Käsite “Oikea elämä” tulee monesti vastaan nykyisissä keskusteluissa. Useimmiten kyse on siitä, mitä Raamattu tai kirkko opettaa. Viimeisimmäksi törmäsin tähän käsitteseen Samuel D. Jamesin artikkelissa First things -lehdessä. James käsitteli siinä tunnetun (amerikassa) amerikkalaisen Eugene peteronin käsityksistä samaa sukupuolta olevien suhteista. Se, miten Peterson käsitteli asiaa oli juuri kysymys “Real liffe”:sta, eli mitä tehdä ja miten tulkita evankeliumia kun evankeliumi/Raamattu näyttäisi olevan vastakkain tosi/todellisen elämänn kanssa. Jamesin vastauksen ydinskohta oli
“Every element of the Gospel can and will grate against our modern sense of “real life.” If the doctrine of marriage is untenable in “real life,” what doctrines are tenable? “Real life” doesn’t teach us to desire the good of our enemies. It teaches us to shame them, on either Puritan scaffolds or progressive college campuses. “Real life” doesn’t support the notion that justice will ultimately prevail. It reinforces our sense that we must kill or be killed. There’s no intersection of Christ and culture that finally finds both running parallel all the way to glory.”
Olen aika pitkälle samaa mieltä Jamesin kanssa. Evankeliumi tulee aina olemaan loukkaus joillekin. Useimmiten se näkyy juuri asenteena joka kiteytetään sanoihin “Todellisessa elämässä”.
Samalla en voi välttyä ajattelemasta barthilaisittian, että laki ja evankeliumi eivät ole kaksi kategorisesti erillistä asiaa. Pohjimmilttan kyse on Jumalan Sanasta joka on aina joillekin jossain vaiheessa lakia ja jossain toisessa vaiheessa evankeliumia. Joskus molempia.
MIllaisia ajatuksia tämä herättää?
D