Olen taas humalassa ahdistusta paetakseni. Jos ylläpito katsoo, että avaukseni on asiaton, en pistä lainkaan pahakseni, jos se poistetaan. En ole välttämättä kykenevä arvioimaan käytökseni oikeellisuutta tässä tilassa. Kirjoitan nyt kuitenkin, koska mieleeni tuli.
Vaikka en ole uskossa, olen viettänyt hyvän tovin pohtiessani, kuinka paljon kulutan aikaa oikeuttaakseni tekoni, jotka aiheuttavat pahaa muille ihmisille ja toisinaan myös itselleni.
Koska en usko iankaikkiseen rangaistukseen tai palkkioon, minun on helppo myöntää itselleni, että olen pska. Joskus tämän toteaminen on kevyttä leikittelyä, mutta toisinaan ryven syvissä mietteissä, kun pohdiskelen, että olen ihan oikeasti pska.
Eivät nämä pohdiskelut mihinkään johda. Pska olen jatkossakin. Jatkan itsekkäiden tekojeni tekemistä ja jopa yritän selittää niille oikeutuksen, vaikka ymmärrän hyvin, että perustelujeni syvimmäinen idea on aina se, että minä olen arvokkaampi ihminen kuin monet muut ihmiset. Perustelujeni idea on, että minä olen vähän tärkeämpi ja arvokkaampi ihminen kuin monet muut.
Kun kysyn itseltäni, miksi olen tärkeämpi ja arvokkaampi ihminen kuin jotkut muut, en osaa vastata. Kun kysyn itseltäni, miksi haalin itselleni materiaa ja mielihyvää turhuuden muodossa, vaikka voisin käyttää saman oikeasti kärsivien tukemiseen, en osaa vastata.
Ainoa vastaus, jonka löydän, on se, että minä nyt vain olen psska. Jos ajattelen asiaa toiselta kantilta, vastaus on, että minä nyt vain olen ihmiseläin. Jokainen eläinlaji käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Jokaisella lajilla lienee evoluutiossa kehittynyt toimintatapa, joka auttaa lajin selviämistä.
Pohdiskeluni herättämänä olen ihmetellyt, miksi Suomessa, missä lähes jokainen peruskoulun käynyt tietää luterilaisen käsityksen ihmisen perimmäisestä syntisyydestä, syntisyyttä kuitenkin paetaan. Miksi minä ateistina voin katsoa itseeni ja todeta, että teen väärin ja olen huono ihminen, mutta samaan aikaan tuntuu, että uskovat keksivät itselleen moninaisia tekosyitä harjoittaa syntisyyttään.
Ehkä tämä tulkinta on väärä, mutta siltä minusta ihan vilpittömästi tuntuu. Samaan aikaan kun ihmettelen, miksi haalin saamani rahat itselleni enkä lahjoita niitä köyhille ja ostan luontoa riistäen ja orjatyötä käyttäen tuotettuja tuotteita, monet kristityt vaikuttavat pitävän keskiluokkaista elämäänsä täysin oikeutettuna.
Tietenkin ymmärrän, että monet eivät halua luopua keskiluokkaisesta elämästään ja saavuttamistaan eduista. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, miten tämä kristillisestä näkökulmasta perustellaan.
Minä perustelen sen itselleni niin, että olen paha. Selitän sen itselleni niin, että olen eläin ja ihmiseläin nyt vain käyttäytyy näin.
Mutta kun tiedän, että kristityn katseen pitäisi olla iankaikkisuudessa, niin sitä en ymmärrä, kuinka hän oman käytöksensä selittää. Jos kristitty ihan vilpittömästi uskoo Jumalaan ja kuoleman jälkeiseen, niin miksi hän elää niin kuin elää?
Olen kai liian konkreettinen ja lapsellinen ihminen, mutta joskus leikin mielikuvitusleikkejä, joissa olen taivaan portilla. Kun herra isoherra kysyy minulta, miksi en antanut omastani heille, jotka kipeästi tarvitsivat, vaan keskityin omaan keskiluokkaiseen leämääni, niin mitä vastaisin.
Miten herra isoherralle perustellaan omat lomamatkat, autot, elektroniikkalelut, hyvä ruoka ja monenlaiset keskiluokkaisuuteen kuuluvat mukavuudet samaan aikaan, kun maailma huutaa hätää?