Löysin hyvän, koko otsikon aiheeseen liittyvän videon, jonka sisällöstä aion selittää vähän.
Lauri Kemppainen piti Kansanlähetyksen järjestämässä tapahtumassa 2015 syksyllä kanavan nimeltä David Bentley Hartin kauneuden teologia. Minua se kiinnosti siksi, että olin joskus aikaisemmin löytänyt jotain erinomaisia perusteluita sille, miksi moderni kristillinen musiikki, etenkin niinsanottu rockgospel, oli objektiivisesti jos ei ihan arvotonta niin ainakin varsin kyseenalaista. Olin unohtanut nämä perustelut, ja ajattelin, että kauneuden teologia antaisi jotain viitteitä niistä tai kertoisi enemmän.
En saanut kanavasta mitään vastauksia tuohon, mutta Hartiin tutustuminen muulla tavalla muutti koko käsitykseni todellisuudesta. En osaa sanoa, paljonko tai miten hyvin Kemppainen ymmärtää Hartin ajattelun metafyysistä puolta. Siitä olen suunnilleen varma, että Kansanlähetyksen opetuksessa ne asiat eivät näy millään tavalla.
Kauneuden olemuksesta sinänsä voi sanoa, että beauty is the true form of distance. Eli mitä kauniimpi asia on, niin sitä enemmän se ilmentää tietynlaista tai tietyllä tavalla käsitettyä, ehkä voisi sanoa ontologista etäisyyttä asioiden välillä.
Minulle oli kuitenkin pitkään auki, että mikä on kauneuden suhde kahteen muuhun, eli hyvyyteen ja totuuteen. Jos asia on vain totta, niin silloin se on pelkkää tietoa. Jos asia on vain kaunis, niin se on haluttava tai toivottava. Jos asia on vain hyvä, niin miten se voi olla sitä kahdesta muusta irrallaan? Miksi ja miten hyvä ja tosi ovat eri asioita? Eikö kaikki hyvä ole väistämättä tosi samaan aikaan? Samat kysymykset voi esittää hyvän ja kauniin suhteesta.
Totuus on siitä hämärä veitikka, että moderni ihminen ajattelee sitä kaikkein ensimmäisenä subjektiivisen ja objektiivisen polariteetin kautta. Eli asia on joko totta kaikille, ja kaiken, mikä on totta, pitää olla totta kaikille. Tai sitten totuus hajoaa kokonaan, ja asiat voivat olla totta vain jokaiselle katsojalle erikseen. Jos asia on objektiivisesti totta, niin leikisti se tarvitsee vain kertoa tai ilmoittaa. On kuitenkin harvoja asioita, joita voi merkityksellisellä tavalla pelkästään kertoa tai ilmoittaa.
Jos evankeliumi on, tällä tavalla ajatellen, puhtaasti ja objektiivisesti totta, niin ihmisen ei tarvitse silloin nähdä, haluta tai kokea sitä millään tavalla. Se vain on. Kaksi plus kaksi on neljä. Jeesus on sovittanut sinut. Jos yrität nähdä sen, tahtoa sitä tai kokea sen millään tavalla, niin olet harhassa. “Mikä on minun suhteeni siihen, että Jeesus on sovittanut minut? Mitä se merkitsee minulle, että näin on tapahtunut?”
Ei mitään. Galaksi räjähti ja katosi jossain kaukana. Se oli valtava asia. Sitä ei voi kukaan kiistää. Mutta yhdenkään tavallisen ihmisen elämä maapallolla ei siitä muuttunut.
Jos asia on objektiivisesti kaunis, niin silloin se on objektiivisesti ajatellen toivottava tai haluttava. Jos on joku tekninen suoritus, niin se voi olla erinomainen, ihmeellinen ja ihasteltava. Voin mennä vaikka tapahtumaan katsomaan sitä. Sirkusta, tanssia tai taitoluistelua. Mutta kun olen todistanut sen objektiivisen haluttavuuden, miten hienoa on kun joku on taitava, niin tämän todistamisen jälkeen ei asialla ole mitään tekemistä minun kanssani.
Objektiivinen hyvä on sitä, että jokin asia tapahtuu jossain, mikä oli jollain tavalla jonkun näkökulmasta moraalisesti oikein. Amazonin sademetsän eräs heimo sai valtiolta tunnustuksen, että he hallitsevat historiallisesti asuttamiaan maita. Yay, hienoa, oikein!
Miten sitten sovitus? Oliko se vain fakta, eli totta? Oliko se moraalisesti oikein, eli hyvä? Vai oliko se taidokas suoritus, eli kaunis? Onko ristinkuolema verrattavissa tieteen saavutukseen (tosi), oikeussalidraaman onnistuneeseen päätökseen (hyvä) vai Disneyn jäätanssiin (kaunis)?
Kaikille näistä on yhteistä objektiivinen näkökulma. Ihminen todistaa tieteen saavutusta, oikeuden voittamista tai taitavaa performanssia. Tietyllä tavalla tässä todistamisen tapahtumassa hyvä ja kaunis esiintyvät vain muotoina todesta. Minulla on tieto, että heimo sademetsässä sai oikeuden maihinsa. Minulla on tieto, että Riverdancen jäsenet hallitsevat monimutkaisia koreografioita.
Jos asioilla pitäisi olla jotain tekemistä yksilön kanssa, niin modernin ihmisen on pakko ottaa silloin totuus lähtökohdaksi. Vaihtoehto on, että totuudesta tulee täysin subjektiivinen asia. Sinut on ehkä pelastanut Jeesus, mutta minutpa onkin pelastanut spaghettihirviön poika. Hänen nimensä on Toinen Annos Spaghettia. Sillä niin on spaghettihirviö maailmaa rakastanut, että lähetti toisen annoksen niille, jotka olivat ensimmäisen jälkeen jääneet vielä nälkäisiksi. Tässä ensimmäistä annosta kutsutaan luomiseksi. Toista kutsutaan sovitukseksi. Ateria pyhitetään jälkiruoalla.
Objektiivinen tieto on oikeaa tietoa. Subjektiivinen tieto on epätietoa tai niinsanottua tietoa. Kristinuskon pitää siis kamppailla pääsystä objektiivisen tiedon kategoriaan. Jos Puolimatkan Usko, tiede ja evoluutio pitäisi argumentin osalta tiivistää muutamaan lauseeseen, niin se olisi, että 1) tieteellinen tieto edellyttää taustaoletuksia todellisuuden luonteesta, kuten myös 2) kristillinen sanoma edellyttää samanlaisia taustaoletuksia, joten 3) evankeliumi ja tieteellinen tieto ovat osa samaa, dialektista, varman tiedon kategoriaa.
Minä en ottaisi Huuhaa-palkintoa pois Puolimatkalta, vaan myöntäisin sen jaetusti hänelle ja kaiken maailman empiristeille ja skientisteille. Muuten skientistit olisivat ansainneet sen keskenään, mutta Puolimatka on nähnyt hirveästi vaivaa päästäkseen mukaan.
Totuus itsessään on kuollut. Tai ajaton. Tai staattinen. Toteamus asioiden olemuksesta tai tilasta ei sisällä tietoa, että miten asioiden pitäisi edetä. Hyvä taas on hyvin vaikea käsittää itsessään. Etenkin silloin, jos sen ei halua laskostuvan totuuteen ja muuttuvan mielivaltaiseksi. Tai jos ei ole määritelmällisesti niin, että se, mikä on, on hyvä. Jos vaikka maiden hallinnan antamisen sijaan hallitus olisi pistäytynyt sademetsässä ja niittänyt kyseisen heimon jäsenet konekivääreillä. Joku tuli sitä kautta tyytyväiseksi. Eli voiko sanoa, että hänen kannaltaan se oli hyvä?
Mikä on hyvä? Kuka on hyvä? Jumala on hyvä. Mutta mitä se tarkoittaa käytännössä? Jos tähän osaa vastata, niin ymmärtää myös Mt. 19:16 alkaen käydyn keskustelun (Jeesus ja rikas nuorukainen). Saman kysymyksen voi esittää myös niin, että mikä on käsitteen ‘hyvä’ oikea määritelmä? Jeesus ei vastaa tähän suoraan, mutta osoittaa sen vastauksellaan. Ehdotan, että hyvä on jonkin asian täyttymys. Rikas nuorukainen kysyi, että mitä αγαθος (agathos) hänen pitäisi tehdä, eli mitä erinomaista, hyödyllistä, kiiteltävää tai miellyttävää?
Vastaus, jonka Jeesus antaa, tarkoittaa, että Jumala itsessään on kaiken erinomaisen, hyödyllisen, kiiteltävän ja miellyttävän lähde. Eli hyvä. Eli - ja tämä on keskeistä käydyn keskustelun kannalta - subjektiivinen täyttymys. Poimin, että tuossa keskustelussa nuorukainen halusi nimenomaan erottaa toisistaan objektiivisen täyttymyksen, eli sen hyvän, minkä tekemiseen hän halusi saada ohjeita, ja subjektiivisen täyttymyksen, joka hänellä oli jo järjestyksessä, koska mammonaa riitti ja elämä oli mukavaa. Jeesus teki asian vaikeaksi yhdistämällä nämä.
Minkä täyttymys hyvä sitten on? Onko olemassa vain objektiivinen hyvä, johon kaikkien subjektiivisten hyvien pitää laskostua? Ihminen saa suurimman täyttymyksensä siitä, että noudattaa tarkalleen sitä, mitä hänelle on laissa määrätty? Eihän se ole subjektiivista sitten enää ollenkaan. Hyvyys, jätettynä kahden totuuden kanssa, muuttuu vain totuuden alalajiksi.
Asetelma on mahdollista täydentää kauneuden avulla siten, että hyvällä ja totuudella voi olla suhde toisen laskostumatta toiseen. Jos kauneus on etäisyyden tosi muoto, niin onko sitä sitten subjektiivista ja objektiivista? Ei ole, koska etäisyys on aina subjektin näkökulmasta katsottuna. Miksi ei ole objektiivista kauneutta? Koska kauneus tarkoittaa, että asia on toivottava tai tavoiteltava. Ja asia ei ole sitä, jos ei ole toivojaa tai tavoittelijaa, jonka näkökulmasta katsoen se sitä on. Tämän käsittäminen on sama kuin Ernst Abelinin teorioissa 18 kuukauden iän kohdalle sijoittuva triangulaatio, jossa halun ymmärretään sijaitsevan subjektissa.
Entä onko sitten subjektiivista kauneutta? Jos jonkun mielestä on tavoiteltavaa kuunnella jazzia ja toisen mielestä polkkaa? Tässä on yksi kauneuden keskeinen piirre, jonka käsitin vasta Barronin luennosta. Kauneus ei ole objektissa pelkästään, vaan se on jotain, mikä lähtee subjektista ja kutsuu sen ulos, kohti objektia. Halu on subjektissa. Mutta se ei saa jäädä subjektiin.
Kauneutta voi siis objektiivisesti luokitella sen mukaan, että jääkö halu subjektiin, vai kutsuuko se subjektia kohti jotain ja avautumaan jollekin. Se objektiivinen kritiikki kaikkea huonoa evankeliointia ja rockgospelia kohtaan on tässä, että palvelemalla pelkkiä henkilökohtaisia mieltymyksiä ne epäonnistuvat tässä kutsumisessa. Sillä, millä heidät voitat, on sinun heitä ruokittava. Jos ihminen tulee uskoon, joka on uskoa johonkin ihmistä suurempaan, niin ihminen tavoittelee silloin aina avoimuutta jotain itseään suurempaa kohtaan. Mutta jos ihminen tulee uskoon, joka myydään hänelle hänen nykyisiä mieltymyksiään vastaavana, niin hän tavoittelee uskosta silloin aina tätä samaa mieltymyksien täyttymistä.
Kauniin suhde hyvään on se, että hyvä on täyttymys sille, mikä on subjektin käsitys kauneudesta. Tämän perusteella on mahdollista ymmärtää, että nykyaika paradoksaalisesti tavoittelee objektiivista kauneutta, eli ihanteellista tilaa, joka ei ole sitä kenenkään näkökulmasta eikä suhteessa kehenkään. Silloin sitä vastaava täyttymys eli hyvä on absoluuttinen vapaus ja absoluuttinen subjektin katoaminen. On lähellä objektiivista kauneutta se, että joku ottaa kantaa siihen, saavatko alkuasukkaat Amazonin sademetsässä laillisen oikeuden maihinsa vai erikoisjoukkojen vierailun. On subjektiivisen kauneuden täyttymistä se, että miten joku käyttää oman aikansa ja toimii omassa elämässään, etenkin omia lähimmäisiään kohtaan. Ja kehittää omia taitojaan olla αγαθον (agathon), kuten Jeesus vastasi edellä mainitussa kohdassa.
Viimeisenä se, että subjektiivinen totuus on kaikki se tieto ja ymmärrys, jota voi myös kutsua viisaudeksi, mitä henkilö on saanut, kun on havainnut tavoiteltavia asioita (kauneus) ja tullut niistä osallisiksi eli tavoittanut niiden täyttymyksen (hyvyys). Objektiivinen totuus siis on jotain. Mutta tarvitaan kauneus, jotta se asettuu oikeaan suhteeseen subjektiivisen totuuden kanssa. Koska jos subjektiivinen totuus tarkoittaa vain kaaosta, niin se tarkoittaa itse subjektin jäämistä kaaokseen.