Löytyykö palstalta muita, jotka ovat kiinnostuneita myyteistä? Niin Raamatun, kuin vaikkapa kreikkalaisista, tai Kalevalasta? Niin tai näin, niin ajattelin jossain vaiheessa tähän laittaa ainakin kreikkalaisten myyteistä itselleni kristittynä kiinnostavia kohtia.
Tetysti ensimmäisenä asiana on, miten sanan myytti merkityksen haluaa käsittää. Näenluonnollisesti, että tarinat Jeesuksesta ovat totta, ja kreikkalaisten myytit vaillinaisten ihmisten yrityksiä tavoitella kohti Jumalaa.
Jos on joku parempi sana käsittämään nuo molemmat, niin sitten käyttäisin mielellään sitä.
“Myytti” -sanan merkityksestä tuntuu olevan monenlaisia käsityksiä. Ilmeisesti myyteiksi on kutsuttu melko monenlaisia asioita, minkä vuoksi yleisesti hyväksyttyä teoriaa tai selitystä myyttien “olemuksesta” ei - monista yrityksistä huolimatta - ole pystytty esittämään. Mutta sanottakoon vaikka, että ne ovat vanhoja, merkityksellisinä pidettyjä tarinoita, joilla on tai on ollut jonkinlaista yhteiskunnan tasolla havaittavaa voimaa, mahdollisesta totuusarvostaan ja alkuperäisestä syntytavastaan riippumatta. Tässä mielessä evankeliumejakin voisi pitää (tosina) myytteinä. Mutta koska nykyään suuren yleisön keskuudessa on niin yleistä sanoa “myyteiksi” nimenomaan virheellisiä käsityksiä, niin en itse ainakaan julkisuudessa haluaisi käyttää tätä sanaa evankeliumeista. Ilmeisesti ne tunnetuimmat teologit (Bultmann?), jotka ovat puhuneet evankeliumeista myytteinä, ovat nimenomaan tarkoittaneet että ne eivät ole kirjaimellisesti tosia. Raamatussa olevina myytteinä voisin pitää vaikkapa joissakin psalmeissa olevia katkelmia, esim. Ps. 74 kohta jossa Herra [aikojen alussa?] hämmentää voimallaan meren ja murskaa merihirviöiden päät, ja ryhtyy sitten - jos säkeiden järjestys käsitetään kronologisesti - rakentelemaan vesistöjä ja panemaan paikalleen aurinkoa ja kuuta.
Itsensä Leviatanin päät sinä musersit ja ruhon annoit petojen ruoaksi.
Tässä kohdassa kristitylle ei uskoakseni ole tärkeää, onko näin tapahtunut kirjaimellisesti. Olennaista on, että siinä ylistetään Herran suuria tekoja ajasta aikaan.
Kalevalaa, kreikkalaisia taruja (tai niiden referaatteja) yms. olen joskus lueskellut. Yleisesti ottaen en pitänyt niitä kirjallisesti kiinnostavina. (Enkä usko niiden valaisevan mitään syvällisiä totuuksia ihmiskunnan kollektiivisesta piilotajunnasta tms.) Sekä Kalevala että meille säilyneet kreikalaiset tarut toki ovatkin pitkän kirjallisen toimitustyön tuloksia, ja minusta vaikuttavia vain yksittäisten säkeiden tasolla. Lukemistani ei-kristillisistä mytologisista tarinoista minua miellytti eniten jumal-Eddan “Völuspa”.
Myyttien historiallista ymmärtämistä on ehkä hämmentänyt se, että perusaineistona on toisaalta hyvin pitkälle toimitettu klassinen mytologia, ja toisaalta 1900-l. alkupuolella tutkittujen, hyvin pienten ja eristäytyneiden Etelä-Amerikan tai Australian heimojen (erityisesti sosiaalisten tapojen ja tabujen synnyn selittämiseen keskittyvät) tarinat. Ei ole nimittäin välttämättä niin, että viimeksimainitut myöskään edustaisivat sitä minkä tyyppisiä vaikkapa Euroopan kansojen muinaiset myytit olivat.
1 tykkäys
Yksi kiinnostava myyttien osa-alue ovat luonnollisesti henkilömyytit. Tyyliin Napoleon, Kolumbus, tai ylipäätään suuri osa historinkirjoista löytyvistä hahmoista. Henkilöpalvontahan perustuen myyteistä otettuihiin tarinoihin ja niiden siirryttäminen johtajille antamalla heille yli-inhimillisiä fiktiivisiä ominaisuuksia on ollut aina ihmisille tärkeää. Kiinnostavaksi asia menee myös sillä, että lienee niin, ettei Kolumbus ilman uskoaan matkalle olisi uskaltanut lähteäkkään, eli faktat sekoittuvat henkilömyytissä fiktioon, ja lopputulos avaa mahdollisuuksia mietiskelyille.
Suosittelen lukemaan Voegelinin Order and History III: Plato and Aristotle. Se on pääasiassa tästä aiheesta koko kirja.
Myytti on kirjaimellisesti yhtä kuin kertomus alkuperästä. Jos vaikka tehdään essee siitä, miksi jokin poliittinen puolue on perustettu tai itsenäisyyssota käyty, niin se essee on silloin myytti sen puolueen tai valtion syntymästä, tai jopa siitä puolueesta tai siitä valtiosta.
Myytin vastakohta on kirjaimellinen tieto tai tieteellinen tieto tai välittömästi älylle ja logiikalle läsnäoleva tieto. Silloin, kun myytti korvataan kirjaimellisella tiedolla, tapahtuu se, että jokin asia, mitä kohti ihmisen piti kurottautua, laskostuu teleskoopin tavalla ihmisen jalkojen juureen tai välittömästi läsnäolevaksi.
Esimerkiksi fundamentalistinen tai tunnustuksellinen käsitys Raamatusta toimii tällaisen teleskoopin tavoin, jossa myytti, jonka valossa ihmisen pitäisi määritellä itsensä jatkuvassa vuorovaikutuksessa, muuttuu jo määritellylle ihmiselle läsnäolevaksi loogiseksi materiaaliksi.
Minun ei ollut tarkoitus vertailla näitä käsityksiä Raamatusta ollenkaan. Mutta ne nyt ovat vaan paras esimerkki tästä, ja itselleni eniten relevantti. Eli kun vaikka joku luterilainen sanoo, että tärkeintä on lain ja armon erottaminen, niin hän käytännössä ensin laskostaa koko Raamatun tietoisuudelle välittömästi läsnäolevaksi objektiksi. Sitten, kun hän alkaa puhua uskossa elämisestä tai pyhityksestä, niin ne, jotka siinä onnistuvat, heittävät menemään tuon laskostuksen ja suhtautuvat Raamattuun kuin se olisi myyttistä ainesta. Eli kuin ihminen olisi huokoinen ja tuntematon olio, joka tutkii itseään Raamatun avulla ja tuntee Raamatun tästä vuorovaikutuksesta lähtien, eikä tietoisuudelle erillisenä objektina.
Tuossa on mielestäni hyvä esimerkki siitä, mitä käy, kun laskostaminen pois myytistä tapahtuu ensin, ja sitten yritetään tämän laskostetun materiaalin pohjalta nostaa siitä uutta myyttiä. Eli saada lukija kokemaan objektiivinen teksti aivan kuin se olisi vuorovaikutusta.
Myytti on siis ymmärrys siitä, että jokin, mikä sellaisenaan on ihmisen mielelle tuntematonta, tulee sen tavoitettavaksi välitetyssä muodossa. Ja fundamentalistinen tai tunnustuksellinen oppi Raamatusta taas ajattelee, että sen välitetyn muodon voi tavoittaa ja sitä voi käsitellä kuin se olisi teoriassa yksiselitteinen objekti. Oikeasti se ei ajattele täysin kumpaakaan, vaan se on alati elävä sekaannus näiden välillä. Ei jotain, mikä olisi täsmällisesti tiedettyä tai määriteltyä, vaan jotain, mitä jos puristat yhdestä kohdasta, niin se muljahtaa aina johonkin muuhun kohtaan.
Mitä tulee nominalismin, realismin ja idealismin suhteeseen myytteihin nähden, niin nominalismi ainakin tekee myytit näkymättömiksi. Siis ne eivät muutu tiedoksi, vaan ne muuttuvat mahdottomaksi käsittää. Pelkkä realismi tai idealismi eivät sinänsä takaa, että myyttinen ymmärrys sillä palautuisi. Mutta ne mahdollistavat todellisuuden olemuksen sijoittamisen matkan päähän tarkkailijasta. Ja jos on olemassa yksi määritelmä sille, mitä on kauneus tai estetiikka, niin se on tämän matkan kulkemista. Se on sitä, että sinun ja asian välillä on ontologinen etäisyys, joka on aina vain kuljettavissa, uudelleen ja uudelleen, aina eri tavalla.
Nominalismi siis tuhoaa estetiikan. Se jakaa todellisuuden jyrkästi heti tavoitettavaan ja täysin tuntemattomaan. Sitten se ei kuitenkaan kykene elämään tässä, vaan se haikailee tuntemattoman perään kuitenkin. Tuntemattoman, jonka se on ensin itse itseltään evännyt. Tämän vuoksi, kun puhutaan katolisesta ja luterilaisesta pyhityskäsityksestä rinnakkain, niin ne ovat tapahtumana aivan sama. Mutta luterilainen vain ensin kahlitsee itsensä seinään tai hakkaa jalkansa poikki ja sitten sanoo, että “no niin, mennään; en minä ole yhtään sen huonommin eväin liikkeellä kuin sinäkään” ja tuollaiset blogitekstit sanovat, että “ihminen saattaa luulla noin vain voivansa kävellä pyhitystietä—vaan ei, ensin se pitää tehdä mahdottomaksi ja sitten kulkea kuitenkin”.
Tiedän, että täällä foorumilla ja muuallakin, moni on sanonut jo, että ymmärtää kyllä pyhityksen, uskoo siihen ja harjoittaa sitä. Mutta jättää mainitsematta tuon keskeisen edellytyksen, että silloin ei voi uskoa tuohon, että ensin tuhoaa mahdollisuuden ja sen jälkeen tekee sittenkin. Ihmiselle ei ole koskaan määritelmällisesti mahdotonta pyhittyä. Tai voisi sanoa, että pyhitys ei ole koskaan formaalisti mahdotonta. Se on aina vain materiaalisesti mahdotonta tai mahdollista. Mutta luterilainen vaatii saada sellaisen askeleen, että ensin pyhitys on formaalisti mahdotonta ja sitten se leikisti tapahtuu materiaalisesti kuitenkin. Tai se tehdään formaalisti mahdottomaksi ja siinä samalla ihminen menee kapinaan Jumalaa vastaan ja luo itsensä uusiksi, eräänlaiseksi synnin luonnoksi. Eli itse luterilainen oppi lankeemuksesta on metafyysinen kapina Jumalaa vastaan. Sitten samaan aikaan väitetään sen olevan formaalisti taas mahdollista, mutta samaan aikaan pidetään kiinni sen formaalista mahdottomuudesta, pitämällä sitä materiaalisesti mahdottomana. Mutta kuitenkin välttämättömänä.
Josta tulee ajatus lahjavanhurskaudesta tai forenssisesta vanhurskaudesta. Mutta se on lahja, joka ei koskaan tavoita kohdettaan, koska tämä on jo ensin formaalisti ja sitten materiaalisesti kielletty (eli ihminen ei voi olemuksensa vuoksi, siis edes määritelmällissti pyhittyä, joten ihminen ei voi myöskään käytännössä pyhittyä).
Jos joku hakee Raamatusta tukea sille, että ihmisellä olisi kaksi luontoa, joista toinen jonkinlainen synnin luonto, niin se on jakeisiin Room. 7:5 ja Ef. 2:3 tehty tulkinta 1992 käännöksessä, jota alkuteksti ei edellytä ja jolle se ei anna perusteita.
Reunahuomautus, että katolinen ja luterilainen oppi perisynnistä eroavat juuri tässä formaalissa aspektissa. Ne eivät ole sama, vaikka nimi olisi sama (taas nominalismi), mutta eron käsittäminen vaatii tätä analyysiä. Joten jos joku on vapaiden suuntien taholta kritisoinut luterilaista ajatusta perisynnistä, niin se tarkoittaa, että katolinen versio on siinä tilanteessa ollut asia erikseen.
Esimerkki: Egyptin vitsaukset
Vitsaukset olivat toimi, jolla Jumala näytti olevansa kaikessa suurempi, kuin ne Egyptin kymmenen jumalaa, joiden takia nuo tehtiin. Näyttämään, että on vain yksi elävä Jumala, joka on kaikkea luotua suurempi.
En ole missään törmännyt, että kukaan olisi kunnolla käsitellyt asiaa. Vaatisi ensin kunnollista Egyptin jumalten ja myyttien tuntemista, ja tämän jälkeen miettimistä mitä se tarkoittaa Raamatun ja erityisesti tietysti Jeesuksen valossa. Periaatteessa on tietysti mahdollista, että joku tuohon olisi syvästi perehtynyt, ja julkaissut miettimisensä, mutta vastaavia esimerkkejä Raamatusta on lukuisia.
Voinee olla, ettei ole vielä sen aika, että tuntemuksemme Raamatusta voisi olla syvemmällä tasolla. Yksittäinen ihminen on aina pitkälle aikansa vanki. Itse voi vähän jotain tehdä, paljon nopeampaa toki on pureskella jo tehtyä, mutta lopulta vuorokaudessa on vain äärellnen määrä tunteja.
1 tykkäys