Luterilaisuudessa Jumalan laki on ihmisen näkökulmasta hirmuvalta Kristuksen ja uskon ulkopuolella.
"Meidän on siis ymmärrettävä, että meidät luetaan vanhurskaiksi, kun olemme uskon kautta tulleet sovitetuiksi Kristuksen ei lain eikä omien tekojemme tähden, ja että tämä alulle pantu laintäyttämys on otollinen uskon tähden. Uskon tähden ei myöskään viaksemme lueta sitä, mikä laintäyttämyksestä jää uupumaan, vaikka meitä kyllä itseämme kauhistuttaa, kun näemme, miten saastaisia olemme. Jos nyt siis kerran vanhurskautusta on etsittävä muualta, ei rakkautemme meitä vanhurskauta eivätkä tekomme. Korkealle meidän puhtautemme yläpuolelle, vieläpä korkealle lainkin yläpuolelle on korotettava Kristuksen kuolema ja meille lahjoitettu hyvitysteko, niin että voimme päätellä Jumalan olevan meille leppeä tuon hyvitysteon ansiosta, ei meidän laintäyttämyksemme tähden.
Tätä Paavali opettaa sanoessaan (Gal. 3:13): “Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän edestämme.” Tämä tarkoittaa: Laki tuomitsee kaikki ihmiset, mutta koska Kristus on synnittömänä alistunut synnin rangaistuksen alaiseksi ja tullut uhriksi meidän edestämme, hän on kumonnut tuon lain oikeuden syyttää ja tuomita ne, jotka häneen uskovat, koska hän itse on sovitusuhri, jonka ansiosta heidät nyt luetaan vanhurskaiksi. Mutta kun heidät luetaan vanhurskaiksi, laki ei voi heitä syyttää eikä tuomita, vaikka he todellisuudessa eivät ole lakia täyttäneet. Sama on Paavalin ajatus, kun hän kirjoittaa kolossalaisille: “Te olette täydelliset Kristuksessa.” (Kol. 2:10) on kuin hän sanoisi: Vaikka te vielä olette kaukana lain vaatimasta täydellisyydestä, ei jäljellä oleva synti voi tuottaa teille tuomiota, koska meillä Kristuksen tähden on järkkymättömän varma sovitus, jos kerran uskotte, vaikkakin synti on piintyneenä teidän lihaanne."
"Lain erottaminen armosta on kaikkein vaikein asia…vanhurskautuksen kyseessä ollen puhu laista halveksien sitä mitä syvimmin, apostolin esikuvaa seuraten, joka nimittää lakia »maailman alkeisvoimiksi», »kuolemaatuoviksi säännöiksi», »synnin voimaksi» jne. Jos näet armon sijasta — toisin sanoen, silloin kun sinun pitäisi Jumalan edessä voittaa synti ja kuolema — päästät lain hallitsemaan omassatunnossa, silloin laki on suorastaan kaiken onnettomuuden, lahkoutumien ja rienausten pohjasakka, koska se ainoastaan suurentaa synnin, syyttää, kauhistaa, uhkaa kuolemalla ja osoittaa Jumalan vihastuneeksi tuomariksi, joka tuomitsee syntiset kadotukseen…
Kun ei ole kysymyksessä vanhurskautusoppi, meidän pitää Paavalin mukaan ajatella laista kunnioittavasti, ylistellä sitä ylen määrin, sanoa sitä pyhäksi, vanhurskaaksi, hyväksi, hengelliseksi ja jumalalliseksi. Omantunnon piirin ulkopuolella meidän pitää tehdä siitä Jumala, mutta omassatunnossa se on todella perkele, se kun ei vähäisimmässäkään ahdistuksessa kykene rohkaisemaan ja lohduttamaan omaatuntoa, jopa saa aikaan kerrassaan päinvastaista: se kauhistaa sitä ja vie siltä ilon ja se tempaa sen luottamasta vanhurskauteen, elämään ja kaikkeen hyvään."
(Luther: Pyhän Paavalin Galatalaiskirjeen selitys. 1957, 436)