Toki tuot henkilökohtaista näkemystäsi esille, ja muistan että mainitsit että ylistäminen on “Jumalasta riemuitsemista”, ja se oli mielestäni erittäin hyvin sanottu. Opilliselta kantilta tämä ei kuitenkaan ole helppo kysymys vaan kohtalaisen vaikea.
Yleensä ihmiset kummastelevat, että ei kai Jumalan ylistämisessä ole mitään moitittavaa. No ei ole. Mutta kun ylistys saa vieraan sisällön ja merkityksen ja siitä tulee metodiikkaa ja erityistä ylistyksen teologiaa, ollaan heikoilla jäillä.
Kirjoitin myös:
Eikö tämä ole asiasta keskustelua ja erityisesti hyvää perustelua, jos siihen löytyy Raamatusta kehotus?
Harvemmin ryhdyn muuten kuin osallistumalla jumalanpalveluksiin tai erityisesti kuuntelemalla hengellistä musiikkia.
Kyllä se on, jos Raamattu siihen erityisesti kehottaa. Toinen juttu on sitten se, kuinka hyvin sitä noudatamme.
Koska olet kiinnostunut ortodoksisuudesta, suosittelisin lukemaan ortodoksista kirjallisuutta jossa käsitellään liturgian olemusta ja liturgisen rukouksen toimittamisen tapoja. Siellä on mietitty ylistämisen opillista puolta varsin kattavasti.
Vuosikymmenien takainen suomalainen helluntailaisuus oli mitä oli, en käyttäisi kauheasti aikaa sen analysointiin kun maailmassa on syväluotaavampaakin materiaalia ylistämisestä.
En tunne sisältä päin kuin luterilaisen kirkon.
Ylistysryhmiä ja ylistyskokouksia lienee meillä kirkonkin sisällä, lähinnä karismaattisesti suuntautuneiden parissa.
Myös katolinen kirkko sisältää karismaattisuutta, ylistystä erityisesti harjoittavia ryhmiä.
Olen Plautillan linjalla siinä, että erilaisia hengellisiä ja rukoukseen liittyviä tapoja on hyvä suvaita vaikka itse tietää mikä itselle sopii.
Ehkäpä sellainen periaate on aika terve, että karismaattisuus, rukous- ja ylistyskokoukset sulautetaan kirkon kokonaisuuteen jolloin esimerkiksi jumalanpalvelus sisältää opetusta eli saarnan, ehtoollisen, virret tai laulut, psalmit, jonkinlaisen toistuvan rakenteen. Silloin kenenkään uskovan pääasiallinen osallistuminen ei ole karismaattisissa tilaisuuksissa juokseminen.
Lasken tuohon jumalanpalveluksen keskeisyyden ymmärtäneiden joukkoon monet kirkot, myös monet ns vapaat suunnat. Mutta tietysti niissä on poikkeuksia. Samoin toiseen suuntaan on jotain mitä ei voi suositella. Pelkkään rutiininomaisuuteen luottavan ja kaiken harmaasta poikkeavan torjuvan meiningin vaara on saada kristinusko näyttämään ulkopuoliselta ihan karikatyyriltään.
Hienoa että vastasit tähän. Itselleni laulaminen yksin tai yhdessä seurakunnan kanssa voisi olla sitä aidoimmillaan ja siis minulle henkilökohtaisella tasolla. Lisäksi Jumalan teoista ja armon kokemuksista minullekin syntyy kiitos- ja ylistysmieli, viittaan @Plautilla n ajatukseen. Silloin saattaa herkästi syntyä monenkinlaisia riemastuksen kokemuksia ja myös suun kiitosta. Mutta sellaiset eivät ole edestä johdettuja.
Ylistykselle on nimittäin annettu ja viime vuosisadalta lähtien muotiin tullut ja Uudelle testamentille täysin vieras sisältö ja merkitys ja tietty metodiikka erityisen ylistysteologian kautta - ja sitä pidän vinosuuntauksena, paljon vakavampana kuin pinnalta katsoen näyttäisi.
Kreikan ortodoksikirkossa ei ole hiventäkään siitä ylistysopin vinoutumasta, mistä olen täällä kirjoittanut.
Halusin vain kiittää kirjoittajaa @9x hyvistä vastauksista, joissa hän kuvaa lihassa tapahtuvaa rukousta ja ylistämistä sekä Jumalan tahtoon suostumista. Tunnistan joskus 2000-luvulla vapaissa suunnissa pyörineenä, mistä hän kirjoittaa, ja noista virheellisistä opetuksista edelleen yritän oppia pois.
En tietenkään, jos puhut koko jumalanpalveluksesta joka koostuu rakenteellisesti liturgiasta, saarnasta ja ehtoollisesta. Vain saarnan loppussa uskontunnustuksen jälkeen on lyhyt yleinen esirukous, jota voi kyllä sijaintinsa ja sen johtamisen tavan puolesta pitää rakenteellisena. Sen sisältöön saa jokainen joko yhtyä tai olla yhtymättä, sen suhteen ei ole painostusta lainkaan. Useimmiten sen sanat ovat kuitenkin rakennetut siten, että niihin mielellään yhtyy ihan spontaanisti. Joskus kuitenkaan en koe tarvetta yhtyä jokaiseen kohtaan ja siihenkin minulla on vapaus. Olemme myös omassa yhteisössäni karsineet henkilökohtaiset rukouspyynnöt minimiin ja antaneet pastorille valtuuden tähän. Muuten jumalanpalvelus venyisi liian pitkäksi ja pitkästyttäväksi.
Niinpä ei täällä kukaan varsinaista ylistystä ja rukousta vastustakaan, mutta ei myöskään ole itse syyllinen väärinkäytöksiin ja eksytyksiin, joista pitää saada huomauttaa ja keskustellakin laajasti.
En ole päässyt täydellisyyteen rukouksissani ja kittämisissäni, vaikka todellakin ihmisen on syytä olla kiitollinen rukouksen mahdollisuudesta ja että Jumala Jeesuksen K. takia välittää meistä kaikista aina.
Väärin on myös ymmärtää, että pitää kiittää vastoinkäymisistä ja maailman pahuudesta, ei tietenkään eivätkä kaikki pysty kiittämään ja ylistämään, kun on hyvin vaikeaa, sitten kun helpottaa, se onnistuu Jumalan armosta ja vaikutuksesta taas.
Inhimillisesti on oikein ja hyvää myös opetella rukoilemaan ja kiittämään, vaikka mieluummin minä omin sanoin (lapsena oppinut) jaan asiani Jumalan kanssa uskovana jne.
(Ihmisen sielu on sellainen, ainakin minulla, että jos rukoilen tai ylistän rutiinin omaisesti, se ei lähde sydämestä läheskään aina, vaan on turhaa ja turhauttaa, ajatukset ovat muualla jne.)
Hyvä että kirjoitit “ainakin minulla”. Ymmärrän kyllä tämän ja ymmärrän että tästä huomiosta saattaa seurata kaikenlaista sisäistä ristiriitaa jota voi olla ajoittain vaikeaa kestää. Siis suhtaudun empaattisesti.
Mutta, haluan korostaa että on paljon kristittyjä joilla on toisenlainen kokemus. Useinkaan en uskalla tuoda tätä näkökulmaa keskusteluun, koska sen näkökulman esittäjiä monesti tuomitaan ulkokultaisiksi, huomionhakijoiksi ja ylimielisiksi.
Olen itse Jumalan armosta sellainen kristitty että 15 vuoden kristillisen taivallukseni ajan olen aina nauttinut rukouksesta ja ylistyksestä, sellaisestakin jota on tehty aikataulutettuna ja etukäteen suunniteltuna. Vaikka olisin ollut hyvinkin kyyninen ja leipääntynyt, aloittaessani ylistämään yksin tai ryhmässä, olen aina kokenut sen tulevan keskittyneestä sydämestäni Jumalan sinne sydämeeni laittamana. Muuten kristillisessä elämässäni olen kriiseillyt, langennut syntiin toistuvasti, siis niin että olen ikäänkuin kääntänyt selän Jumalalle ja mököttänyt Jumalalle, mutta toistaiseksi en ole menettänyt Jumalan antamaa iloani ylistää Jumalaa vaikka mökötänkin.
Minun huoleni näinä 15 vuotena ei ole ollut se, etten olisi kyennyt keskittymään rukoukseen tai kokevani olevani vilpitön rukouksessa. Ongelmani on se että olen nauttinut ja iloinnut rukouksesta ja ylistyksestä aina niin paljon että olen epäillyt tätä iloitsemista jopa eksytykseksi, mistä epäilyksestä olen keskustellut sekä maallikkoveljien ja -sisarien sekä papiston edustajien kanssa.
Tästä näkökulmasta moni asia näyttää hieman toisenlaiselta kuin omasta näkökulmastasi.
Olen tosiaan epäillyt iloani ylistämisestä, rukouksesta ja liturgiaan osallistumisesta ns. eksyttäväksi ilmestykseksi, mutta silti olen koko ajan ollut sitä mieltä että iloni on aitoa, ja vuosi vuodelta opetellut kiittämään Jumalaa siitä että hän on minulle sen antanut. Kiittämisen myötä pelot ovat väistyneet.
En pidä itseäni parempana kuin muita tämän asian suhteen, ja myönnän että on hyvin vaikeaa osata kuunnella oikealla tavalla kristittyjä joilla on päinvastainen haaste.
En usko että kukaan pääseekään, tässä maailmanajassa, tai että pitäisikään päästä. Myös on hyvä muistaa että oma, henkilökohtainen optimitaso ja absoluuttinen täydellisyys on kaksi eri asiaa.
Tuosta tuli mieleeni, että eräs Pepe kirjoitti osuvasti Xitterissä:
”Ylistysteologiassa Jumalasta tehdään riikinkukko, joka näyttää komeutensa (PH ”läsnäolo”) kun sitä kehutaan (”ylistetään”) tarpeeksi. Paljon on seurakuntia Suomessakin, joissa ylistys on käytännössä hengellistä (xxx) jossa ihminen pyrkii ekstaasiin käyttäen ylistystä vain mekaanisena keinona – vaikka väittää toisin.”
Itse olen vastaavasti puhunut (xxx:n) piirien (xxx), joissa (xxx) (xxx) (xxx) ilakoitsevat ja hengessään julkisesti (xxx).
”He likapilkkuina teidän rakkausaterioillanne julkeasti kemuilevat ja itseään kestitsevät.” (Juud 12)
Älköön kukaan loukkaantuko näistä hyperbolista. Vakavaan sairauteen tarvitaan kovat lääkkeet.
EDIT: Korjattu forumille sopimattomat ilmaukset.
Yritin tuossa vastata otsikon aiheeseen..
. Ehkä olisi parempia pohtia tällä foorumilla mitä rukous on kristinuskossa, ja arjessamme kuin vatvoa kaikkea epätervettä mitä kyllä maailmassa riittää..
Itselleni ylistävä rukous on varsinkin silloin luontevaa kun siihen liittyy vanhaa musiikkia, eli virsiä - tai renessanssia tai barokkia, vaikka ymmärrän jos jollekin uudempi gospel on samassa roolissa.
Tällaiseen sydämeni yhtyy:
Sillä lapsi on meille syntynyt,
poika on meille annettu,
jonka hartioilla on herraus,
ja hänen nimensä on:
Ihmeellinen neuvonantaja, Väkevä Jumala,
Iankaikkinen isä, Rauhanruhtinas.
Ihan mahtava. Pakko laittaa jatkoksi tämä, joka oman sisimpäni ylistyksellä täyttää!
Praise the Lord, O Jerusalem.
Praise thy God, O Sion.
For he hath made fast the bars of thy gates,
and hath blessed thy children within thee…
Voisin nähdä tämän perusteella, että sinulla on tässä armolahja eikä lihallisuus. Olet siis vapaa mahdollisita epäilyistä ja hienoa sekä aidot ihailut, jos et vaadi samaa minulta ollakseni kristitty. Armosta kuitenkin pelastus yksin tulee eikä armolahjoistakaan, niin kuin on olemassa esim. helluntailaisia, jotka niin uskovat. Kaikilla on eri armolahjoja, mutta Henki on sama, joskus niitä on vain vaikea löytää itsestään.
5 viestiä yhdistettiin ketjuun: Offtopic-aarrearkku
Viesti yhdistettiin ketjuun: Offtopic-aarrearkku
Pelastus ei tosiaan tule armolahjoista eikä edes uudestisyntymisestä, koska kaikki Jumalan armolliset vaikutukset toteutuvat maissä vaillinaisina; pelastus tulee varmaksi vain siltä pohjalta, että Jumala lukee meidät uskon kautta, joka itsessään jää epätäydelliseksi, kokonaan vanhurskaiksi, eli saamme vapautustuomion omasta syntisestä itsestämme: meidät luetaan Jumalan tuomioistuimen edessä täysin syyttömiksi, vaikka sellaisia emme itsessämme ole edes uskovina.
Suunnilleen noin ja vaikea selittää ymmärrettävästi. Me emme pysty varmuudella erottamaan, kuka on vuohi ja kuka lammas, vaikka Raamattu kertoo paljon. Pelastusvarmuus on yksin Kristuksessa Jeesus, ei meissä. (Itsevarmuus, oma vanhurskaus ovat petollisia luuloja, vaikka näyttävät hurskailta. Kerrankin minä olen väsynyt selittämään, en osaakaan, luullut vain.)
(2. kirje Tessalonikalaisille 2)
Minusta jotenkin tuntuu, että oman pelastumisen ja ainoastaan oman pelastumisen kanssa askarteluksi typistetty kristillisyys ei oikein ole oikeata. Tietysti keskeinen kysymys on se, missä ikuisuuden viettää ja miten Kristus on ainoa Pelastaja.
Mutta kai kristinuskossa on muustakin kysymys, elämisestä tässä ja nyt Kristuksessa. Raamattu ei esimerkiksi mitenkään opeta, että rukoilkaa joskus, jos sattuu huvittamaan. Ajatus kristillisen elämän eri aspekteista omavanhurskaana pelastuksen ostamisena on aika vahingollista.
Eikö se ole jopa itsekkyyden muoto että tunnustaa uskoa Jeesukseen koska saa siitä jotain hyötyä eli pelastumisen. Voiko tällainen jopa olla uskoa joka ei olekaan pelastavaa uskoa?
Tietysti pelastumisen voi määritellä myös esimerkiksi niin että pelastuneena Jumalan suunnitelma minun ja ihmiskunnan varalle toteutuu, jolloin pelastumisella on jumalakeskeinen motiivi, tai että pelastuneena minulla on paremmat mahdollisuudet olla tekemättä pahaa toisille, tai että pelastuneena minulla on paremmat mahdollisuudet vaikuttaa toisten pelastumiseen, silloin pelastumisella on oman itsen ylittävät rajat.
Jumalan suunnitelmissa pelastuneilla on varmastikin monenlaisia tehtäviä, toisilla vähemmän yleishyödyllisiä, toisilla enemmän. Täysin erillään yhteisvastuullisesta elämästä pelastuneiden elämä ei kristillisesti ajatellen voi olla, koska Isä meidän -rukouksessakin on osio joka tästä muistuttaa.
Raamatussa on monia kohtia jotka tuovat esille sitä että Jumala haluaa olla ihmisen kanssa, ei ainoastaan pelastaa hänet. Mitäs sitten jos ihmistä ei kiinnosta muu kanssakäyminen Jumalan kanssa kuin toivo tai varmuus pelastuksesta.
Itse ajattelen tämän niin että en halua vastakkain asetella kristillistä elämää ja pelastusta. Minulle pelastuminen on suhde Jumalan kanssa ja uudenlainen suhde toisiin ihmisiin pyhäin yhteydessä ja luomakuntaankin, koska Jeesus on tullut osaksi luomakuntaa jolloin luomakunnan arvo muuttuu sekulaariin ajatteluun verrattuna aivan toiseksi. Minut on pelastettu olemaan siinä suhteessa, jossa Jumala tulee minua kohtaamaan ja tuo myös luodut lähemmäksi toisiaan.
