Jaa että nyt minusta tuli derridalainen, kun en yhtään tykännyt luterilaiseen ajatteluun sisäänrakennetusta derridalaisuudesta? Eli ratkaisu on, että laitetaan pää pensaaseen kun Derrida tulee. Ja se, joka kehtaa esittää kysymyksen, että onkohan ratkaisu ihan viisas, syötetään porukalla Derridalle?
Mitä muuta järjen kiistäminen ja ulkoisen erottaminen sisäisestä on kuin postmodernia?
Puolimatkan esittämän “teistisen realismin” ongelma on sama kuin kaiken modernin ajattelun. Eli hän heittää sen ilmaan ja kertoo muutaman tuhat sivua satuja siitä, miten tukevasti se asettui tyhjän päälle. Jos tarvitaan Jumala tekemään fyysinen todellisuus ja arjen todellisuus ymmärrettäväksi, niin miten ihmeessä Jumala voi tehdä sen, jos ei ikinä pääse sen konseptualismin rajojen sisäpuolelle?
Inkarnaatio? Yritäpä selittää, miten johdat koko arjen todellisuuden inkarnaatiosta.
Pelkkä väite siitä, että Jumala tekee jotain ymmärrettäväksi, ei itsessään tee mitään ymmärrettäväksi. Ei, vaikka Puolimatka on näitä väitteitä kerännyt historian tiedemiehiltä kahmaloittain. Kaikki ne on esitetty siinä samassa ajan hengen (poimi Hegel-viittaus) mukaisessa virheellisessä käsityksessä.
Koko modernin ajattelun, siis occamilaisuuden ja nominalismin, lähtökohta on siinä, että on olemassa joku sellainen realismi, jossa 1) materialla ja 2) ihmisen älyllä on joku riippumaton tai tosioleva asema. Koska mitään tällaista ei ole, eikä kukaan kykene perustelemaan, on noiden luonnollinen seuraus se, että todellisuus katoaa, ja päädytään postmoderniin.
Tästä pitäisi olla jo selvää, miksi mitään apostolista luterilaisuutta ei ole ikinä voinut olla olemassa. Koska siinä päädytään väittämään, että kristinusko tai peräti Jumala yritti synnyttää modernia ajattelua yli tuhat vuotta ennen kuin ihmiskunta siinä viimein onnistui. Ja ihmiskunta onnistui siinä nimenomaan spekuloimalla olevansa ontologisesti Jumalasta riippumattomia älyjä ja tahtoja, jolloin Jumala muuttui ihmisen kuvaksi.
Jos siltä pohjalta tehdään teologia, saadaan protestantismin eri lajit ja vivahteet. Mutta kun omassa varassaan seisovan älyn ja materian postuloiminen ei ole mikään todellisuuden ominaisuus sinänsä, vaan lankeemuksen ominaisuus. Eli moderni ajattelu on syntiinlankeemuksen seurausta. Ja luterilaisuus tukeutuu tässä nimenomaan modernin ajattelun perusteisiin.
Jotta voisit käsittää sen, mitä et tähän asti ole käsittänyt. Ja jos se ei ole mahdollista, niin ihan vain tehdäkseni tiettäväksi, että emme ole samaa mieltä, ja että et käsittänyt sitä, mitä olin tarkoittanut.
En minä kritisoi katekismuksen käsitystä kasteesta ja Room. 6:sta siksi, että a) katekismuksella ei sellaista käsitystä ole tai b) en ole kuullut sitä tai käsittänyt sitä. Vaan siksi, että katekismuksella sellainen on, olen kuullut siitä ja käsittänyt sen, ja olen juuri siksi siitä eri mieltä.
Asian kokonaisuuden kannalta kyse on siitä, että sinä et ymmärrä sanoja. Samoin kuin nominalismi antaa ihmisen älylle ja tahdolle sellaisen riippumattoman ja tosiolevan olemuksen, mitä sillä ei oikeasti ole, joutuu se antamaan saman olemuksen myös sanoille ja kielelle.
Eli Derrida osoittaa, omasta mielestään, että sanat ovat vailla sisältöä. Derrida haastaa sinut. Ja sinulla ei ole mitään kelvollista argumenttia laittaa siihen vastineeksi. Sinun maailmankuvasi on perustalla, jossa Derridan argumentti pätee. Minun maailmankuvani ei ole. Sinä olet riippuvainen siitä, että sanat ovat entiteettejä. Minä en ole.
Sanat ovat kuin ihmisiä. Niin kauan kuin ne saavat itsensä tosiolevalta, ne ovat. Jos ne yrittävät itse alkaa tosiolevaksi, ne muuttuvat inkoherenteiksi ja menettävät kaiken.
Mutta koska olet siinä käsityksessä, että maailmankuvasi on ainoa mahdollinen, etkä näe sen rajojen ulkopuolelle, et suhtaudu Derridaan argumenttina omaa maailmankuvaasi vastaan, mitä se oikeasti on, vaan kaivon myrkyttämisenä. Tarkoittaa siis argumenttia, joka tekee voittamisen mahdottomaksi kaikille. Siksi olet vakavissasi sitä mieltä, että uskon edellytys on olla mainitsematta Derridaa?
Tai. Jos väität, että on olemassa sellainen sisäinen ja ei älyllinen todellisuus, kutsu sitä sitten vaikka hengelliseksi, jossa Derridan argumentti ei päde, niin olet vain marssinut suoraan Derridan syliin. Eli Derrida sanoo, että sanat eivät tavoita todellisuutta, vaan ovat vain itseensä viittaavia kielipelejä. Mitä sinä tuossa ehdotat? Että on olemassa yksi kielipeli ylitse muiden. Yhtä irti todellisuudesta, yhtä himmelimäisellä tavalla vain itseensä viittaava, mutta nyt vain väitetään, että juuri se kielipeli on jostain syystä tosi.
Sinun syytteesi minua kohtaan on, että en ole sisällä sinun nimenomaisessa kielipelissäsi. En ole koskaan ollut. Vaikka olen ollut puolet elämääni luterilaisen kirkon jäsen, ja henkisesti ajatellut itseäni luterilaisena vielä monta vuotta sen jälkeenkin, niin tämän himmelin perusteella en ole koskaan ollut luterilainen. Minun syytteeni sinua kohtaan on, että luterilainen usko yleensä on olemukseltaan kielipeli. Derrida oli puoli vuosituhatta myöhässä. Eikä tiennyt mitään, mitä Luther ei olisi voinut hänelle opettaa.
Sanotaan, että kristinusko on ilmoitususkonto. Mutta tässä on sellainen taustaoletus, että ilmoitus jollain tavalla yhdistää Jumalan ja ihmisten todellisuuden. Jos sen sijaan ilmoitus jää joksikin erilliseksi saarekkeeksi, josta se ei tavoita todellisuutta, niin silloin sitä on parempi kutsua väitteeksi eikä ilmoitukseksi. Jos se nimenomaan eristetään älystä ja ulkoisesta jonkinlaisen ehdottoman kriteerin tasolla, niin se määritelmällisesti ja sisäänrakennetusti vaatii saada jäädä vain väitteeksi.
Jos todellisuuksia on kaksi, ja niiden ei ole koskaan mahdollista yhdistyä, eivätkä ne ole koskaan olleet yhtä, niin silloin Jumala ei ole kaiken alku ja loppu. Mikä tällaisen väiteuskonnon merkitys sitten edes on?