En vetäisi tässä mukaan luterilaisten “hullutuksia”. Ihan ovat oman soppansa keittäneet.
Vanhempani kävivät hiljattain (no on siitä muutama vuosi) Israelin matkalla. Kun heidän piti huipentaa matkansa ko. kirkkoon, niin ensinnäkin tunku oli hirveä. Toiseksi juuri kun - pääsiäisaikaan - heidän piti pääsemän sinne, niin Via Dolorosa jämähti kyseisen kirkon kohdallle. Ilmestyi aseistautuneita sotilaita, jotka totesivat, että nyt ei onnistu.
Melkoinen antikliimaksi vanhemmilleni, jotka eivät ole samaa kirkkokuntaa kuin minä, vaan luterilaisuudelle uskollisia suuren ikäluokan edustajia.
Seuraavassa Kreikka - Armenia -rukousmaaottelu Jerusalemin Pyhän haudan kirkossa. Ensimmäinen erä alkaa rauhallisesti, mutta malttakaa, videon jälkipuoliskolla päästään asiaan:
Sitä luulisi, että sanonta “Raamatulla päähän” on puhtaasti metaforinen. No eipä ole, ei ainakaan tuolla itäisillä mailla. Tuossa videossa ei taidettu Bibliaa aseena käyttää, mutta varmasti sellaistakin on idän munkkien vuosituhantisessa tappelutraditiossa nähty; onhan ortodoksien Raamattu paksumpikin kuin protskujen, mikä on tietenkin merkittävä etu erityisesti päähänlyöntitilanteessa. Suitsutusastiakin on toki kelpo ase, kuten kohdasta 1:54 huomataan.
Niinhän se on. Mutta on muistettava, että etelän ihmisten temperamentti on erilainen. Suomalaisilla on kaksi vaihdetta: tavallinen ja sitten on se, missä tapetaan ihmisiä. Etelässä veri kuohahtaa helposti ja ylpeys on erilaista, mutta toisaalta vakavia henkirikoksia tapahtuu paljon vähemmän. Kun olin Ateenassa n. 10 vuotta sitten, niin näin yhden melko rajun katutappelun. Olin varma, että jompikumpi tappelijoista menettää henkensä siinä tai vähintään loukkaantuu vakavasti. Sitten siihen tuli poliisi, joka ensimmäiseksi puhalsi pilliin. Sillä ei tietenkään ollut mitään vaikutusta. Poliisi oli nuori laiha poikanen, paljon heikomman näköinen kuin kumpikaan tappelijoista. Hän puski vain väliin. Tappelijat tönivät häntä, ja toinen raastoi toiselta vaatteitakin päältä. Poliisi ei provosoitunut yhtään. Hetken kuluttua hän sai puhumalla rauhoiteltua molemmat. Kenellekään ei lopulta tullut mitään, eikä ketään viety putkaan. Suomessa jos tulee tappelu, niin osapuolia viedään aina ambulanssilla.
Kyllähän siinä heti alussa kuitenkin pyydetään “kaikkia enkeleitä ja pyhiä rukoilemaan puolestani Herraa Jumalaamme.”
muoks:
En huomannutkaan, että tuo oli vuoden vanha juttu. Noin yleisesti Kristuksen seuraamisessa tärkeintä on tietenkin hyvä fiilis ja mahdollisimman vaivaton matka kirkkokahveille
Vaikkakaan en nimenomaisesti kannata pyhien puoleen kääntymistä, vaan ensisijaisesti suoraan Yhtä Pyhää Kolmiyhteistä Jumalaa, olen todennut sen tosiasian, että myös pyhän puoleen kääntyminen saattaa tuottaa tuloksen eli rukousvastauksen.
Tässä kohdin tulee olla varovainen siitä mitä sanoja käyttää, eli ettei sanoillaan ohita itse Jumalaa. Kun olen pari kertaa kääntynyt pyhän puoleen, olen sanoillani ehdottomasti tähdentänyt, että lähestyn häntä ja pyydän apuaan / tukeaan Jumalan tahdon ja suostumuksen mukaisesti. Myöskin hyväksyn tämän Jumalan tahdon eli myös sen, ettei minulle vastata.
No, onhan se ollut yleensäkin protestantilta uskalias teko lähestyä pyhää millään tavalla. Sen verran pyhillä säikyteltyä joukkoa olemme. Luulen, että he ymmärtävät varovaisen ajatukseni, eivät huvitu eivätkä loukkaannu.
Me rukoilemme: “Pyhä Sejase, rukoile Jumalaa minun syntisen puolesta.” Ei siinä ohiteta Jumalaa. Jos meillä on jossakin maallisessa asiassa muitakin ihmisiä, jotka puhuvat meidän puolestamme, emmekä vain me itse, niin se saattaa edistää sitä asiaa. Samoin on pyhien esirukouksien kanssa. Totta kai me rukoilemme “suoraan” Jumalaa, mutta me pyydämme myös pyhien esirukouksia. Ja kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä on tunnettu joutuisana auttajana ja kaikkien murheellisten ilona.
En ole tainnut koskaan rukoilla teidän kummankaan esittämän mallin mukaisesti. Yleensä näet rukoilen sanoen “pyhä se-ja-se, pelasta minut esirukouksillasi”. Toinen tapa menee jotenkin tähän tyyliin: “pyhä se-ja-se, rukoile puolestani Jeesusta Kristusta, meidän Herraamme ja Jumalaamme, jotta hän armahtaisi ja pelastaisi minut syntisen ja että hän vahvistaisi minua siinä-ja-siinä hyveessä niin kuin hän vahvisti sinua”.
Esirukouspyyntöjen jälkeen rukoilen vielä Kristusta: “Kristus meidän Jumalamme, kunnia sinulle! Kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän, pyhien apostoliesi, pyhän sen-ja-sen ja kaikkien muidenkin pyhien esirukousten tähden Herra siunaa ja armahda” jne. Riippuu vähän siitä, millainen on tilanne, fiilis ja tarve.
Alexander Schmemannin hiljattain suomeksi ilmestyneestä kirjasta Vedestä ja Hengestä s. 111. Uskoa käsitellään kasteen yhteydessä, koska tässä kirjassa puhutaan nimenomaan kasteesta.
"Jos lännen kirkossa käyty pitkä kiista lapsi- tai aikuiskasteen paremmuudesta jäi vieraaksi ortodoksiselle kirkolle, se johtui ennen muuta siitä, että se ei koskaan hyväksynyt uskon rajaamista pelkästään henkilökohtaiseksi uskoksi, mikä teki tuon kiistan väistämättömäksi. Ortodoksisesta näkökulmasta olennainen kysymys uskosta suhteessa sakramenttiin on: mikä usko tai vielä täsmällisemmin kenen usko? Ja yhtä olennainen vastaus tähän kysymykseen kuuluu: Kristuksen usko, joka on annettu meille ja tulee meidän uskoksemme ja haluksemme, usko, josta apostoli Paavali sanoo: “Kristus asuu teidän sydämissänne, kun te uskotte, ja rakkaus on elämänne perustus ja kasvupohja. Silloin te kykenette yhdessä kaikkien pyhien kanssa käsittämään kaiken leveyden, pituuden, korkeuden ja syvyyden” (Ef. 3:17 - 18).
Tässä ei ole pelkästään aste-ero vaan myös olemuksellinen ero sen uskon välillä, joka käännyttää epäuskoisen tai ei-kristityn Kristuksen puoleen, ja sen uskon, joka on kirkon ja sen jäsenten elämän perustana ja jonka apostoli Paavali määrittelee sanoen, että meillä on Kristuksen mieli, hänen uskonsa, hänen rakkautensa ja halunsa. Molemmat ovat Jumalan lahjoja. Mutta edellinen on vastaus kutsuun kun taas jälkimmäinen on itse se todellisuus, mihin kutsu meitä vetää. Galilealainen kalastaja, joka kuultuaan kutsun jättää verkkonsa ja seuraa Jeesusta, tekee niin uskon varassa. Hän uskoo jo siihen, joka hänet kutsui, mutta hän ei vielä tunne eikä omista sen uskoa, joka hänet kutsui.
Katekumeenin tuo kirkkoon hänen henkilökohtainen uskonsa. Kirkko opettaa häntä ja antaa hänelle Kristuksen uskon, jonka varassa kirkko elää. Meidän uskomme Kristukseen, Kristuksen usko meihin; toinen on edellisen täyttymys, ensimmäinen annetaan meille, jotta saisimme myös toisen. Mutta kun puhumme Kirkon uskosta - siitä, jonka varassa kirkko elää ja joka totisesti on kirkon elämä - me puhumme Kristuksen uskon läsnäolosta siinä, Kristuksen itsensä läsnäolosta täydellisenä uskona, täydellisenä rakkautena, täydellisenä haluna. Ja kirkko on elämä, koska se on Kristuksen elämä meissä ja koska kirkko uskoo sen, minkä Kristus uskoo. Kirkko rakastaa sitä mitä Kristus rakastaa ja haluaa sitä mitä Kristus haluaa. Kristus ei ole vain kirkon uskon objekti vaan sen koko elämän subjekti."
Kyllä, ja lännessä myös ja edelleen ajatellaan näin uskosta.
Uskon sanotaan olevan meidän uskomme ja kirkon usko. Se on sitä koska se on Kristuksen usko.
Itse olen oppinut tämän espanjalaisista kirkkoonliittyjien ja konfirmoitavien oppikirjoista. Ei ole niitä täällä itselläni joten en voi lainata.
Koin tämän hyvin vahvasti ollessani ensi kertaa mukana katolisessa kastetilaisuudessa, jolloin en itse vielä ollut kirkon jäsen. Tilanteessa on hyvin koskettavaa se että koko seurakunta tunnustaa yhteen ääneen uskon siinä kohtaa kun kastettavalta kysytään uskoa, ja koko seurakunta on kuin yhdellä ja samalla kasteella sillä kaikki vastaavat luopuvansa perkeleestä ym. ym.
