Luterilaisuus

Luterilaisuudessa Jumalan laki on ihmisen näkökulmasta hirmuvalta Kristuksen ja uskon ulkopuolella.

"Meidän on siis ymmärrettävä, että meidät luetaan vanhurskaiksi, kun olemme uskon kautta tulleet sovitetuiksi Kristuksen ei lain eikä omien tekojemme tähden, ja että tämä alulle pantu laintäyttämys on otollinen uskon tähden. Uskon tähden ei myöskään viaksemme lueta sitä, mikä laintäyttämyksestä jää uupumaan, vaikka meitä kyllä itseämme kauhistuttaa, kun näemme, miten saastaisia olemme. Jos nyt siis kerran vanhurskautusta on etsittävä muualta, ei rakkautemme meitä vanhurskauta eivätkä tekomme. Korkealle meidän puhtautemme yläpuolelle, vieläpä korkealle lainkin yläpuolelle on korotettava Kristuksen kuolema ja meille lahjoitettu hyvitysteko, niin että voimme päätellä Jumalan olevan meille leppeä tuon hyvitysteon ansiosta, ei meidän laintäyttämyksemme tähden.

Tätä Paavali opettaa sanoessaan (Gal. 3:13): “Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän edestämme.” Tämä tarkoittaa: Laki tuomitsee kaikki ihmiset, mutta koska Kristus on synnittömänä alistunut synnin rangaistuksen alaiseksi ja tullut uhriksi meidän edestämme, hän on kumonnut tuon lain oikeuden syyttää ja tuomita ne, jotka häneen uskovat, koska hän itse on sovitusuhri, jonka ansiosta heidät nyt luetaan vanhurskaiksi. Mutta kun heidät luetaan vanhurskaiksi, laki ei voi heitä syyttää eikä tuomita, vaikka he todellisuudessa eivät ole lakia täyttäneet. Sama on Paavalin ajatus, kun hän kirjoittaa kolossalaisille: “Te olette täydelliset Kristuksessa.” (Kol. 2:10) on kuin hän sanoisi: Vaikka te vielä olette kaukana lain vaatimasta täydellisyydestä, ei jäljellä oleva synti voi tuottaa teille tuomiota, koska meillä Kristuksen tähden on järkkymättömän varma sovitus, jos kerran uskotte, vaikkakin synti on piintyneenä teidän lihaanne."

IV uskonkohta Vanhurskautus. Rakkaus ja laintäyttämys - Augsburgin tunnustuksen puolustus - Luterilaiset tunnustuskirjat | Suomen ev.lut. kirkko

"Lain erottaminen armosta on kaikkein vaikein asia…vanhurskautuksen kyseessä ollen puhu laista halveksien sitä mitä syvimmin, apostolin esikuvaa seuraten, joka nimittää lakia »maailman alkeisvoimiksi», »kuolemaatuoviksi säännöiksi», »synnin voimaksi» jne. Jos näet armon sijasta — toisin sanoen, silloin kun sinun pitäisi Jumalan edessä voittaa synti ja kuolema — päästät lain hallitsemaan omassatunnossa, silloin laki on suorastaan kaiken onnettomuuden, lahkoutumien ja rienausten pohjasakka, koska se ainoastaan suurentaa synnin, syyttää, kauhistaa, uhkaa kuolemalla ja osoittaa Jumalan vihastuneeksi tuomariksi, joka tuomitsee syntiset kadotukseen…

Kun ei ole kysymyksessä vanhurskautusoppi, meidän pitää Paavalin mukaan ajatella laista kunnioittavasti, ylistellä sitä ylen määrin, sanoa sitä pyhäksi, vanhurskaaksi, hyväksi, hengelliseksi ja jumalalliseksi. Omantunnon piirin ulkopuolella meidän pitää tehdä siitä Jumala, mutta omassatunnossa se on todella perkele, se kun ei vähäisimmässäkään ahdistuksessa kykene rohkaisemaan ja lohduttamaan omaatuntoa, jopa saa aikaan kerrassaan päinvastaista: se kauhistaa sitä ja vie siltä ilon ja se tempaa sen luottamasta vanhurskauteen, elämään ja kaikkeen hyvään."

(Luther: Pyhän Paavalin Galatalaiskirjeen selitys. 1957, 436)

Siteeraamasi Kleemensin kirjeen luvusta 60: “Älä lue syyksi mitään palvelijoittesi ja palvelijatartesi syntiä.”

Vaikka kristitty todella paljon muuttuisikin ajallisen elämänsä aikana, niin jos hän ei vielä täydelliseksi ole tullut, hän tarvitsee sitä, ettei Herra lue hänelle hänen syntejään, vaan Kristuksen tähden antaa synnit anteeksi. Näin myös varmaan ortodoksisen teologian mukaan?

“Mitään epäpuhdasta ei sinne päästetä.” (Ilm. 21:27) Eikö puhtauteen, jonka varassa pääsee taivaaseen, kuulu olennaisesti anteeksiantamus, vai pitääkö ihmisen itsessään muuttua
täydelliseksi kiirastulen tai jonkin vastaavan kautta myös ortodoksisen teologian mukaan?

Kleemensinkin kirje näyttää edellyttävän, että kristitty on tietyssä mielessä edelleen lain alla tai Jumalan pyhien silmien tarkastelussa. Jos laki tai Jumalan tutkiskeleva pyhyys olisi kristityn kohdalla lakannut kokonaan olemasta todellisuutta, eihän kristitty tarvitsisi armoa, sillä armo on tarpeellista vain, jos on laki, joka osoittaa synnin tai vajavaisuuden. Ei tarvitsisi vilpittömästi ja usein rukoilla Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä, jos olisi lain noudattamisen kautta tullut vanhurskaaksi. Tuskin voi olla niin, että ihminen Jumalan näkökulmasta noudattaa tarkoin lakia, jolloin Herra hänet katsoo vanhurskaaksi, mutta se ihminen itse ajattelee ja kokee vilpittömästi, ettei ole täyttänyt Jumalan tahtoa, josta syystä rukoilee Jeesuksen rukousta?

1 tykkäys

Mistä tällainen ajatus on peräisin?

Lain tehtävänä on opettaa tuntemaan, mitä synti on.” (Room. 3:20)

Pakanakansatkin, joilla ei ole lakia, saattavat luonnostaan tehdä, mitä laki vaatii. Silloin pakanat, vaikkei heillä lakia olekaan, ovat itse itselleen laki. Näin he osoittavat, että lain vaatimus on kirjoitettu heidän sydämeensä. Siitä todistaa heidän omatuntonsakin, kun heidän ajatuksensa syyttävät tai myös puolustavat heitä.” (Room. 2.14-15)

Armon voi määritellä tietenkin muuksikin kuin pelkäksi anteeksiantamukseksi tai armahdukseksi Jumalan lain tai tahdon rikkojalle. Katolisessa teologiassa habituaalinen armo ei ole pelkkä anteeksiantamus.

2 tykkäystä

Ei varmaan luterilaisuuskaan kiistä seuraavaa raamatunkohtaa, johon habituaalisen armon teologiassa käsittääkseni vedotaan. “Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu.” (Room. 5:5) Raamatunkohdassa ei sanota, että armo on vuodatettu. Jumalan rakkauden voi tietenkin ymmärtää armoksi. Ihminen ei ole ansainnut pelkkää anteeksiantamusta eikä myöskään sydämeen vuodatettua rakkautta. Sydämeen vuodatettu rakkaus on samalla armoa.

2 tykkäystä

Tummentamassani Augsburgin tunnustuksen puolustuksen kohdassa viitataan katoliseen habituaalisen armon käsitykseen.

“Tässä opinkohdassa emme siis käy kiistaa vastustajiemme kanssa mistään vähäpätöisestä seikasta. Emme tähtää joutavaan viisasteluun, kun moitimme heitä siitä, että he opettavat iankaikkisen elämän ansaitsemista teoilla ja jättävät syrjään sen uskon, joka ottaa omakseen välimiehen, Kristuksen. Sillä tästä uskosta, joka luottaa siihen, että Isä on meitä kohtaan suopea Kristuksen tähden, ei ole skolastikkojen kirjoissa tavuakaan. Kaikkialla esiintyy vain se ajatus, että me olemme kelvollisia ja vanhurskaita omien tekojemme nojalla, joita olemme tehneet joko järkemme varassa tai ainakin sen rakkauden taivuttamina, josta he puhuvat. Onhan heillä tosin joitakin lauseita, niin sanoaksemme vanhojen kirjailijoiden kanonisia lauselmia, mutta tulkinnallaan he pilaavat ne. Tieteellisesti asiaa esitettäessä hoetaan, että hyvät teot ovat Jumalalle mieluisia armon tähden ja että on luotettava Jumalan armoon. Tässä yhteydessä he tulkitsevat armon siksi perustilaksi, jossa me rakastamme Jumalaa, ikään kuin noilla entisajan kirjailijoilla olisi ollut tarkoituksena sanoa, että meidän tulee panna luottamuksemme omaan rakkauteemme, jonka kokemuksesta varmasti tiedämme hyvin vähäiseksi ja tahraiseksi. Ihmeellistä on kaiken lisäksi, miten he voivat käskeä luottamaan rakkauteen, vaikka opettavat, ettei voida edes tietää, onko sitä. Mikä estää heitä tässä kohden esittämästä armon Jumalan meihin kohdistuvaksi laupeudeksi? Ja sitä mainittaessa olisi aina pitänyt lisäksi mainita usko. Eihän sitä sanaa, joka lupaa meille laupeuden, sovituksen ja Jumalan rakkauden, voida ottaa vastaan muuten kuin uskolla. Tähän tapaan puhuessaan he olisivat oikeassa, jos sanoisivat, että luottamus on pantava armoon ja hyvät teot ovat Jumalalle mieluiset armon tähden, koska usko turvautuu armoon. Tieteellisissä esityksissä hoetaan sitäkin, että meidän hyvät tekomme ovat päteviä Kristuksen kärsimyksen voimasta. Oikeaa puhetta, mutta miksi ei lisätä sanaakaan uskosta? Onhan Kristus sovituksen väline uskon kautta, niin kuin Paavali sanoo. (Room. 3:25) Kun arat omattunnot saavat uskosta rohkeutta ja tajuavat, että Kristuksen kuolema on pyyhkinyt pois meidän syntimme ja Jumala on sovitettu meidän kanssamme Kristuksen kärsimyksen tähden, silloin Kristuksen kuolema on meille todella hyödyksi. Jos hylätään oppi uskosta, on turhaa sanoa, että meidän tekomme saavat merkityksensä Kristuksen kärsimyksestä.”

IV uskonkohta Vanhurskautus. Vastaus vastapuolen esittämiin perusteluihin - Augsburgin tunnustuksen puolustus - Luterilaiset tunnustuskirjat | Suomen ev.lut. kirkko

Joku voi korjata, jos on virheitä. Käsittääkseni keskiajan teologiassa habituaalinen armo on olemuksellista ihmisessä ja sen on katsottu olevan ainakin osittain ihmisen vanhurskauttamisen perusta. Luterilaiset ilmeisesti katsovat, että Room. 5:5 -kohdan sydämeen vuodatettu Jumalan rakkaus on Pyhä Henki, mutta keskiajan katolisessa teologiassa kohta on katsottu ainakin yhdeksi raamatulliseksi perusteeksi ajatukselle luodusta armosta.

Seuraavat Uuden testamentin kohdat yhdistävät armon ja ihmisen muuttumisen. “Sillä Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille ja kasvattaa meitä, että me, hyljäten jumalattomuuden ja maailmalliset himot, eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa.” (Tiit. 2:11-12) “Mutta me saatamme teidän tietoonne, veljet, mitä Jumalan armo on vaikuttanut Makedonian seurakunnissa.” (2 Kor. 8:1) Luterilaisessa teologiassa ei tietenkään kielletä armon vaikutuksia, mutta pelastava armo on Jumalan armollinen mielenlaatu.

Kun vanhurskauttamisen perusta on ihmisen muuttuneisuudessa, niin ero on melkoinen, kun vertaa sitä käsitystä forenssiseen vanhurskauttamiskäsitykseen.

Katolisen kirkon katekismuksesta:

  1. Pyhittävä armo on pysyvä lahja, yliluonnollinen luja taipumus, joka täydellistää sielun antaakseen sille kyvyn elää Jumalan kanssa ja toimia hänen rakkautensa mukaisesti. Tässä yhteydessä voidaan puhua erikseen pysyvästä armosta (gratia habitualis) eli pysyvästä taipumuksesta elää ja toimia Jumalan kutsun mukaisesti, ja auttavista armoista (gratia actualis) eli Jumalan puuttumisesta asioihin kääntymyksen alussa tai pyhitystyön kuluessa.

Luodusta armosta en osaa sanoa mitään, mutta olen melko varma, että habituaalinen armo olisi pikemminkin jonkinlainen ihmiseen vuodatettu eikä hänelle olemuksellinen asia. Tuossa katekismuksessahan sanotaan, että se on “yliluonnollinen luja taipumus”. Armon habitus olisi tässä Jumalan toiminnallisuuden seuraus, samaan tapaan kuin habitukset muutenkin ovat seurausta teoista; “ei yksi pääsky kesää tee”.

Ainakin Tuomas Akvinolaisen ajattelussa habituaalinen armo on ilmeisesti olemuksellista.

"Habituaalinen armo (tähän taas viitataan latinankielisellä lauseella gratia gratis faciens, ”armo, joka tekee mieluisaksi”). Tuomas ajattelee tämän olevan ihmisen sieluun luotu armon tila. Tämän käsitteen määritteleminen on hankalaa ja meidän on syytä selvittää sitä edelleen.

Tuomas väittää, että ihmiskunnan ja Jumalan välillä on valtava kuilu. Jumala ei voi suoraan vaikuttaa ihmisen luonnossa. On siis oltava olemassa välittävä vaihe, jossa ihmisen sielu valmistuu Jumalan asumukseksi. Tämä pysyvä ihmissielussa tapahtuva muutos on nimeltään ”armon tila”, jossa termi ”tila” tarkoittaa jotain, ”joka on pysyvää”. Habituaalinen armo on olemuksellista, ”jotain yliluonnollista sielussa”. Tuomas katsoo tämän ihmisluonnon muutoksen olevan ihmisen vanhurskauttamisen perusta. Ihmiselle on tapahtunut jotain sellaista, joka tekee hänet otolliseksi Jumalalle."

(Alister E. McGrath: Kristillisen uskon perusteet. 1996, 468)

Tuossa käännöksessä sana olemuksellinen vastaa ehkä teologista termiä substanssi?

Jos habituaalinen armo on ihmisen sieluun luotu armon tila, voisi nähdäkseni puhua ainakin Akvinolaisen ajattelussa luodusta armosta.

Niin varmaan (eli substantia eikä essentia); mutta tuossa kai McGrath selittää omin sanoin. Mutta tuolloin se on jotain, joka ihmiselle annetaan tai jolla hän täydellistyy, eikä hänelle olemuksellinen asia sikäli, että sen prinsiippi olisi hänen omassa olemuksessaan (essentia) tai hänessä itsessään (substantia). Habitus on tilan määreenä ainakin monesti skolastikoilla vastakkainen dispositiolle; habitus liittyy hyveisiin, dispositio taas paheisiin ja muihin huonoihin asioihin (esim. sairauteen). [Muokk.] Näin siis ilman, että olen aiheen asiantuntija.

1 tykkäys

Aikaisemmin esillä pidettyyn kohtaan Room. 5:5 liittyen. Pannenbergin mukaan useimmat keskiajan teologit eivät samaistaneet Pyhää Henkeä rakkauden (caritas) lahjaan, joka on vuodatettu sydämeen, vaan erottivat rakkauden lahjan Pyhästä Hengestä itsestään ja selittivät sen lahjan luoduksi armoksi (gratia creata). (Pannenberg: Systematic Theology. Volume 3. 1998, 2)

No luterilaisuus käsittää siten, että Jumala on sovittanut maailman itsensä kanssa Kolminaisuuden sisäisenä tekona meidän ihmisten olematta siinä osallisia.

2Kor 5:19: “Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan.”

Tämä armo, eli pelastusarmo on siis täysin riippumaton mistään ihmisessä olevasta ja tätä luterilaisuus kutsuu varsinaisesti armoksi. On tietysti totta, että tämän armon seurauksena myös Jumalan rakkaus vuodatetaan ihmiseen, mutta tätä rakkautta pidetään armon lahjana, ei armona itsessään. Muutoinhan ihminen joutuisi itsetarkkailun uhriksi tutkimaan löytyykö hänestä rakkautta, jos meissä olevan rakkauden katsottaisiin kuuluvan pelastukseen.

Pelastusvarmuutta ei wanhoissa kirkoissa edellytetä. Kuitenkin ajatellaan, että on hyvät syyt uskoa, että pelastutaan lopulta. Näin olen käsittänyt tai tulkinnut. Silloin ei ole syytä menettää mielensä rauhaa radikaalilla tavalla, jos huomaa, ettei ole rakkaudessa täydellinen. On rippi, on usko Jumalan armoon… Jos joku perustaisi omantunnonrauhansa oman muuttuneisuutensa tiettyyn täydellisyysasteeseen ja vilpittömästi ajattelisi olevansa hyvä ihminen vaelluksessaan, olisi silti kristillisestä viitekehyksestä käsin syytä olla epäileväinen omaan itsearvioon nähden, sillä “kuka huomaa kaikki erehdyksensä” (Ps. 19:12). “Ei minulla ole mitään tunnollani, mutta en minä silti ole vanhurskautettu.” (1 Kor. 4:4)

1 tykkäys

Aristoteles käsittääkseni tarkoittaa habituksella toiston kautta hankittua hyvettä tai pahetta. Seppo Antero Teinosen Teologian sanakirjasta: “Habitus (lat ulkoasu, puku, laatu, luonne, omistus), pysyvä tila, ominaistila, erityinen laatu, luontumukseen nojautuva ja harjaantumalla vakaantunut pysyvä ominaisuus.

Uudesta testamentista löytyy mielestäni Aristoteleen ajatukseen rinnastuva kohta: “Harjoita itseäsi jumalisuuteen.” (1 Tim. 4:7b) Suomennoksen sana harjoita on käännetty verbistä γυμναζω. Sanasta juontuu käsittääkseni suomessa käytettävä sana gymnastiikka = voimistelu. Muutenkin kuin kristilliseen pyhityselämään liittyen pitää paikkansa, ettei uutta tapaa tai tottumusta saavuteta hetkessä sormia napsauttamalla, vaan vaaditaan usein kymmeniä päiviä (ei-niin-luontevasti-tapahtuvaa) toistoa, ennen kuin uudesta tavasta tulee luonteva tapa elää.

Miten luterilaisessa teologiassa selitetään seuraava Vanhan testamentin kohta suhteessa forenssiseen vanhurskauttamiskäsitykseen? “Pysy erilläsi väärästä asiasta, äläkä surmaa viatonta ja syytöntä, sillä minä en julista syyllistä syyttömäksi.” (2 Moos. 23:7) Voiko julistaa jumalattoman tai syyllisen tai epävanhurskaan vanhurskaaksi ja olla olematta ristiriidassa Mooseksen kirjassa ilmoittamansa sanankohdan kanssa? Jos taas imputaation tai vanhurskauden “siirron” kautta julistaa taivaan foorumilla syyttömän syyttömäksi tai vanhurskaan vanhurskaaksi, eihän kyse silloin voi olla epävanhurskaan tai syyllisen julistamisesta vanhurskaaksi tai syyttömäksi, tai jumalattoman vanhurskauttamisesta?

EI vanhurskauttaminen poista vastuuta teoista. Jos tappaa jonkun, niin tietenkin siitä on vastuussa. Suomessa se tarkoittaa pahimmillaan elinkautista vankeutta (Joka ei kyllä kestä elinkautta). Se ei kuitenkaan estä vanhurskauttamista. Se olisi halpaa armoa jos syntiä ei synniksi sanottaisi. Ei armo tarkoita sitä, etteikö ihminen olisi syyllinen siihen mitä on tehnyt. Se tarkoittaa sitä, että teostaan huolimatta ihminen kelpaa Jumalalle.

D

En tarkoita maallista oikeudenkäyntiä, enkä synnin ajallisia rangaistuksia. Tarkoitan oppia forenssisesta eli oikeudellisesta vanhurskauttamista yksin taivaan foorumilla (in foro coeli), jossa Kristuksen vanhurskaus luetaan uskovan hyväksi. Siitä käytetään käsittääkseni myös termiä jumalattoman vanhurskauttaminen. Jos Mooseksen kirjan kohta “minä en julista syyllistä syyttömäksi” sovelletaan siihen ja oletetaan, ettei Jumala voi olla ristiriidassa oman (forenssisen) oppinsa kanssa, silloin forenssinen vanhurskauttaminen olisi tulkittava mielestäni niin, että Jumala julistaa oikeudellisesti vanhurskaan vanhurskaaksi imputatiivisen vanhurskauden “siirron” perusteella; mutta silloin ajatus siitä, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman, ei olisi enää uskottava. Pitäisi sanoa, että Jumala vanhurskauttaa vanhurskaan tai julistaa syyttömän syyttömäksi. Tai sitten täytyy todeta, ettei Mooseksen kirjan kohta “minä en julista syyllistä syyttömäksi” koskekaan Jumalaa itseään suhteessa jumalattoman vanhurskauttamiseen taivaan foorumilla, mutta silloin hän olisi ristiriidassa itsensä kanssa.

Eikun tuo Mooseksen kohta koskee maallista pahan tekemistä.

D

Ok, se on selitys, joka kiertää ongelman, joka muodostuisi, jos ajattelisi, että kohta 2 Moos. 23:7 pitää paikkansa myös muussa yhteydessä kuin maanpäällisessä ihmisoikeudenkäynnissä. Jumala saa omalla taivaallisella foorumilla ajatella ja toimia päinvastoin kuin suhteessa maalliseen oikeudenkäyntiin. “Minä en julista syyllistä syyttömäksi” ei siis ole ristiriidassa “minä julistan syyllisen syyttömäksi” kanssa.

Minut pahoinpideltiin joskus. Annoin anteeksi ja syylliset tuomittiin vankeuteen. He eivät tarvitse enää anteeksipyyntöä.

D

Todella ikävä juttu. Minusta ei ollut vastaavassa tilanteessa antamaan anteeksi. Hain oikeutta ja sainkin sitä, mutta paha mieli siitä silti jäi. Myös siskoni mies järjettömästi pahoinpideltiin ja hänelle jäi siitä PTSD, jota piti lääkitä ja käydä terapiassa.