisi 16 cm pitkä.

Kysymyksen voi käsittää myös niin, että “oletetaan, että kielen ja todellisuuden välillä on 1:1 vastaavuus. Tästä lähtökohdasta perustele minulle, käyttäen sanoja tavalla, jossa niiden ja todellisuuden välillä on 1:1 vastaavuus, että niiden ja todellisuuden välillä ei ole 1:1 vastaavuutta.”

Yhden oivalluksen tästä ainakin sain. Nominalismi edellyttää uskoa. Tai se on tietynlainen usko. Ei Jumalaan tai Raamattuun sinänsä, vaan nominalismiin itseensä. Nominalismin ulkopuolelle joutuminen tarkoittaa siis sitä, että menettää uskonsa nominalismiin. Tämä on minulle, kuten ilmeisesti myös Mikniukselle, pitkän murroksen tulos. Ei minulle, sen enempää kuin hänelle, ole asiaa kukaan tullut “todistamaan”.

Eli joko sen uskon pitää tulla tiensä päähän. Tai ihmisen pitää uskaltaa leikitellä epäuskon ajatuksella. Minulle se varsinainen argumentti oli Owen Barfieldin Saving the Appearances. Mutta en usko, että se olisi yksinään riittänyt. Osaan hyvin kuvitella, miten joku voi pitää nominalismista kiinni ja käsittää myös kirjan ajatuksen nominalismin kautta. Mutta se vaatii ajattelua, jossa sanoilla on pysyvä identiteetti, joka ei ole yksi yhteen niiden kirjoitusasun kanssa.

Nominalismi on ehkä jonkinlainen ideamaailman ensisijaisuus. Eli ‘pöytä’ ja ‘table’ ovat sama sana, joka saa ilmiasukseen vaihtelevasti kirjaimia. Eli siinä Raamattu koostuu muuttumattomista merkityksen yksiköistä, jotka ilmenevät vaihtelevina sanoina. Kun taas jos nominalismiin menettää uskonsa, niin menettää uskonsa näihin merkityksen yksiköihin. Silloin sanasta ‘pöytä’ tulee tapa viitata johonkin, mikä ensin käsitetään arkikokemuksen esineenä. Eli ilman nominalismia, kun Raamatussa jokin asia vaikka syödään, niin lukija käsittää sen jonain itse tietämänään syömisen lajina. Yksilölle ei ole olemassa syömistä a priori, vaan hän tietää syötyään, mitä syöminen on.

Timo Eskolan argumentti Ateismin sietämättömässä keveydessä on, että mannermainen filosofia tulee lopulta tiensä päähän, jossa todellisuus katoaa kokonaan. Mutta hän ei voi sitä sanoa, että protestanttinen ajattelu ja nominalismi eivät ole tasanteella ennen tätä alamäkeä, vaan tukevasti osa sitä. Antiikin ja keskiajan metafysiikasta seuraa historiallisesti, mutta ei loogisesti moderni metafysiikka. Koska jälkimmäinen vaatii sellaisen askeleen ottamista, minkä ensimmäinen nimenomaisesti ja perustellusti kieltää.

Jollain tavalla nominalismi on siis lankeemuksen toisinto, jossa ihminen yrittää tietää kuten Jumala. Mutta ensinnäkin hän epäonnistuu siinä, ja toisena menettää kyvyn tietää kuten ihminen. Eli yksin Raamattu on yksi osa tätä ihmisen ajatusta, että Raamatun avulla ihminen voi “tietää niinkuin Jumala”. Yllättäen en siis voi olla muuta kuin eräänlainen parannuksen saarnaaja, joka julistaa, että ihmisen tulisi luopua tästä pyrkimyksestään. Eli menettää uskonsa itseensä eräänlaisena tietoa objektiivisesti prosessoivana oliona, jonka taidon huippu on Raamatun prosessoiminen.

4 tykkäystä

Kuten Abraham sanoi aikanaan (William), Raamattu ei ole tiedollinen (epistemologisessa mielessä) normi. Yksimielisyyden ohjeessa sanotaan

“Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava.”

Siinä ei sanota että Raamattu on epistemologinen normi tai että sen tulee olla epistemologinen normi. Siinä ei sanota että Raamattu kertoo meille miten tiedämme kaiken niin kuin Jumala.

Minä luulin aina että realismi (simppeleimmillään) tarkoittaa ideamaailman ensisijaisuutta. Nominalismi tarkoittaisi simppelisti sitä, että yleiskäsitteet ovat vain nimiä. Niillä ei ole olemassaoloa itsenäisesti. Tämähän on ihan kristillistä. EI ole ihmisyyttä jonka Kristus omaksuisi tai joka Kristuksessa tulisi ilmi. Kristuksen ihmisyys on sitä, että ihmisenä ollessaan hän on osa ihmisyyttä muiden ihmisten kanssa (tai oikeastaan muut ovat ihmisiä partisipoidessaan Kristukseen).

Tämä foorumilla esiintyvä nominalismin kritiikki on koko ajan minusta jotenkin …turhaa. En esimerkiksi tunnista siinä mitään omasta luterilaisuudestani. Nominalismi on osa ratkaisua, puolet siitä karkeasti. Realismi on toinen puoli.

Sola Scriptura -kritiikkiä löytyy luterilaisuudesta itsestäänkin. “Alkuperäisessä merkityksessään sola scriptura viittasi julkiseen kiistatilanteeseen, jossa on arvioitava, mikä opetuksen sisältö on Kristuksen evankeliumin mukaista ja mikä ei.” (https://sammelijuntunen.kotisivukone.com/22)

Juntunen viittaa Robert W. Jensoniin, joka toisaalla kirjasessaan “Lutheran Slogans - Use and Abuse” kritisoi voinakkaasti koko sanontaa Sola Scriptura juuri tuon Sola:n vuoksi. Se ei tarkoita yksin Raamattu siinä mielessä, että traditio, kirkkoisät, liturgia tms eivät olisi yhtä elimellinen osa kristinuskoa (Asia josta William Abraham puhuu kanonisena teisminä, siis että Raamatun lisäksi on liturgian kaanon, kirkkoisien kaanon, tradition kaanon jne.)

Raamatulla on opillisesti normatiivinen paikkansa, kuten Tunnustuskirjoissakin sanotaan. Mutta yksityisessä, uskoa hoitavassa merkityksessä, sitä luetaan eri tavalla.

Sola on vain siinä, että Raamattu on se kirja jossa kuullaan Jumalan elävä sana. Siksi sitä tulee lukea kirkossa, hartauksissa, itsenäisesti jne. Sitä roolia ei voida antaa muille kirjoituksille.

Olisi mielenkiintoista keskustella miten nominalismi - Sola Scriptura analogia pätee Koraaniin ja sen asemaan islamilaisuudessa. Vai vaikuttiko islamilaisuuden (Averroes jne…) koraanikäsitys itse nominalismin syntyyn aikoinaan.

Minusta Raamattu selittää todellisuuden, eikä siihen tarvita nominalismia enempää kuin arkiajattelussa muutenkaan. Selittäminen ei vain tapahdu kirjoittamalla kirja aiheesta, vaan elämällä ja kuuntelemalla Raamattua.

Nyt lähden rippikouluun.

D

7 tykkäystä

Juuri näin. Tämä on erittäin hyvä huomio, ja sen suuntaisia olen yrittänyt itsekin heitellä tänne väliin.
Kiitos, Diakoni, ja pidäpä reipasta riparia!

Btw, tallensin koneelleni nuo Mikniuksen artikkelit, ja aion ne kuitenkin lukea ja palata niihin joskus.

Piiiiitkä sitaatti tähän alkuun:

Voegelin, Order and History III: Plato and Aristotle, sivulta 331:

Not much is to be said about the problem in principle because it is simplicity itself. The leap in being differentiates world-transcendent Being as the source of all being, and correspondingly attaches to the “world” the character of immanence. Since experiences of transcendence can be articulated only by means of language that has its original function in the world of sense experience, the symbols, both concepts and propositions, that refer to the terminus ad quem of an experience of transcendence must be understood analogically, whether they be symbols of the myth, of revelation, or of philosophy. The derailment occurs when the symbols are torn out of their experiential context and treated as if they were concepts referring to a datum of sense experience. The structure of the fallacy is simple indeed; one can only say to a presumptive philosopher: Don’t do it! If the error is committed nevertheless, even by an Aristotle, one will look for its source not in a failing of the intellect but in a passionate will to focus attention so thoroughly on a particular problem that the wider range of the order of being is lost from sight. The philosopher of history, when he encounters a derailment of this type, will therefore be less interested in the fascinating problems in which the respective thinker gets himself involved (for on the level of philosophy they are non-problems) than in the passionate experiences that motivated the mistake. Since “problems” of this nature will occupy us at length in the subsequent volumes of this study, it will be sufficient for the present to adumbrate some of the world-historic conflicts that are transacted in the form of pseudo-philosophical debates. On one of them we have touched in the Aristotelian misgivings about the Platonic separate ideas. According to the philosopher’s attention to the transcendent source of order, or to the order in immanent being, or to the order as reflected in science, the essences can be found in separate existence, or embedded in reality, or in the concepts of science. Correspondingly one can develop “philosophies” that place the essence ante rem, in re, or post rem; and the respective idealists, realists, and nominalists can criticize one another’s “position” to shreds ad infinitum. A rich source of conflicts then opened with the introduction of philosophical categories into Christian theology. When the categories of nature and person were applied to the mystery of Incarnation, the Christological debate raged through centuries before an adequate philosophical formulation could be found in the definition of Chalcedon in 451. When the categories of form and substance were applied to the mystery of the Eucharist, the new problem of transcendental chemistry exploded in the struggle about transubstantiation between Catholics and Protestants. When the scientia Dei, which includes God’s foreknowledge of man’s eternal destiny, was immanentized into man’s foreknowledge of his destiny, the foundation was laid for separate churches of the elect down to the contemporary degeneration into civic clubs for socially compatible families. When the Christian idea of supernatural perfection through Grace in death was immanentized to become the idea of perfection of mankind in history through individual and collective human action, the foundation was laid for the mass creeds of modern Gnosis.

Tuo on kirjassa yksi kappale, joten en tässä keksinyt siihen kappalejakoa. Se kuitenkin sanoo sen, mitä olen nominalismista puhumalla tarkoittanut, vaikka en välttämättä niinkään sanonut. Ratkaisu ajattelua koskevaan ongelmaan ei ole jokin nominalismille rinnakkainen vaihtoehto, vaikka ongelma juuri tässä ajassa ja hetkessä ilmenee nominalismin muodossa.

Olen muutamaan kertaan tämän seikkailun aikana vilkaissut Wikipedian määritelmää nominalismille. Ongelma ei ole niinkään pelkästään siinä, mitä nominalismi on yksinään. Ongelma on siinä, että mitä se kategoria, mihin nominalismi kuuluu, edustaa. Kysymys on siitä, että miten ihmisen kokemuksessa, ajattelussa ja elämässä tuonpuoleinen on suhteessa tämänpuoleiseen.

Idealismi oikeastaan sanoo, että on olemassa tuonpuoleinen, abstrakti täydellisyys, jota tämän luodun todellisuuden halveksittava epätäydellisyys epäonnisella tavalla yrittää mukailla. Silloin pelastus on pelastumista näihin täydellisiin ideoihin, pois vajavaisesta luotuisuudesta. Mutta Platon itse ei ollut idealisti. Ei, vaikka lukion filosofiassa varmaan edelleen niin opetetaan. Eikä kristinusko ole idealistinen systeemi. Nominalismi taas sanoo, että tuonpuoleinen on suhteessa tämänpuoleiseen vain sääntöjen, käskyjen, nimien ja väittämien kautta. Näiden vastakohtana on eräänlainen käsittämätön, joka on myös sääntöjen rajaama. Luterilaista ehtoollista ajattelen. On selvä raja sääntöjen maailman eli Espoon ja siinä saarekkeena sijaitsevan käsittämättömän eli Kauniaisen tapaan.

Voegelin siis sanoo, että nuo kolme tapaa näkevät abstraktin olevan joko ennen, rinnakkain tai jälkeen konkreettisen. Mikään näistä ei sinänsä ratkaise tätä ongelmaa.

Terminus ad quem tarkoittaa samaa kuin “raja, jota pidemmälle ei pääse”. Ajatuksena, että ihmisen ymmärrys jumalallisista ja filosofisista asioista saavuttaa tai kohtaa tietyn rajan. Vähän kuin potkurikoneella ei voi lentää avaruuteen, vaikka lentäjällä olisi painepuku ja happilaitteet, koska kone on riippuvainen ilman avulla tuotettavasta nosteesta. Tuonpuoleinen todellisuus on myös kuin horisontti. Kun sitä kohti katsoo, niin jossain kohdassa asiat “katoavat” siihen tai lakkaavat erottumasta toisistaan.

Ajatus on, että se horisontti tai se yläraja ei ole idealismin, nominalismin eikä realismin keinoin saavutettavissa. Se ei koostu säännöistä, ei todellisuuden rinnalla elävistä abstraktioista eikä tuonpuoleisista abstraktioista. Myytit, ilmestykset ja oikea filosofia ovat kaikki analogista kieltä. Jokaiselle niistä tehdään väkivaltaa jos ne käsitetään jonkin noiden kolmen “tietoteorian” kautta. Ongelma on siinä, ja tästä Voegelin puhuu monessa eri kohdassa hyvin valaisevasti, että moderni filosofia ei käsitä eikä sisällä analogista kieltä.

Edellisen valmiiksi saatuani luin äkkiä vain tuon sinun viestisi ja Diakonilta ottamasi pätkän.

Aloin heti miettiä, että ei kai tuossa tapahdu sitä, että evankeliumi sahataan irti muusta ajattelusta? Vähän kuin jotkut sahaisivat Turun irti muusta Suomesta.

Lisäys (koska foorumisofta valitti useista peräkkäisistä viesteistä, ja passiivisen aggressiivisesti päätin antaa sille mitä se pyytää):

Luin koko tekstin. Enimmäkseen varsin hyvä. En lupaa olla kaikesta samaa mieltä, mutta juuri nyt en keksi, että mistä olisin eri mieltä. Haluaisin lukea KKK:n vanhan version nähdäkseni sieltä Raamattua koskevat kohdat. Joudunko etsimään itse, vai heittääkö joku linkin? Onko Trenton katekismusta edes sähköisessä muodossa?

Yksi arvattava valittamisen aihe tähän on. Kärjistän hieman. Luterilaisuus näyttää olevan jonkinlaista raakamateriaalia, jota on tuotettu nyt viisisataa vuotta. Jos haluaa löytää sieltä toimivan ja kestävän tavan ajatella, niin pitää Juntusen tavoin osata seuloa. Tuloksena on vähintään hyvä alku. Mutta mitä olen nähnyt esimerkiksi STLK:n väen sanovan viimeisen kuuden viikon aikana, ja saanut sitä kautta heidän ajattelustaan jonkinlaisen kuvan, niin Juntusen seula laittaa heidät väistämättä akanoiden kasaan.

Toisena on ajatus, että Juntusen luterilaisuus saa jonkin, tuntuvan, mutta ei itsessään vielä riittävän osan perustaa kohdalleen. Loput perustasta olisi siinä, mihin hän tuossa tekstissä viittaa, mutta ei tarkemmin mene, eli ihmiskuvan, käytännön elämän, pyhityksen ja keskinäisen rakkauden asioissa.

Kuudennessa kohdassa Juntunen kirjoittaa:

Kuten sanottua, uskoon kuuluu myös julkinen sisältö, jota voidaan välittää ja arvioida ihmisten välisesti. Uskoon kuuluu siksi myös se, millaista luomisen todellisuus ja “uuden luomisen” (vanhurskautus) uudistama ihmisyys on. Tämän vuoksi uskoon kuuluu ainakin joitain ihmiskuvaan liittyviä asioita.

Tästä se rajaton riemu - tai ehkä ennemmin tyrmistynyt hämmennys - ja kärsimys löytyy aina. Siis luterilaisuudessa. Sen perusteella, mitä olen itse nähnyt ja kuullut. Katolisella puolella ei olla täydellisiä, mutta hämmennystä ja kärsimystä on ratkaisevasti vähemmän. Kyse on vesistä, joissa jotkut ovat tottuneita liikkujia, mutta toiset tekevät lähinnä toisiinsa liittymättömiä kokeiluja tai jättävät asian suosiolla sekulaareille eksperteille.

Tässä yksi linkki katekismukseen
https://www.google.fi/url?sa=t&source=web&rct=j&url=http://www.saintsbooks.net/books/The%20Roman%20Catechism.pdf&ved=2ahUKEwjutrnSl9LbAhXIBZoKHeHQB10QFjALegQIARAB&usg=AOvVaw11Dx-8b2Vzik16bp_gnwrs

1 tykkäys

Trenton katekismus tosiaan löytyy verkosta monilla kielillä, myös kolmannella kotimaisella kuten yllä. Kirkolliskokouksen oppidekreetit löytyvät kyllä suomeksikin. Raamatun ja tradition suhdetta käsitellään ainakin neljännessä istunnossa:

Platon tosiaan oli paljon matemaattisimmilla linjoilla kuin platonismi ja uusplatonismi. Platonille ideat olivat kai ennen kaikkea matemaattisia suhteita (tämä kommenttina johonkin aikaisempaan). En näe nominalismin (jota on siis montaa lajia) sanovan että transsendenssi ja immanenssi ovat vain puheen tasolla yhteydessä. (Ehkä tämä liittyisi analogia entis ja analogia fidei distinktioon, jota valitettavasti värittää Barthin jyrkkä sanankäyttö aiheesta ja osin kyllä väärinymmärtäminenkin.)

Uskoon kuuluu julkinen sisältö. Se on juuri sitä, mitä voidaan Raamatulla koetella. Nykyluterilaisuudessa on kyllä piirteitä joiden rinnalla katolisuus tuntuu lohdutuksen lähteeltä. Mutta jos nämä sudenkuopat välttää, niin luterilaisuus… tai no, kirkon usko ekumeenisemmin ajatellen, kelpaa hyvin.

Jos luterilaisuus ottaisi esim vakavammin Lutherin puheet Jumalan sanan vaikutuksesta, niin kurinpitoa ja moralisointia ei tarvittaisi. Riittäisi kun sanoisi että Raamatussa asia sanotaan näin… tai pikemminkin riittää kun Raamattua luettaisiin. Raamatun lukemattomuus on kyllä ikävä asia.

Oma perusluterilaisuuteni ja elämiseni sen kanssa eivät vain tunnista kaikea tässä ketjussa nostettua kritiikkiä. Mutta minä en kuulukaan mihinkään. Jään aina ulkopuolelle, hyvässä ja pahassa. En ole vielä löytänyt sellaista taustaoletusta joka ehdollistaisi evankeliumin minulle.

D

2 tykkäystä

Trenton katekismus löytyy tyylikkäänä kirjana Baronius Pressiltä, jota tohdin mainostaa koska se myy laadukkaasti sidottuja kirjoja suomalaisittain melko edulliseen hintaan:

https://www.baroniuspress.com/

Douay-Rheims-raamatun liitteenä ovat Leo XIII:sta Providentissimus Deus, Benedict XV:sta Spiritus Paraclitus ja Pius XII:sta Divino Afflante Spiritu, jotka käsittääkseni ovat keskeisiä Raamattua käsitteleleviä asiakirjoja. Löytyvät kyllä netistäkin.

Minun nähdäkseni ja Voegelinin analyysien perusteella ei. Etenkään sen valossa, mitä Platon sanoi inhimillisen tiedon ja jumalallisen tiedon suhteesta tai myyttien olemuksesta. Keskeistä Platonin edeltäjien ja hänen itsensäkin aikaisemman ja myöhemmän ajattelun välillä oli juuri tämän myytin ja filosofian olemuksen kehittyminen. Mutta sama asia sanotaan tiiviissä muodossa tuossa laittamassani sitaatissa.

Liittyy kyllä. Mutta siinä tapauksessa juuri nuo ajatukset Platonin “matemaattisuudesta” ovat virheellisiä. Se, ja ideoiden näkeminen matemaattisina suhteina, jos nyt ollenkaan pysyn perässä, ovat juuri sen virheen sisällä, jota Platon yritti välttää puhumalla myytin olemuksesta ja luonteesta.

Kyynikko voisi sanoa, että kelpaa sille, jolla ei ole mitään kummoisempia tarpeita tai toiveita sen suhteen.

Voiko ottaa vakavasti puheet vaikutuksesta niin, että vaikutusta ei silti ole? Jos ajatellaan, että SLEY, SEKL, LHPK, STLK, SRO ja muut ovat täynnä “niitä, jotka ovat ottaneet vakavasti puheet Jumalan sanan vaikutuksesta” koskien raittiutta, ahkeruutta, rehellisyyttä ja oikeanlaista seksiä, niin eikö sitä voi aivan yhtä hyvin ajatella variaatioksi jostain rantaruotsalaisesta sekularismista? Niillä ihmisillä, joilla menee hyvin, menee hyvin. Paremmat perheet ovat parempia perheitä. Yhteisöllisestä taustasta tulevat ovat yhteisöllisiä.

En minä pidä luterilaisuudessa, siis kansankirkossa, lohduttomuutena uskontunnustuksen vastaisia ulostuloja tai sadomasokismin opettamista pyhänä asiana seurakunnan tiloissa. Tai syväekologian tai radikaalin feminismin. Toki muut saavat ajatella yksityisesti mitä ajattelevat; minä ajattelen yksityisesti vain, että tuho on ollut täydellinen. Lohdutonta on katsoa sitä, kun nämä “oikeiden uskovien” porukat saavat sekä elämänsä että julkisen sisältönsä, kuten myös yhteisöllisyyten muotonsa, keskiluokkaisesta sekularismista.

Sanalla ‘ehdollistaisi’ on kaksi mahdollista, vastakkaista merkitystä. Tai oikeastaan arvotusta, joilla on sama merkitys. Toisessa evankeliumi on “ehdoton”. Eli se vain on. Ja se riittää. Kun taas sen “ehdollistaminen” tarkoittaisi sen tekemistä kaupankäynniksi tai suorituksen vastineeksi. Toisessa arvotuksessa evankeliumi on “ehdoton”, niin se on myös vailla vaikutusta tai merkitystä elämälle “täällä alhaalla”. Jolloin sen “ehdollistaminen” tarkoittaa, että sillä on suunta ja suhde yksilön elämässä. On evankeliumin mukaista ajatella lähimmäisestä tietyllä tavalla ja toimia häntä kohtaan sen mukaan. Ja evankeliumin vastaista olla välittämättä, olla ajattelematta, olla olematta rohkea tai hyveellinen, olla asettamatta itseään alttiiksi.

Auton renkaat “ehdollistetaan” kun ne asetetaan tietä vasten. Silloin auton on mahdollista edetä, mutta vain sen verran kuin renkaat pyörivät. Tai ehkä en käsittänyt ajatustasi.

“Ero tulee siitä, että protestanttisessa ajattelussa lankeemus kumoaa luotuisuuden. Reformoidut eli kalvinistit eli presbyteerit näkevät tämän täytenä vihollisuutena Jumalan ja ihmisen välillä. Kun taas luterilaisuudessa se tarkoittaa, että langenneisuus saa jonkinlaisen itsenäisen statuksen.”

En jaksanut lukea koko ketjua läpi, koska aika.

Muutamassa kohdassa kuitenkin törmäsin tähän väitteeseen. Olen osittain samaa mieltä Thincatin kanssa tuosta protestanttisesta näkemyksestä. Vaivihkaa sekä lankeemus että Jumalan armo kumoavat luotuisuuden. Thincat kiinnittää huomiota siihen, miten opillinen ymmärrys on abstraktia ylemmän tason ymmärtämistä ja kristinuskon tieto irrallaan konkreettisesta todellisuudesta. Jotenkin tähän tapaan. Toivottavasti en tee väkivaltaa Thincatin omille ajatuksille asiasta.

Alkujaan luterilaisuudessa ei näin ole ajateltu. Mm. luterilaisissa tunnustuskirjoissa kielletään se mahdollisuus, että uudestisyntymisessä luotaisiin uusi substanssi tai uusi järki vanhan rinnalle, joka sitten korvaisi turmeltuneen ihmisen luotuisuuden. Pyhityksessä ja ylipäätään pelastuksessa nähdään palautuminen luomisen alkutilaan. Ihanneihminen on Aadam, joka eli ennen lankeemusta paratiisissa.

Tämä näyttäisi viittaavan siihen, ettei lankeemuksessa ole kysymys niinkään ontologisesta tapahtumasta, vaan meille käsittämättömästä ihmisluonnon ja olemuksen vääristymisestä. Augustinus kuvaa syntiä itseensä käpertymiseksi ja pahasta himosta. Synti voidaan tietenkin yrittää paikallistaa tekoina, mutta yksittäisistä teoista tai sanoista ei jää mitään konkreettista käteen. Siis niistäkään. Miten synti konkretisoidaan jos se on näin eteeristä? Mielestäni sitä ei voida paikallistaa, vaan se koskee koko ihmistä, kaikkea hänessä. En mitenkään voi ymmärtää että lankeemus tekisi tyhjäksi luotuisuutta, pikemminkin että se vääristää ja käyttää väärin luotuisuutta ja sen sisältämiä kykyjä ja voimia. Luotuisuus, kuten järki ja tunteet ovat hyviä asioita. Luotuisuus, ihminen kokonaisuudessaan on koko Jumalan pelastusteon kohde. Jos luotuisuus olisi itsessään pahaa gnostilaisittain, ei Jeesuksen olisi ollut mahdollista syntyä ihmiseksi. Inkarnaatio on kunnianaosoitus ja hyväksyntä ihmisen luotuisuudelle.

Tässä muutama sana.

1 tykkäys

Vanha sanonta “gratia non tollit naturam, sed praesupponit et perficit” (armo ei kumoa luontoa, vaan edellyttää ja täydellistää sen) voi ymmärtää monella tavalla. Voi ymmärtää niin, että Jumalan armo rakentuu Jumalan luomistyön päälle. Ihminen on itsessään jo jotakin, sitten Jumalan armo vain tekee siitä täydellisen. Eli toisin sanoen, luotuisuus on eräänlainen valmiusaste kelvollisuuteen Jumalan edessä pelastusopillisesti.

Toinen tapa jota minä kannatan on aivan perusteltu. Jumalan armo ei tuhoa ihmisyyttä. Jumalan luoma Ihminen, kuten hänen tahtonsa, tunteensa ja järkensä säilyvät. Tunteet tai tahto eivät sinänsä ole pahoja, eikä järkikään. Ne vain ovat lankeemuksessa väärän himon välikappaleita. Niitä motivoi paha himo. Pelastuksen toteutuessa ihmisen tunteet ja järki uudistuvat. Tahto voi suuntautua sekä hyvään että pahaan. Uudessa ihmisessä Pyhä Henki antaa mielelle, ymmärrykselle, tahdolle ja tunteille uuden suunnan ja uudet kohteet. Mitään Jumalan luomistyössä antaman järjen rinnalle tai tilalle tuotua järkeä ei ole olemassakaan. Jumalan pelastusteko toteutuu reaalitodellisuudessa, ihmisessä, luotuisuudessa, ei missään muualla. Piste.

Muu olisi juuri sitä Jumalan pelastustyön abstrahoimista pois konkreettisen maailman todellisuudesta. Thincatin kanssa ole samaa mieltä hänen alkukommenteissaan ilmaisemasta luterilaisesta armotapahtumasta, jossa ihmisen osa on vain todeta ulkokohtaisesti tiedon omaksumisena oma syntisyytensä Jumalan edessä ilman tunteiden osuutta asiaan. Siinä jo lähtökohtaisesti siirretään Jumalan luomistyö syrjään. Pidän sitä tosin luterilaisena väärennöksenä siitä, mitä pelastuksessa oikeasti tapahtuu.

1 tykkäys

Kyllä. Kiitos että kirjoitit tämän.

1 tykkäys

Matemaattisilla suhteilla tarkoitin analogiaa. Pointti oli siinä, että idea ei ole ultimate thing, eli jotenkin paras mahdollinen kuviteltavissa oleva sänky tms. Tällaista ajatusta kritisoitiin jo dialogeissa. Matemaattisiin suhteisiin pätee se platonilainen ajatus, että ne ovat ikuisia ja ajattomia. Järki ikään kuin abstrahoi näkyvistä asioista niiden ikuisen, ajattoman olemuksen, joka siis on jotakin muuta kuin sänkyjen Rolls Royce.

Kyynikko voisi sanoa mitä hyvänsä. Onneksi en ole kyynikko, enkä keskiluokkainen sekularisti.

Evankeliumin ehdollistamisella tarkoitin sitä, että evankeliumi ei koskaan ole muotoa “Jos…niin”. Evankeliumi ei tunne ehtoja.

Mutta ymmärrän vastauksestasi, että olemme tutustuneet aika erilaisiin käsityksiin siitä mitä on olla luterilainen. En ole koskaan kuulunut mihinkään, en edes ulkopuolisiin.

D

2 tykkäystä

Löysin hyvän, koko otsikon aiheeseen liittyvän videon, jonka sisällöstä aion selittää vähän.

Lauri Kemppainen piti Kansanlähetyksen järjestämässä tapahtumassa 2015 syksyllä kanavan nimeltä David Bentley Hartin kauneuden teologia. Minua se kiinnosti siksi, että olin joskus aikaisemmin löytänyt jotain erinomaisia perusteluita sille, miksi moderni kristillinen musiikki, etenkin niinsanottu rockgospel, oli objektiivisesti jos ei ihan arvotonta niin ainakin varsin kyseenalaista. Olin unohtanut nämä perustelut, ja ajattelin, että kauneuden teologia antaisi jotain viitteitä niistä tai kertoisi enemmän.

En saanut kanavasta mitään vastauksia tuohon, mutta Hartiin tutustuminen muulla tavalla muutti koko käsitykseni todellisuudesta. En osaa sanoa, paljonko tai miten hyvin Kemppainen ymmärtää Hartin ajattelun metafyysistä puolta. Siitä olen suunnilleen varma, että Kansanlähetyksen opetuksessa ne asiat eivät näy millään tavalla.

Kauneuden olemuksesta sinänsä voi sanoa, että beauty is the true form of distance. Eli mitä kauniimpi asia on, niin sitä enemmän se ilmentää tietynlaista tai tietyllä tavalla käsitettyä, ehkä voisi sanoa ontologista etäisyyttä asioiden välillä.

Minulle oli kuitenkin pitkään auki, että mikä on kauneuden suhde kahteen muuhun, eli hyvyyteen ja totuuteen. Jos asia on vain totta, niin silloin se on pelkkää tietoa. Jos asia on vain kaunis, niin se on haluttava tai toivottava. Jos asia on vain hyvä, niin miten se voi olla sitä kahdesta muusta irrallaan? Miksi ja miten hyvä ja tosi ovat eri asioita? Eikö kaikki hyvä ole väistämättä tosi samaan aikaan? Samat kysymykset voi esittää hyvän ja kauniin suhteesta.

Totuus on siitä hämärä veitikka, että moderni ihminen ajattelee sitä kaikkein ensimmäisenä subjektiivisen ja objektiivisen polariteetin kautta. Eli asia on joko totta kaikille, ja kaiken, mikä on totta, pitää olla totta kaikille. Tai sitten totuus hajoaa kokonaan, ja asiat voivat olla totta vain jokaiselle katsojalle erikseen. Jos asia on objektiivisesti totta, niin leikisti se tarvitsee vain kertoa tai ilmoittaa. On kuitenkin harvoja asioita, joita voi merkityksellisellä tavalla pelkästään kertoa tai ilmoittaa.

Jos evankeliumi on, tällä tavalla ajatellen, puhtaasti ja objektiivisesti totta, niin ihmisen ei tarvitse silloin nähdä, haluta tai kokea sitä millään tavalla. Se vain on. Kaksi plus kaksi on neljä. Jeesus on sovittanut sinut. Jos yrität nähdä sen, tahtoa sitä tai kokea sen millään tavalla, niin olet harhassa. “Mikä on minun suhteeni siihen, että Jeesus on sovittanut minut? Mitä se merkitsee minulle, että näin on tapahtunut?”

Ei mitään. Galaksi räjähti ja katosi jossain kaukana. Se oli valtava asia. Sitä ei voi kukaan kiistää. Mutta yhdenkään tavallisen ihmisen elämä maapallolla ei siitä muuttunut.

Jos asia on objektiivisesti kaunis, niin silloin se on objektiivisesti ajatellen toivottava tai haluttava. Jos on joku tekninen suoritus, niin se voi olla erinomainen, ihmeellinen ja ihasteltava. Voin mennä vaikka tapahtumaan katsomaan sitä. Sirkusta, tanssia tai taitoluistelua. Mutta kun olen todistanut sen objektiivisen haluttavuuden, miten hienoa on kun joku on taitava, niin tämän todistamisen jälkeen ei asialla ole mitään tekemistä minun kanssani.

Objektiivinen hyvä on sitä, että jokin asia tapahtuu jossain, mikä oli jollain tavalla jonkun näkökulmasta moraalisesti oikein. Amazonin sademetsän eräs heimo sai valtiolta tunnustuksen, että he hallitsevat historiallisesti asuttamiaan maita. Yay, hienoa, oikein!

Miten sitten sovitus? Oliko se vain fakta, eli totta? Oliko se moraalisesti oikein, eli hyvä? Vai oliko se taidokas suoritus, eli kaunis? Onko ristinkuolema verrattavissa tieteen saavutukseen (tosi), oikeussalidraaman onnistuneeseen päätökseen (hyvä) vai Disneyn jäätanssiin (kaunis)?

Kaikille näistä on yhteistä objektiivinen näkökulma. Ihminen todistaa tieteen saavutusta, oikeuden voittamista tai taitavaa performanssia. Tietyllä tavalla tässä todistamisen tapahtumassa hyvä ja kaunis esiintyvät vain muotoina todesta. Minulla on tieto, että heimo sademetsässä sai oikeuden maihinsa. Minulla on tieto, että Riverdancen jäsenet hallitsevat monimutkaisia koreografioita.

Jos asioilla pitäisi olla jotain tekemistä yksilön kanssa, niin modernin ihmisen on pakko ottaa silloin totuus lähtökohdaksi. Vaihtoehto on, että totuudesta tulee täysin subjektiivinen asia. Sinut on ehkä pelastanut Jeesus, mutta minutpa onkin pelastanut spaghettihirviön poika. Hänen nimensä on Toinen Annos Spaghettia. Sillä niin on spaghettihirviö maailmaa rakastanut, että lähetti toisen annoksen niille, jotka olivat ensimmäisen jälkeen jääneet vielä nälkäisiksi. Tässä ensimmäistä annosta kutsutaan luomiseksi. Toista kutsutaan sovitukseksi. Ateria pyhitetään jälkiruoalla.

Objektiivinen tieto on oikeaa tietoa. Subjektiivinen tieto on epätietoa tai niinsanottua tietoa. Kristinuskon pitää siis kamppailla pääsystä objektiivisen tiedon kategoriaan. Jos Puolimatkan Usko, tiede ja evoluutio pitäisi argumentin osalta tiivistää muutamaan lauseeseen, niin se olisi, että 1) tieteellinen tieto edellyttää taustaoletuksia todellisuuden luonteesta, kuten myös 2) kristillinen sanoma edellyttää samanlaisia taustaoletuksia, joten 3) evankeliumi ja tieteellinen tieto ovat osa samaa, dialektista, varman tiedon kategoriaa.

Minä en ottaisi Huuhaa-palkintoa pois Puolimatkalta, vaan myöntäisin sen jaetusti hänelle ja kaiken maailman empiristeille ja skientisteille. Muuten skientistit olisivat ansainneet sen keskenään, mutta Puolimatka on nähnyt hirveästi vaivaa päästäkseen mukaan.

Totuus itsessään on kuollut. Tai ajaton. Tai staattinen. Toteamus asioiden olemuksesta tai tilasta ei sisällä tietoa, että miten asioiden pitäisi edetä. Hyvä taas on hyvin vaikea käsittää itsessään. Etenkin silloin, jos sen ei halua laskostuvan totuuteen ja muuttuvan mielivaltaiseksi. Tai jos ei ole määritelmällisesti niin, että se, mikä on, on hyvä. Jos vaikka maiden hallinnan antamisen sijaan hallitus olisi pistäytynyt sademetsässä ja niittänyt kyseisen heimon jäsenet konekivääreillä. Joku tuli sitä kautta tyytyväiseksi. Eli voiko sanoa, että hänen kannaltaan se oli hyvä?

Mikä on hyvä? Kuka on hyvä? Jumala on hyvä. Mutta mitä se tarkoittaa käytännössä? Jos tähän osaa vastata, niin ymmärtää myös Mt. 19:16 alkaen käydyn keskustelun (Jeesus ja rikas nuorukainen). Saman kysymyksen voi esittää myös niin, että mikä on käsitteen ‘hyvä’ oikea määritelmä? Jeesus ei vastaa tähän suoraan, mutta osoittaa sen vastauksellaan. Ehdotan, että hyvä on jonkin asian täyttymys. Rikas nuorukainen kysyi, että mitä αγαθος (agathos) hänen pitäisi tehdä, eli mitä erinomaista, hyödyllistä, kiiteltävää tai miellyttävää?

Vastaus, jonka Jeesus antaa, tarkoittaa, että Jumala itsessään on kaiken erinomaisen, hyödyllisen, kiiteltävän ja miellyttävän lähde. Eli hyvä. Eli - ja tämä on keskeistä käydyn keskustelun kannalta - subjektiivinen täyttymys. Poimin, että tuossa keskustelussa nuorukainen halusi nimenomaan erottaa toisistaan objektiivisen täyttymyksen, eli sen hyvän, minkä tekemiseen hän halusi saada ohjeita, ja subjektiivisen täyttymyksen, joka hänellä oli jo järjestyksessä, koska mammonaa riitti ja elämä oli mukavaa. Jeesus teki asian vaikeaksi yhdistämällä nämä.

Minkä täyttymys hyvä sitten on? Onko olemassa vain objektiivinen hyvä, johon kaikkien subjektiivisten hyvien pitää laskostua? Ihminen saa suurimman täyttymyksensä siitä, että noudattaa tarkalleen sitä, mitä hänelle on laissa määrätty? Eihän se ole subjektiivista sitten enää ollenkaan. Hyvyys, jätettynä kahden totuuden kanssa, muuttuu vain totuuden alalajiksi.

Asetelma on mahdollista täydentää kauneuden avulla siten, että hyvällä ja totuudella voi olla suhde toisen laskostumatta toiseen. Jos kauneus on etäisyyden tosi muoto, niin onko sitä sitten subjektiivista ja objektiivista? Ei ole, koska etäisyys on aina subjektin näkökulmasta katsottuna. Miksi ei ole objektiivista kauneutta? Koska kauneus tarkoittaa, että asia on toivottava tai tavoiteltava. Ja asia ei ole sitä, jos ei ole toivojaa tai tavoittelijaa, jonka näkökulmasta katsoen se sitä on. Tämän käsittäminen on sama kuin Ernst Abelinin teorioissa 18 kuukauden iän kohdalle sijoittuva triangulaatio, jossa halun ymmärretään sijaitsevan subjektissa.

Entä onko sitten subjektiivista kauneutta? Jos jonkun mielestä on tavoiteltavaa kuunnella jazzia ja toisen mielestä polkkaa? Tässä on yksi kauneuden keskeinen piirre, jonka käsitin vasta Barronin luennosta. Kauneus ei ole objektissa pelkästään, vaan se on jotain, mikä lähtee subjektista ja kutsuu sen ulos, kohti objektia. Halu on subjektissa. Mutta se ei saa jäädä subjektiin.

Kauneutta voi siis objektiivisesti luokitella sen mukaan, että jääkö halu subjektiin, vai kutsuuko se subjektia kohti jotain ja avautumaan jollekin. Se objektiivinen kritiikki kaikkea huonoa evankeliointia ja rockgospelia kohtaan on tässä, että palvelemalla pelkkiä henkilökohtaisia mieltymyksiä ne epäonnistuvat tässä kutsumisessa. Sillä, millä heidät voitat, on sinun heitä ruokittava. Jos ihminen tulee uskoon, joka on uskoa johonkin ihmistä suurempaan, niin ihminen tavoittelee silloin aina avoimuutta jotain itseään suurempaa kohtaan. Mutta jos ihminen tulee uskoon, joka myydään hänelle hänen nykyisiä mieltymyksiään vastaavana, niin hän tavoittelee uskosta silloin aina tätä samaa mieltymyksien täyttymistä.

Kauniin suhde hyvään on se, että hyvä on täyttymys sille, mikä on subjektin käsitys kauneudesta. Tämän perusteella on mahdollista ymmärtää, että nykyaika paradoksaalisesti tavoittelee objektiivista kauneutta, eli ihanteellista tilaa, joka ei ole sitä kenenkään näkökulmasta eikä suhteessa kehenkään. Silloin sitä vastaava täyttymys eli hyvä on absoluuttinen vapaus ja absoluuttinen subjektin katoaminen. On lähellä objektiivista kauneutta se, että joku ottaa kantaa siihen, saavatko alkuasukkaat Amazonin sademetsässä laillisen oikeuden maihinsa vai erikoisjoukkojen vierailun. On subjektiivisen kauneuden täyttymistä se, että miten joku käyttää oman aikansa ja toimii omassa elämässään, etenkin omia lähimmäisiään kohtaan. Ja kehittää omia taitojaan olla αγαθον (agathon), kuten Jeesus vastasi edellä mainitussa kohdassa.

Viimeisenä se, että subjektiivinen totuus on kaikki se tieto ja ymmärrys, jota voi myös kutsua viisaudeksi, mitä henkilö on saanut, kun on havainnut tavoiteltavia asioita (kauneus) ja tullut niistä osallisiksi eli tavoittanut niiden täyttymyksen (hyvyys). Objektiivinen totuus siis on jotain. Mutta tarvitaan kauneus, jotta se asettuu oikeaan suhteeseen subjektiivisen totuuden kanssa. Koska jos subjektiivinen totuus tarkoittaa vain kaaosta, niin se tarkoittaa itse subjektin jäämistä kaaokseen.

2 tykkäystä

Ihan hyvin sanottu. Olen samaa mieltä. Muutenkin Thinkcatilta hyvää pohdintaa.