Oman kirkkokunnan valitseminen


#452

Yritin kuvata että objektiivisesti tai Kirkon näkökulmasta usko joka uskotaan ja usko jolla uskotaan ovat sama asia. Usko joka uskotaan on sanottu esim. uskontunnustuksissa. Se on esim. se yksi usko josta puhutaan mm Ef 4:4 - 6

“On vain yksi ruumis ja yksi Henki, niin kuin myös se toivo, johon teidät on kutsuttu, on yksi.
Yksi on Herra, yksi usko, yksi kaste! Yksi on Jumala, kaikkien Isä! Hän hallitsee kaikkea, vaikuttaa kaikessa ja on kaikessa.”

D


#453

Taisin lukea hiukan huolimattomasti. Usko joka uskotaan on todellakin “kirkon” usko, ts. kaikille kristityille yhteinen, se jota kirkko julistaa Kristuksen käskyn mukaan (Matt.28:19-20). (Mutta en kyllä itse sanoisi, että “usko joka uskotaan” ja “usko jolla uskotaan” ovat mitenkään sama asia, vaan näen niiden välillä käsitteellisen eron.)


#454

Kyllä, ero käsitteellinen, kuten yritin kuvata edellä. Mutta Kirkon näkökulmasta ne ovat yhtä. Ja nyt tarkoitan Kirkkoa Kristuksen ruumiina. Kun ihminen uskoo, on oma itsensä uskovana, niin hän on sitä myös objektiivisesti, eli hän on silloin sitä miten Kirkko uskoo.

D


#455

Minä lisäisin tuohon vielä sen havainnon, että käytännössä evlut herätysliikeväki, joiden piirissä yksin-uskosta-oppia voimallisimmin korostetaan, näyttävät vaativan itseltään melko tiukkaa moraalista elämää. (Toki tähän ei välttämättä kuulu paastot, pyhiinvaellukset yms.)


#456

Kyllä erojakin löytyy. Sakramenttien lukumäärä on eri, Jumalan tahdon lähde on ortodokseilla laajempi, ikonit, rukoukset pyhille, rukoukset kuolleiden puolesta, paasto käytäntö, ortodokseilla liturgia on monipuolisempaa, kaanoniset ohjeet, piispuus ja pappeus, tahdon vapaus, tulliasemat, synnintunnustus käytäntö, askeettisuus, munkkeus ja nunnat. Patristisen kirjallisuuden lainaaminen, hesykasmia, jumalallistuminen, alttarin alla olevat reliikit jne… Huomattavia eroja suhteessa luterilaisuuteen.

Kysymyksessä ei ole ikiliikkuja vaan staattinen tila.

Herätysliikeväki on varmasti hienoa, mutta moraalikoodisto on vähän niin ja näin.


#457

En tiedä mitä tarkoitat, mutta ikiliikkuja tuli mieleeni tätä keskusteluamme kelatessa. Se pyörii siis paikallaan. Toki joku on kääntynyt matkan varrella, ainakin ortodoksiksi…:wink:

Mutta tässä foorumikeskustelussa toistuvat samat väitteet, ja niiden kumoamisyritykset, ja usein ainakin minusta näyttää, että se ei johda mihinkään uuteen havaintoon.

Mika Bergmanin täällä jakamat fb-artikkelit tuli luettua. Siitä lukemisesta jäi päällimmäiseksi vaikutelmaksi, että taustalla oli pitkäaikainen viehtymys tuohon vanhaan kristikunnan osaan, ja toistaalta kriisi omassa tehtävässä luterilaisen kirkkokunnan johtajana. Näin tavallisena luterilaisen kirkon työläisenä ja seurakuntalaisena en tavoittanut siitä ainakaan selkeää vaihtoehtoa nykyiselle uskolleni, enkä oikein sitä opillista draamaakaan, mitä täällä kovasti halutaan välillä korostaa kun puhutaan Lutherin perillisten täydellisistä väärinkäsityksistä jne.

Kaikesta pyörittelystä huolimatta aihe jaksaa kiinnostaa minua edelleen. Jos ei muuta hyvää seuraa, niin ainakin tulee mietittyä uskonharjoittamisensa perusteita ja omia asenteitaan.


#458

Arkkipiispa Paavali:

Uskon ja hyvien tekojen välinen suhde tulee "kysymykseksi" vain silloin, kun vanhurskautuminen ymmärretään ulkokohtaisena oikeustapahtumana Jumalan ja syntisen ihmisen välillä. Tällöin joko pelätään hyvien tekojen asettuvan sielun ja Kristuksen "väliin" tai päinvastoin käsitetään teot ansioiksi Jumalan edessä. Ortodoksisen käsityksen mukaan teot eivät ole tekijän kannalta itsetarkoitus, vaan ikään kuin välikappaleita pelastumisessa eli turmeltuneen ihmisluonnon muuttumisessa "uudeksi luomukseksi". Sen vuoksi myöskään Kristuksen evankeliset käskyt eivät ole lakia vaan armoa ja laupeutta. Ne ovat kuin käytettäväksemme annettuja lääkkeitä, joita ilman emme tule terveiksi. Ajatelkaamme mitä tahansa evankeliumin meille neuvomaa hyvettä, vaikkapa nöyryyttä: millä muulla tavalla voisimme kehittyä nöyryydessä kuin todella käytännössä nöyrryttämällä itseämme? Jumalanpalveluksessa toistuukin usein 119. psalmin sisältämä rukous: "Kiitetty olet Sinä, Herra, opeta minulle käskysi."

Muulla tavoin ei ihminen turmeltuneen luontonsa takia voi osoittaa kiitollisuutta ja rakkautta Kristusta kohtaan kuin pyrkimällä elämässään toteuttamaan hänen antamansa käskyt, jotka koituvat hänelle itselleen pelastaviksi. "Jos te minua rakastatte, niin pidätte minun käskyni." Näiden evankeliumiin sisältyvien Kristuksen käskyjen täyttäminen, kuten kilvoittelu rukouksessa, paastoaminen, lähimmäisen palveleminen, nöyryys ja pidättyminen tuomitsemasta toista, on verrattavissa hengellisen puun lehtiin. Hengen lahjat, rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys ja itsensähillitseminen taas vastaavat puun hedelmiä. Ne ovat merkkejä sydämen puhdistumisesta. Hengellisen vaelluksen viisaus ja vaikeus on siinä, ettei lehtiä pidä pitää hedelminä, mutta ei myöskään kuvitella voivansa kantaa hedelmiä ilman lehtiä - saavuttaa Hengen lahjoja vaivaa näkemättä.


#459

Kun kristikunta on jakaantunut niin tämän jakaantumisen seurauksena asiat ovat solmussa monella tavalla. Protenstanttisissa kirkoissa tämä jakaantumiskehitys jatkuu edelleen.

Tuo Filonilla lainaus oikeastaan tiivistää luterilaisuuden vanhuskauttamisopin suuren ongelman. Tuosta on myös tutkimus tietoa.


#460

Minusta tuo tiivistää vain yhden ongelman, ja se näkee vanhurskauttamisen kapeasti.

Oma kokemukseni on, että luterilaisuudessa pyhityselämä on ehkä jäänyt armon korostamisen jalkoihin.

Mutta: Se suuri ongelma ja ihmetys meidän puolellamme on, miksi pyhitys näytetään ortodoksien puolella ainakin usein (ei aina) sotkettavan siihen, miten ihminen pääsee taivaaseen.

Pyhityksessä ja vaivannäössä ei ole mitään pahaa. Silti varsinainen helmi on se, että Kristus on meidän pyhyytemme ja hänen vaivojensa kautta meillä on pääsy ikuiseen iloon.

Näin minä ainakin vielä uskon.


#461

Kyllä ortodoksit opettavat että ihminen pelastuu yksin armosta vaikka puhuvatkin kilvoituksesta ja kannustavat siihen.


#462

Heh. Tässä sitä taas ollaan. Ikiliikkuja.
Kun joku toteaa eron, toinen on heti valmiina kiistämään sen. Puolin ja toisin. Päin ja vastoin!

Ortodokseilta on täällä tullut selviä kieltäviä kommentteja tuohon yksin armosta pelastumiseen.


#463

Niin, kiellot on varmaan ymmärrettävä kokonaisuudesta käsin.


#464

Viittaan siis ainakin Timo koohon. Ja on muitakin.
Ort. : Armo mahdollistaa kilvoittelun. Mutta ihmisen on kaikin voimin ensin pyrittävä, ja sitten lopulta armo.
Se on eri asia kuin pelastus yksin armosta.


#465

Ehkä ei kuitenkaan ole.


#466

Kilvoittelu on sama asia kuin päivityäinen kehotus parannukseen. Tuttua luterilaisille.

D


#467

Ymmärrät väärin. Armo ei ole jotain hamassa tulevaisuudessa häämöttävää juridista armahduksen saamista (“sitten lopulta armo”), vaan armo on Jumalan jokahetkistä toimintaa. Jumalan pyhittävät armovoimat toimivat jatkuvasti - ei niin, että niitä odottaessa tehtäisiin omia kilvoitustekoja, vaan nämä kaksi ovat samanaikaisesti tapahtuvaa.

Ihmisen ei tule ainoastaan pitää totena Jeesuksen kuolemasta saamaa voittoa, vaan hänen tulee konkreettisesti muuttua, kirkastua, parantua ja pyhittyä, jotta kykenisi ylipäätään ymmärtämään koko asian. Hengellinen ymmärtäminen riippuu näet yksilön sieluntilasta: jos sielu on hajaannuksissa ja syntien tahrima, ei kykene uskomaan tai ymmärtämään mitään. Siksi kilvoittelua, askeesia ja harjoitusta tarvitaan: sydämen (mieli) puhdistuessa ihmiselle uskotaan aina vain enemmän aarteita ja hänen hengellinen näkökykynsä paranee.

Tämä ei ole mustavalkoinen joko-tai -asia niin kuin protestantit esittävät (joko täysin pelastunut tai pelastuksen ulkopuolella), vaan ihmisen tila on aina yksilöllinen ja kehitys on dynaamista. Voi esim. yhden asian suhteen olla kaikki järjestyksessä, mutta jonkin toisen asian suhteen on vielä pahasti keskeneräinen jne. Kilvoitus tapahtuu koko ajan synergiassa Jumalan kanssa, ei koskaan yksin tai hänen armovoimistaan osattomana. Armo voi kuitenkin toimia ihmisessä vain siinä määrin kuin ihmisen sielun tila mahdollistaa. Siksi pyhät kykenevät paljoon, mutta syntiset ja maallistuneet vähään. Mitä tarkemmin lukee UT:ta, sitä enemmän siellä on kehotuksia.


#468

Kyllä se on, jos Yksin armosta merkitsee sitä ettei pelastuksen asiaan kertakaikkiaan sekoiteta pyhityselämää.

Tämä ei ole teoriaa vaan käytäntöä.

Otetaanpa tähän ihminen, kauan kristittynä vaeltanut. Hän on langennut ja tunnustaa syntinsä. Hän on murheellinen, koska ei huomaa tulleensa joissakin elämänsä asioissa yhtään pyhemmäksi vaan löytää itsensä aina syntisen paikalta. Vaikka olisi toisaalla oppinut jotain elämässään…Hän on myös sairas ja arvelee että elinaikaa ei ehkä ole paljonkaan.

Mitä hänelle sanoo sielunhoitajaksi osunut
a) luterilainen
b) ortodoksi

Täällä minulle on tullut käsitys että a) vakuuttaa synninpäästön lisäksi että Jumalan armo kantaa kyllä heikonkin kulkijan perille asti
mutta b) synninpäästön lisäksi kehottaa vielä yrittämään kovemmin? Katumusharjoituksia? Paastoa? Annetaanko taivastoivoa?


#469

Jolloin esimerkiksi lapsi ei voi uskoa eikä pelastua. Ja ristin ryöväri oli vain poikkeus eikä hänen stoorinsa ole meille minkään sortin evankeliumi.


#470

Totta kai voi. Lapsi voi osallistua kirkon elämään mitä moninaisimmin tavoin. Ryövärin mahdollisuudet ovat rajalliset, mutta Jumala kyllä osaa ottaa sen arviossaan huomioon. Hänhän näkee aikeetkin.


#471

Kilvoittelua luterilaisena:

Vaellusvirsi

Näin syntisenä, Herra, mun täytyy vaeltaa
sun kanssas tiellä taivaan perille kulkea.
En paremmaks voi tulla, en pyhäks ollenkaan,
vaan kuitenkin oi Herra, sun käsiis jäädä saan.

Sä suostut mahdottoman, mun, kanssa asumaan
ja aivan tällaisena mua kaikess kantamaan.
Et väsy vaikka usein mä väsyn kokonaan -
sun armos, rakkautesi ei lopu milloinkaan.

Mä mato vain ja savi oon huono sotija.
Kiusoissa taisteluissa mun täytyy sortua,
jos et sä Kristus, Herra, mua auta vahvista -
vaan autathan, oi auta, voimallas pueta.

Mä sydämelles halaan, sun että kokonaan
mä aina saisin olla, mua auta valvomaan.
Ah, etten murehduttais Henkeäs milloinkaan.
Herkistä tunnon korva sua kaikess kuulemaan.

Sä rohkeaksi hoidat ja uskon vahvistat,
hiljennät levottoman, murheessa lohdutat.
Sä kurjan ilo riemu, ja taivas syntisen.
Sua itkuissani kiitän, viritän virren sen.

Se virsi vain on heikko, ja kiitos köyhä on,
niin usein nurkumiellä mä kuljen lohduton.
Vaan kuitenkin mua hoidat lahjojas tuhlaillen,
päivästä päivään kannat perille saatellen.

  • Niilo Tuomenoksa