Oman kirkkokunnan valitseminen


#634

Anteeksi nyt en ymmärrä, voitko selvetää mitä tarkalleen ottaen tarkoitat. Kiitos.


#635

Synnintunnustus ei tarkoita katolilaiselle tai ortodoksille sitä että valitetaan jotain nimeämätöntä, yleistä syntisyyttä. Tunnustuksessa eritellään selkeästi ja konkreettisesti teot ja ajatukset ja tekemättä jättämiset. Nimetään asiat niiden oikeilla nimillä. Itse en tee niin muuten kuin ripittäytyessäni.

Kotona rukoillessani kiitän, pyydän anteeksi yleisesti ja pyydän johdatusta vaikeissa asioissa joihin saattaa liittyä myös synnin teko.

Kotona minä elän Jumalan kanssa arkisessa vuorovaikutuksessa, kysyn, juttelen ja pyydän. Opin tuntemaan.

Parannuksen ja katumuksen sakramentille menen tunnustamaan syntini. Se on helpompaa ja tarkoituksenmukaisempaa siellä kuin kotona. Ei tarvitse olla yksin tutkiskelemassa itseään vaan papin rukous on vieressä tukemassa.

Psalmien rukous on syvempää kuin yksittäisen henkilön rukous, ne ovat Christus Totuksen rukous. Kaikki pyynnöt psalmeissa on Kristus-pään pyyntöjä koko luomakunnan hyväksi. Niihin rykouksiin olen arvollinen osallistumaan vain Jeesuksen ruumiiseen kuuluvana, eli hoitamalla omaa ruumistani Jumalan armolla sakramenteissa.


#636

Minulle oli aluksi vähän monitulkintaista, että minkä asian sinä tuossa tarkalleen kiistät. Veikkasin aluksi, että luterilaiseen tapaan se koskisi vain pelastusta, eli perustaa mitään itsessään tai perustella itsensä tarkoittaisi, että perustaa tai perustella pelastustaan. Se ei kiistäisi väitettäni, vaan päinvastoin vahvistaisi sen, että luterilaisuudessa ihminen on tällainen rajattu pimeyden alue, joka on määritelmällisesti, essentiaalisesti erossa Jumalasta.

Kun puhut ihmisen olemassaolosta, niin tulee hetken sellainen aavistus, että olet aidosti eri mieltä väitteestäni. Mutta sitten aukeaa se kysymys, että mitä luterilainen käsittää olemassaololla? Kun väitteeni ei tarkalleen kosketa ihmisen alkuperää – josta kaikki lienevät samaa mieltä, että se on Jumalassa – vaan tapaa, jolla lankeemus tulee käsittää. Tai lankeemuksesta puhuttaessa se ehkä eniten ja parhaiten tulee esille.

Lopulta tämän ratkaisuun pätee aivan yksinkertainen kaava, joka toimii lunttilappuna kaikkeen muuhun.

Kun luterilainen kritisoi katolilaista teoilla pelastumisesta, niin mitä hän tarkalleen tarkoittaa? Jos hänen kritiikkinsä on jotenkin todellista, niin silloin hän uskoo, että ihmisessä de facto on joku langennut essenssi, josta katolilaiset luulevat voivan nousta Jumalaa miellyttäviä tekoja. Mutta hän viisaana luterilaisena tietää, ettei niin voi tapahtua. Tai sitten hän luulee että katolilaiset luulevat, että on olemassa tällainen (langennut) essenssi (josta voi nousta hyvää), kun todellisuudessa katolilaiset pitävät keskimäärin kaikkia “teko-tekojaan” rakkauden tekoina eli vastauksina Jumalan rakkauteen.

Tuon jumalallisen kipinän kohdalla alan taas ajatella, että emme ehkä sittenkään puhu samasta asiasta. Kukaan ei ole missään vaiheessa väittänyt luterilaisten uskovan tällaiseen kipinään tai kritisoinut heitä sellaisesta.

Tarkoittaako se sitten sitä, että SEKL, SLEY ja LHPK ainakin opettavat vain luterilaisuuden karikatyyriä tai ne vain parodioivat luterilaisuutta?. Minulla ei ole kokemusta SLEY:n tästä puolesta, mutta tiedän, että SEKL ja LHPK eivät ihan pidä kiinni tuosta, vaan niillä on käytännössä avoin mieli diakoniaa, sielunhoitoa tai keskinäistä rakkautta eli tällaisia “ihmisen mahdollisuuksia” kohtaan.

Käytännössä ainakin SEKL keskittyy ajatukseen “Jumala on ihmeellinen” sen sijaan, että “ihminen on kelvoton”, koska ensimmäinen käy paremmin pohjaksi evankelioinnille ja lähetystyölle. Mutta vähän väliä sielläkin törmää johonkin innokkaaseen, opilliseen henkilöön, jolle yksi protestantismin synnyn aarteista oli juuri ihmisen totaalinen kelvottomuus.

Mutta silti, jos tunnustukselliset luterilaiest ovat ihmisiä Jumalan yhteydessä, niin miten ihmeessä heillä on niin tärkeää niin usein alleviivata sitä, miten Jumalasta erossa oleva ihminen ei voi tehdä mitään miellyttääkseen Jumalaa? Onko se joku luterilainen tapa tehdä Jumalalle kunniaa mätkimällä jokaista vastaantulijaa uskosta osattomaksi ja Jumalalle kelpaamattomaksi?

Minulla on tuosta viimeisestä teoria, mutta siihenkin joudun palaamaan.


#637

Tämä kokonaisuus alkaa hahmottua ja luulen, että tässä kohtaa erot ovat suuret suhteessa luterilaisuuteen.

Luterilaiselle kristitylle on tärkeätä, että voi itse tunnustaa konkreettiset synnit Jumalalle. Synnit saa myös uskoa heti anteeksi kun on tunnustanut (vaikka kotona) ei tarvitse odottaa pappia joka julistaa anteeksiannon.
Luterilaiselle yleinen pappeus avaa tämän mahdollisuuden. Saamme lähestyä Jumalaa kaikissa asioissa myös synnin tunnustuksessa. Käymme armo istuimen luokse heti ja saamme heti anteeksi.

Jos itse ei pysty uskomaan syntejänsä anteeksi voi varata ajan rippiin ja sielunhoitoon papille. Myös toinen kristitty voi julistaa synnit (absoluution) toiselle.


#638

Luterilaiset tykkää matkiä, syy on siinä, että ihminen on kelvoton hänen on se hyvä tietää ja tuntea. Näin vastutetaan myös tekojen oppia ja hallitaan ihmisiä joissakin tapauksissa.

Luterilainen teologia ei paljon perustele tahdon problematiikkaa. Takana on tietyt Raamatun kohdat, tulkinnat, mutta noin laajamittaisesti asia sidotusta tahdosta jää puolitiehen. Lutherin sidottu ratkaisuvalta on tietysti yksi joka on paljon raamatun kohtien tulkintaa.


#639

Pienenä oikaisuna tähän korjaan, ettei tämä ihan täsmälleen pidä paikkaansa. Luterilaisuudessa sanotaan ihmisen olevan kykenemätön hyvään, mikä ei ole sama asia kuin täydellinen pahuus. Saatana on täydellisen paha ja kun luterilaisuuden sisällä Matthias Flacius esitti ajatuksen ihmisestä saatanan kuvana torjuttiin tämä ajatus jyrkästi. Ihminen on vielä syntiinlangenneenakin Jumalan luoma olento, eli hänessä on vielä luotuisuus, vaikka hän ei hyvään kykenekään. Tämän luomansa ihmisen Jumala pelastaa turmiovaltojen alaisuudesta, johon synti on hänet ajanut. Ihminen siis uudistetaan, tehdään uudeksi Kristuksessa, mikä ei olisi mahdollista, jos ihminen olisi totaalisen paha. Tämä siis myös tarkennuksena @Nienna lle tältä osin.

Täsmälleen tämä asia on esitettynä luterilaisten Tunnustuskirjojen Yksimielisyyden Ohjeen tiivistelmän perisyntiä käsittelevässä osiossa.


#640

Tämä oli hyvä tarkennus. Tunnustuskirjoissa tehdään ero perisynnin ja ihmisluonnon välillä. Toisaalta myös lainataan Paavalin sanaa; “Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää” ( Rm 7:18). Tunnustuskirjat puhuvat myös Jumalan kuvan riistamisestä syntiinlankeemuksen seurauksena.


#641

Kuten sanoin aiemmin:

Rehellisyyden nimissä sanottakoon, että tästä ihmisen olemuksellisen pahuuden kieltämisestä huolimatta Tunnsutuskirjat kuvaavat ihmisen tilanteen sanankääntein, joista on hankala tehdä eroa ihmisen olemuksellisen ja aksidentaalisen pahuuden välille.

Ongelma on itse asiassa juuri tuossa substantiaalinen - aksidentaalinen jaottelussa. Se on sisäisesti jollakin tapaa inkoherentti luterilaisuuden vanhurskauttamisopin kanssa. Lut vanhurskauttamisopin narraatio (huom narraatio, ei käsite) sanoo että “se, mitä olit äsken, ei määrittele sitä mitä olet seuraavaksi” Jumala luo koko ajan uutta ja kristitty voi koko ajan olla jotain muuta kuin ennen oli. Ennen kaikkea, mikään hetki elämässä jossa olen Perkeleen kyydittävänä, ei voi vastustaa Jumalan rakkautta ja sen antamaa uutta mahdollisuutta olla Jumalan kyydittävänä. Suhteessa Jumalaan minussa itsessäni ei ole mitään ontologista kohtaa johon Jumala tarttuisi. Se missä Jumala uskon herättää on ihmisyyteni ja se on ontologisesti jotakin jonka pitää kasassa Kristus inhimillisen luontonsa puolesta (in ipsa fide Christus adest). Usko on sitä että olen itseni uskovana/uskoen. Ja kun en ole, niin olen itseni epäuskovana. Joka päivä, joka hetki. Uskoontulo tapahtuu joka päivä, joka hetki. Jotkut reagoivat siihen voimakkaammin, jotkut höllemmin. Ei ole niin, että tulen uskoon hetkellä T1 ja sen jälkeen minussa ei tapahdu mitään muutosta suhteessa Jumalaan. Minussa tapahtuu joka päivä. Siksi tarvitaan jokapäiväistä kilvoittelua.

Nekin, jotka eivät usko, pysyvät kasassa ja ihmisinä koska Kristus on ihminen. Ihmisyys on kollektiivinen termi. Se kattaa kaikki ihmiset koska Kristus on ihminen ja Kristus on osa tätä kollektiivista ihmisyyttä, sen ylläpitäjä.

Tunnustuskirjat voi lukea myös toisenlaisen ontologisen viitekehyksen valossa.

Pari vuosikymmentä tästäkin aiheesta vääntäneenä ja lukeneena, olen sitä mieltä, että nämä asiat olisi helppo sovittaa koherenteiksi ort. ja kat. kirkon käsitysten kanssa. Olisi helppo etsiä keinoja olla samaa mieltä tai ainakin päätyä yhteisymmärrykseen asioista.

Mutta sehän ei riitä.

D


#642

Synninpäästössä on toki tekijöitä, joita ei voi ulkonaisesta teosta havaita, mutta jos oletetaan, että synnintunnustus on vilpitön, silloin pätee Jeesuksen sana: “jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut”.

Ortodoksisella papilla on sakramentaalinen pappeus, mutta epäselvempi kysymys on, onko ortodoksisella papilla myös toimivalta. Synninpäästön ehtoihin kuuluu molemmat, sekä sakramentaalinen pappeus että toimivalta.

Toimivallan antamisesta kirkko voi päättää, kun taas sakramentaalinen pappeus on jumalallinen säädös, jota kirkko ei voi muuttaa. Jokin aika sitten paavi antoi kädenojennuksena SSPX-yhteisön papeille toimivallan antaa synninpäästö, vaikka yhteisöllä ei muuten ole luvallista virkaa. Muodollista päätöstä antaa ortodokseille toimivaltaa ei taida olla, mutta implisiittisesti katolinen kirkko on ehkä toiminut välillä niin, että ortodoksien virkoja on pidetty paitsi sakramentaalisina myös toimivaltaisina.

Tietyissä tilanteissa katolinen kirkkolaki antaa toimivallan kaikille sakramentaalisille papeille: muun muassa kuolemanvaarassa ja silloin, jos sakramentin saaja ei tiedä toimivallan puuttumisesta. Jälkimmäistä voinee soveltaa ortodokseihin, joilla ei ole riittävää ymmärrystä katolisen kirkon asemasta.


#643

Tähän pitääkin tarkentaa nyt.

Eli esitän sen teorian nyt.

Katolisuudessa ei ole pelastusvarmuutta. Eikö olekin hirveää? Koko ikäsi rukoilet ja paastoat, ja viimeisen loikan kohdalla putoatkin kuiluun? Eikö Jumala, eikö Kristus, eikö Pyhä Neitsyt Maria, kaikki enkelit ja kaikki pyhät näe, että tässä on ollut hiki koko ajan? Ja silti saattavat tehdä jollekin tuon? Orjapiiskurit, nyt kaikkia Lutherilla päähän, tai olisi pitänyt tehdä syntiä kun siihen vielä oli tilaisuus.

Suuri sivuhuomautus

Katolisuudessa ei ole ansion käsitettä modernin ihmisen käsittämällä tavalla. Jotta tälle käsitteelle saadaan oikea sana ja sisältö, niin ehdotan, että puhun meriitistä. Moderni ihminen käsittää ansion jonain, minkä joku on minulle velkaa, yleensä vastineeksi tehdystä suorituksesta. Kun taas meriitillä käsitetään jotain asiaa tai ominaisuutta, joka on henkilössä valmiutena tai kykynä.

Katolinen ymmärrys menee tähän aika lähelle. Jossain Aku Ankan taskukirjassa Roope sanoi kerran, että “tehdystä työstä on palkintona uusi työ; hyvin tehdystä työstä kaksi”. Armo siis ei ole jotain, mikä toimii niin, että “tässä on; tee tällä mitä tahdot”, vaan ihminen saa lahjaksi asioita, jotka ovat hänelle sopivia. Ennen saadut lahjat tekevät saajan sopivaksi saamaan aina vain uusia lahjoja. Laiminlyödyt lahjat tarkoittavat sitä, että niistä seuraava hyvä jää odottamaan toteutumistaan.

Sellainenkin ero on, että ansio on jotain, minkä joku saa täysin omaan käyttöönsä. Kun taas meriitti on jotain, mikä annetaan uskovalle yhtä paljon muita ja kaikkien yhteistä tulevaisuutta varten. Vertaus talenteista sopii tähän.

1Sam. 6:17 Mutta Herra sanoi Samuelille: “Älä katso hänen kokoaan ja komeuttaan, sillä minä en hänestä välitä. Herra ei katso kuten ihminen. Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämeen.”

Luuk. 1:38 Silloin Maria sanoi: “Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit.” Niin enkeli lähti hänen luotaan.

Sydän ei ole mikään koriste-esine tässä, jonka uniikit piirteet sattumalta miellyttävät Jumalaa. Vaan kuten noista kahdesta jakeesta näkyy, sillä tarkoitetaan valmiutta ja avoimuutta tietyllä tavalla toimimiseen. Kukaan ei varmaan kiistä, että Israelin kuninkaaksi tai Jumalan äidiksi tarvittiin sopiva henkilö. Tai että ainakin oli parempi saada sopiva kuin sopimaton henkilö.

Sivuhuomautus päättyy ja toinen alkaa

Pieni kertaus syyllisyyden ja häpeän erosta. Häpeä tarkoittaa sitä, että jokin on olemukseltaan vääränlainen. Toinen määritelmä on, että häpeällinen on se, joka ei ole kelvollinen tai riittävän hyvä yhteyteen.

Syyllinen on se, joka on velkaa hyvityksen, oikaisun tai korjauksen. Yleensä ajatus on, että velka on seurausta syyllisen tekemästä valinnasta. Ja usein ajatus on myös se, että syyllinen on periaatteessa kykenevä joko hyvitykseen tai jatkossa oikein toimimiseen.

Arkikielessä tai jopa Raamatussa, ainakin veisujen sanoituksissa, kyseisiä sanoja käytetään eri tavoilla. Ne ovat kuitenkin kaksi eri asiaa, ja niitä on hyvä tässä, erotuksena toisistaan, kutsua noin.

Kun puhutaan häpeästä olemuksellisena asiana, niin se ei tarkoita, että olisin lipsahtanut pitämään syntiä olemuksellisena. Ennemmin on kyse siitä, että subjekti tulkitsee olemuksensa joksikin, liittyen suhteen puuttumisen tai suhteessa olemattomuuden tosiasiaan. “Olen sellainen, jota kukaan ei halua.”

Keskeinen oivallus, jonka olen noiden parempien määritelmien lisäksi velkaa eräälle toiselle foorumilaiselle, on siinä, että ainakin ihmisten välisissä suhteissa häpeässä on kyse attribuutiosta. Mutta attribuutio taas seuraa tässä kohdassa todellisuutta. Henkilö uskoo syyn omaan kelpaamattomuuteensa olevan itsessään – eli uskoo jonkinlaiseen kelpaamattomuuden substanssiin – kunnes hänelle tarjotaan suhteen mahdollisuutta ulkopuolelta.

Yksi vaikeus on, että tarjouksen on kohdistuttava johonkin, minkä sen kohde tunnistaa itsekseen. Mutta tämä on sielunhoidollinen probleema, josta ei tässä enempää.

Toki on sellainen kerrannainen ongelma, jossa henkilö ajattelee tai kokee olevansa ihana hiomaton timantti, jota kurjat ja alhaiset hänen ympärillään eivät vain tunnista tai tahdo tunnustaa. Tämä johtaa siihen, että kun tällainen henkilö saa tunnustusta, niin se ei toimi suhteen avaavana lahjana, vaan se tulee otetuksi vastaan aivan liian pienenä velanmaksun alkuna. Häpeä voi naamioitua ylpeyteen. “Olen liian huono” muuttuu muotoon “kaikki muut ovat liian huonoja”.

Toinen sivuhuomautus päättyy

Katolinen käsitys pelastuksesta menee siis niin, että kaste poistaa perisynnin. Tämä on minun hahmotelmani, ja kuka tahansa paremmin tietävä saa toki heti oikaista. Joudun myöntämään, että kasteteologia on asia, josta en ole jaksanut enkä ehtinyt olla kiinnostunut. Voin kuitenkin tuon häpeän ja syyllisyyden välisen jaon perusteella käsittää, että kasteessa ihminen otetaan yhteyteen, eli hänelle tarjotaan ulkopuolelta se kelpaamisen ajatus, joka muuttaa hänen käsityksensä omasta sopivuudestaan yhteyden osapuoleksi.

Tämä ei tarkoita, että ihminen lakkaisi syyllistymästä kaikenlaisiin asioihin. Katolisessa ajattelussa on kuitenkin sellainen puoli, että jotkut tietyt synnit – joita nimitetään kuolemansynneiksi – itsessään sisältävät sen, että niiden tekeminen tarkoittaa, että ihminen, vaikka kelpaisi Jumalalle, siten tekemällä ilmoittaa, että ei ole kiinnostunut kelpaamaan. Asia ei tietenkään ole näin jyrkkä eikä mustavalkoinen, eikä tietty teko sinänsä ja automaattisesti ole kuolemansynti, vaan tietty teko tehtynä vapaasti, harkiten ja tietoisesti.

Ajatus on kuitenkin, että Jumala tarjoaa yhteyttä, eli häpeän pois ottamista. Jos ihminen lipsahtaa siitä pois, tai ei ole ollut siinä tukevasti vielä, niin lipsahdus tapahtuu häpeän ja ylpeyden polariteettiin, eli ilmenee henkilöstä ja tilanteesta riippuen toisena näistä kahdesta.

2Piet. 1:10 Pyrkikää sentähden, veljet, sitä enemmän tekemään kutsumisenne ja valitsemisenne lujaksi; sillä jos sen teette, ette koskaan lankea; 11 sillä näin teille runsain määrin tarjotaan pääsy meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen iankaikkiseen valtakuntaan.

Katolinen ajatus siis on varsin looginen. Luterilainen ilmeisesti tekee sen virheen, että ajattelee katolilaisen kamppailevan yhteyteen kelpaamisen eli kasteen armon saamisen puolesta. Josta äkkinäinen päätelmä voisi olla, että luterilaisuudessa ei ole muuta syntiä kuin perisynti, eikä muuta armoa kuin kasteen armo. Tai sitten niin, että keskiverron luterilaisen ajattelu ei tee eroa syyllisyyden ja häpeän välille. Vaan vaikka teologisesti uskoo ihmisen vapautuneen perisynnistä ja yhteyteen kelpaamattomuudesta, puhuu kuitenkin tasaisesti niin kuin kokemuksen tasolla tätä ei olisi tapahtunut. Vähän kuin ihmisen kelvottomuus aina vaan jatkuisi ja häpeä olisi jatkuvasti läsnä.

Minulle muodostuu tästä käsitys, joka ainakin itselleni selittää sekä koko kuvion, että myös sen, mitä ja miksi sen eri osallistujat sanovat itsestään ja toisistaan. Olen siis luopunut ajatuksesta, että olisi olemassa jokin tietty luterilainen usko, tai että kukaan kykenisi antamaan siitä koherenttia selitystä ensimmäisenkään hyvin asetetun kysymyksen valossa; etenkään sellaisen, joka pyrkii ankkuroimaan käytetyn terminologian johonkin kontekstiin.

En valitse omaa terminologiaani nyt kovinkaan huolellisesti, vaan liitän sen myöhemmin siihen, mistä muualla on puhuttu. Pelastumisessa on kaksi vaihetta: Ensimmäinen vaihe ratkaiseen perisynnin eli häpeän eli yhteyteen kelpaamattomuuden ongelman. Toinen vaihe on pyhitys eli uskossa eläminen.

Luther on, ihan tämänkin keskustelun perusteella, vähän samanlainen hahmo kuin Ellen G. White, 7. päivän adventismin perustaja, jonka kirjoituksista löytyy tarvittaessa sekä hänen omintakeinen oppinsa, että keskimääräisen sen ajan protestantismin mukainen oppi. Samalla tavalla, kun yrittää saada kiinni siitä, mitä luterilaisuus oikeasti on, niin kokemus vastaa jonkinlaista peilitaloon joutumista. Lopulta voi ehkä heittää sellaisen määritelmän, että luterilaisuus, tai enemmänkin luterilaisuuden historia, on edestakaisin heiluva sekaannus kasteen armon ja pyhityksen armon välillä. Tai myös kasteen armon ja itse tehdyn pyhityksen.

Katolinen ajatus on, että kun ihminen on kerran synnin häpeästä vapautettu ja yhteyteen otettu, niin hän on silloin kirkon jäsen ja elää kirkon uskoa, joka on täynnä kaikenlaisia hartauden muotoja, joilla on pyhittävä, kasvattava ja hyveitä edistävä vaikutus. Luterilainen ajatus on, että pyhittävä armo, joka on kirkon elämään osallistumista, jotenkin laskostetaan kasteen armoon tai nähdään väkisin samana kuin kasteen armo. Tästä seuraa se illuusio, että kun katolilainen elää pyhittävää armoa, että hän luterilaisen mielestä yrittää ansaita kasteen armoa.

Tästä seuraa, että normaalissa luterilaisuudessa, koska tämä pyhittävän armon todellisuus on jonkinlainen tabu tai kielletty maa, on keskiverto luterilainen tuomittu sahaamaan edestakaisin sitä, onko hänellä kasteen armo vai ei ole. Kaikki puhe ihmisen kelvottomuudesta ja kasteen armosta on aina muistutus siitä, että tässähän ollaan vasta hakemassa lupaa ja odottamassa pääsyä pyhittävään armoon. Eikä sitä millekään madolle, matkamiehelle maan niin vain anneta.

Jos jossain olisi kasteen armo täydellisenä eli riittävänä, niin siitä tapahtuisi se, että ihminen löytäisi itsensä pyhittävän armon yhteydestä. Mutta jos ei halua pyhittävää armoa, koska siinä on liikaa tekemistä, tai se vaatii liikaa, vaikka samalla se myös antaa liikaa, eli muuttaa ihmistä, ehkä tavalla, jota hän ei tahdo, niin on parempi jatkaa vain kasteen armon etsimistä ja kaipailua.

Uskon, että tuossa on se kehikko, minkä pohjalta kaikki muu on mahdollista käsittää. Tässä vaikuttaa sitten muutama ilmiö seuraavalla tasolla.

Yksi sellainen on, että ihminen luonnostaan kaipaa pyhittävää armoa. Tämä taas edellyttää perustavan armon täyttymistä. Joten jos oppi sinänsä ei sitä tarjoa, niin sen voi saada ahkeralla sielunhoidon mahdollisuuksien käyttämisellä. Niissä piireissä ihmisen riittämättömyyttä tai häpeän kokemusta ei katsota teologisena aarteena, vaan ratkaistavana ongelmana. Toinen vaihtoehto on, että sen saa maallisen taustan kautta. Jos kaikki ihmiset tykkäävät, että olen komea ja hauska, ynnä soitan ihanasti kitaraa, niin tottakai minä kelpaan.

Toinen on, että kun kirkko poistetaan pelistä pyhityksen välittäjänä ja paikkana, eli esimerkiksi poistetaan sieltä kaikki esikuvat, heidän patsaansa ja niiden eteen sytytettävät kynttilät, ynnä kaikenlaiset “ylimääräiset” hartauden muodot, niin areena pitää löytyä muualta. Ihmisen huomio saattaa vaikka suuntautua sekulaariin yhteiskuntaan sen sijaan. Kun on vaimo, kaksi lasta, omakotitalo, Volvo, koira, vene ja kesämökki, ynnä käydään joka sunnuntai kirkossa, niin elämän tarkoitus on saavutettu. Silloin on pyhittynyt yhteiskunnan jäsen. Toinen mahdollisuus on, että pyhityksenä aletaan käsittää sitä, kun joku palvelee järjestöä tai yhdistystä maallisena entiteettinä. Järjestää sinne mitä tahansa taiteellista tai viihdyttävää ohjelmaa tai huolehtii tarjoilusta tai kiinteistöstä.

Kolmas on, että ei ole minun ongelmani sovittaa yhteen sitä, että toisaalta luterilaisuus on täynnä muistutusta ihmisen kelvottomuudesta ja toisaalta jostain tunnustuskirjojen seasta löytyy joku toteamus, jonka mukaan asia ei ole niin. Lutherilta löytyy myös päinvastaista settiä. Ja asia on käytännössä niin. Jos on olemassa jossain kassakaapissa joku hieno ja toimiva luterilaisuus, niin saa ilmoittautua ketä se lohduttaa. Tästä ei jotenkin vaan pääse muualle kuin siihen, että todella ylivoimainen enemmistö luterilaisista tekee, mutta myös opettaa luterilaisuutta aivan väärin.


#644

Asian voi määritellä tietenkin näin. Minusta tämä on kyseenalainen ja antikristillinen määritelmä. Lut maailmassa sitä edustaa mm “häpeäteologi” Paavo Kettunen. Jos kyse on jostakin olemuksellisesta asiasta, niin sitä, ei hänen mukaansa pidä pyytää anteeksi, koska ihmisen olemus on luomisen perusteella pohjimmiltaan hyvä (oikeasti se on hyvä vain suhteessa johonkin, jotakin varten, ei olemuksellisesti).

Raamatullinen häpeäsanasto kuvaa häpeää tilana johon ihmisen rikkinäinen jumalasuhde siirtää hänet, tai, ja tämä on ikävä tai, Jumala saattaa hänet.

Muuten ei mitään lisättävää. Pidä kiinni käsityksestäsi, se varmaan kuvaa jonkun luterilaisen käsitystä hyvin. Jollakulla muulla on todennäköisesti jonkinlainen toinen käsitys.

(muoks. tähdet tarkoittivatkin kursivointia, my bad)

D


#645

Kiitos mieltä herättävästä kirjoituksesta. Siinä on paljon pohtimisen arvoista vaikka se ei kaikilta osilta olisikaan totta. Totta on se, että nykyluterilaisuus on jonkinlainen irvikuva luterilaisuudesta. Tosin uskonpuhdistus oli moniulotteinen, kerroksinen, sisäisesti myös ristiriitainen ja jännitteinen.

Luulen, että katollisuudessa on sittenkin pelastusvarmuus ( mitä ikinä sillä nyt tarkoitetaankaan) mutta he eivät vain huomaa sitä tai ovat väärin informoitua asiasta.

" Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia." ( Rm 8:16)

Kristityt siis huutavat Abba! Isä! ( Rm 8:15) Tällaiset Hengen inspiroimat huudahdukset - johon ihminen itse koko sydämestään yhtyy - ovat merkkejä: Henki todistaa yhdessä ihmisen oman hengen kanssa, että uskova todella on Jumalan lapsi, j.16.

Koko ikäsi rukoilet ja paastoat, ja viimeisen loikan kohdalla putoatkin kuiluun? … että tässä on ollut hiki koko ajan?

Jossakin vaiheessa täytyy luovuttaa ja tehdä sen uskon määrän mukaan minä kullekin on suotu. Toisaalta samojen ongelmien kanssa myös luterilainen painii, vaikka paasto ja rippi on melkein unohdettu ja siivottu sivuun. Vaikka ikonit on poistettu, pyhiä ja neitsyt Mariaa emme huuda avuksi. Jotan kuitenkin on ohuesti jäänyt, usko. Me olemme kuin riisuttu versio josta pastoraalinen ohjaus puuttuu. Suurin osa meistä ei edes osaa ajatella kadotuksen ja kuoleman todellisuutta. Mutta siltikin on niitä joille Vapahtajamme on rakas, kilvoittelu jokapäiväistä ja rukous elämä todellista.


#646

Tai sitten luterilainen vanhurskauttamisoppi on inkoherentti. En voinut vastustaa kiusausta ehdottaa tätä. Toisaalta kyse on sanojen määritelmistä. Essenssille ja aksidenssille ei ole “kolmatta” vaihtoehtoa. Toisaalta ongelma voi olla se, että asia on objektiivisesti ja yksilön perspektiivistä erilainen. Eli minkä tahansa selityksen on kyettävä yhdistämään nämä. Toisin sanoen asia, joka on objektiivisesti aksidenssi, vaikuttaa yksilöstä essenssiltä.

Tästä syntyy pieni viittausten ketju. Eli luo mitä? Oli mitä? Voi olla mitä? Jos ongelmia jossain on, niin silloin siinä, että tässä muutosta koskevassa yhtälössä on liian rajoittuneet termit. Ja ne eroavat tunnustusten välillä.

Ikuisuuteni murmelina. Ihmisellä kuitenkin on Jumalan luoma olemus. Siihen kuuluu tiettyjä asioita, kuten aistit, muisti, mielikuvitus ja muutamaa eri lajia oleva intellekti. Yksi näistä on englanniksi possible intellect, jonka avulla ihminen päättelee tai tietää, että mikä on mahdollista, tai mitä voisi olla. Tämän se tekee tietenkin aistien kautta saamansa tiedon perusteella, eli kuullun ja nähdyn kautta. Sitten tämä ajatus mahdollisesta synnyttää tahdon. Myös tätä tarkoittaa se, että usko tulee kuulemisesta.

Yksi mahdollisen intellektin ominaisuus on, että tällä kyvyllä kuvitella ja muodostaa hypoteeseja se myös oppii todellisuudesta asioita. Sillä voi olla käsitys vaikka tosi ystävän tavasta toimia. Sen jälkeen se vertaa aistimaansa ja havaitsemaansa ihmisten toimintaa käsitykseensä, ja siten saa selville, onko joku heistä tosi ystävä. Tähän ei pelkkä aistiminen olisi riittänyt. Jos se löytää ihan liikaa tai aivan liian vähän tosi ystäviä, niin se voi miettiä, että onko sen saamassa määritelmässä vikaa.

Yksi mahdollisen intellektin keskeinen funktio on kuitenkin, että ihminen oppii samalla tavalla itsestään. Tämän voi ilmaista englanniksi vaikka niin, että on I, jonka on löydettävä me. Sen on ensin löydettävä me, jotta voi alkaa tehdä siitä päätelmiä ja ymmärtää sen puutteita ja mahdollisuuksia. Mutta sitä ennen, että voi terveellä tavalla hyväksyä sen.

Uskon, että tämä suhteen itseensä löytäminen on sidoksissa siihen, että kykenee käsittämään olevansa jotain, mihin Jumala voi löytää suhteen tai olla suhteessa, eli mikä voi näkyä ja kelvata Jumalalle armon kohteeksi. Toisaalta, koska myös tosi ystävyys on suhde, niin mahdollisen intellektin kautta yksilön pitää kyetä käsittämään itsensä sen mahdollisena osapuolena.

Minulla on tästä hieman lennokas ajatusrakennelma. Uskon, että perisynti on sama kuin tämä ihmisen kyvyttömyys nähdä itseään mahdollisena armon kohteena. Uskon, että toistuva puhe ihmisen kelvottomuudesta ylläpitää tätä ongelmaa. Uskon, että jos jossain tunnustuksessa ei ole olemassa aidosti yhteisöä, niin ei ole myöskään lääkettä tähän itsensä tuntemisen ja itsensä hyväksymisen ongelmaan. Uskon, että silloin on luonnollista, että muodostuu sellainen käytännön teologia, joka aina vain haikailee sen perään. Tai löytyy paljon eri tapoja kiertää ongelma ja tuoda muualta sille erilaisia korvikkeita. Tai olla sekulaarin yhteiskunnan ja sen tarjoaman kasvatuksen varassa, mukaan lukien perheyksikkö.

Olen käsittänyt, että lapsi oppii, karkeasti ottaen, äidiltä ne taidot, mitä tarvitaan oman ruumiin ja omien tunteiden käsittämiseen. “Kuka tai mikä minä olen?” Kun taas isältä opitaan ne taidot, mitä tarvitaan yhteisön käsittämiseen. “Keitä tai mitä nuo muut ovat?”

Kun sanon, että pitäisi olla aidosti yhteisö, niin mikään tavallinen messuyhteisö tai uusi versio tai verkosto ei ole tähän mennessä tullut lähellekään. Jos ajatellaan katolisia pyhiä, niin sieltä löytyy esikuvia suunnilleen jokaisesta elämän tilanteesta, haasteesta, vaikeudesta ja unelmasta jakamiseen. Nämä ovat lisäksi yhteisiä kaikille ja yhteyden kiintopisteitä, joiden ympärille samoja asioita kokevat voivat kerääntyä.

Kun nykyiset, postmodernit messuyhteisöt rakentavat yhteisöllisyyttä kaikenlaisilla ryhmäyttämisen tekniikoilla, niin niiden ainoa varma kiintopiste ja konkreettinen, yhdistävä tekijä on kyseinen yhdistys. Se on vähän kuin katolinen kirkko unohtaisi kaikki muut pyhät ja kanonisoisi ainoaksi pyhäksi jonkun, joka tunnetaan arkisesta toimimisesta modernissa järjestössä.

Jollain tavalla yritän sanoa, että kirkkokunnan pitäisi tarjota ne ideat ja se sisältö, mikä kuuluu hyvään vanhemmuuteen. Historiassa on ollut niin, että kristinusko, kirkon kautta, toi ihmiskäsityksensä kulttuurin osaksi. Se ei koostunut pelkästä toteamuksesta tai julistuksesta, että “ihmisellä on arvo” tai “ihminen on arvokas”, vaan se tuli tietystä substanssista. Ei ole mitään mieltä väittää, että jollain on arvo, jos ei kykene millään sanomaan, että mikä tai mitä se jokin on, eli mitä se sisältää.

Muussa tapauksessa on niin, että kirkkokunta ja sen usko on sekulaarin kulttuurin varassa kun kysellään sen ihmiskuvan perään. Tottakai Raamattu tarjoaa jotain hahmotelmia. Mutta uskon, että hyvään arkielämään kuuluu muutakin kuin a) ettei tule tapetuksi (vauvana tai vaarina tai muuten vain) tai b) häpäise itseään seksuaalisesti. Minua kiinnostava kysymys on joka tapauksessa, että miten paljon siitä, mitä tämä kulttuuri on parhaimmillaan ollut, olisi mahdollista synnyttää tai rakentaa kyseisen kirkkokunnan traditioiden pohjalta?

Lisäys:

Ajatus siis koko pohdinnassa oli se, että uskossa voi oikeasti kasvaa. Samalla tavalla kuin lapsesta voi kasvaa aikuinen. Opitut asiat eivät tuosta vain unohdu, ja uusi opittu rakentuu vanhan päälle. Kukaan tuskin kiistää sitä mahdollisuutta, että myös taantumista ja veltostumista tapahtuu. Kylväjävertausta kun miettii, niin siitä avautuu monia näköaloja tähän.


#647

Tuo kappale, mitä lainaat, ei ollut kirjoitettu vakavasti. Se oli yritys hahmottaa sitä luterilaista asennetta katolisuutta kohtaan, että hirveästi pitää tehdä kaikenlaisia eleitä, ja silti ei voi tietää, tekeekö sen kaiken turhaan.

Mieleen tulee rinnastus, että “kannattaako lasta lähettää peruskouluun, jos se vaikka vahingossa kuolee lukioa tai ammattikoulua edeltävänä kesänä?” Ja vastaus on, että ne asiat ovat hyviä sinänsä, ja todennäköisesti hyödyllisiä siinä, mihin päämäärään pyritään (jos on auki, päästäänkö sinne) tai varmasti hyödyllisiä (siinä tapauksessa, että perille päästään).

Sillä ei tarkoiteta ilon kokemista siitä, että jollain kyseisellä hetkellä on Jumalan yhteydessä. Kun protestantti kritisoi katolisuutta pelastuvarmuuden puutteesta, niin sillä tarkoitetaan sitä, että katolisuudessa ei ole mitään yhtä, tiettyä, teoreettista kahvaa, josta ihminen voi objektiivisesti nähdä pelastuneensa, kuten kasteella käyminen tai alttarikutsuun vastaaminen. Vaan pelastus on aina sen hetken asia. Ihminen on kelvannut Jumalalle annetun ja vastaanotetun armon perusteella, mutta auki on olemassa se mahdollisuus, että lakkaa kelpaamasta.

Ehkä eron voi tehdä niin, että pelastusvarmuudella kysellään eksplisiittisen teon tai eleen perään, jolla ihminen naksauttaa kytkimen asennosta ei pelastu asentoon pelastuu. Tai päinvastoin. Kun taas implisiittinen ei kelpaa. Siinä ihminen suunnilleen tietää, mikä tarkoittaa kadotusta tai pelastusta, mutta niitä ei voi haluta eikä tavoitella itsessään tai sellaisenaan, tavoittelematta samaan aikaan jotain muuta, kuten pyhittymistä tai osallisuutta yhteydestä.

Oikeasti mikään kirkko tai liike ei tarjoa absoluuttista pelastusvarmuutta. Jopa kalvinismissa ihmisen pitää arpoa, että onko juuri hän sattunut valittujen joukkoon, vai osoittaako myöhempi kyllästyminen, että ei ollutkaan.


#648

Luterilaisuudessa Deemaksetkin on mahdollisia ( Paavalin työtoveri rakastui tähän maailmaan) . Siksi päivittäin pyrimme kilvoittelemaan, rukoilemaan ja tunnustamaan syntimme. Silti voimme ajoittain tuntea;

" Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia." ( Rm 8:16)

Me emme valitettavasti voi sille mitään jos Henki haluaa todistaa tätä. Mm. tätä on luterilainen pelastusvarmuus.


#649

Täällä on mietitty ripin sakramentin taustalla olevaa logiikkaa. En ota kantaa siihen, kuka sen voi antaa tai ei voi antaa. Tai no, tästä tulee samalla vähän vastausta siihenkin.

Pohjalla on se, että pelastumaton ihminen on seurakunnan eli kirkon eli Jumalan yhteyden kannalta ulkopuolinen. Kun kasteessa perisynti pestään pois, ihmisestä tulee yhteyteen kelpaava ja Kristuksen ruumiin jäsen. Vanhojen kirkkojen ajattelussa kirkko on tämä konkreettinen Kristuksen ruumis maan päällä.

Jaottelu kuolemansynteihin ja pienempiin synteihin tulee siitä, että onko kyseessä selvä astuminen tämän kirkon hengellisen yhteyden ja Kristuksen ruumiin ulkopuolelle. Pienemmät synnit saa anteeksi sillä, että niitä rukoilee yleisellä tasolla tai osana yhteistä tunnustusta. Ajatus kuolemansynneissä kuitenkin on, että ihminen on valinnallaan tai teollaan rikkonut yhteyden Jumalan kanssa. Silloin on loogista, että yhteyden palauttaminen tehdään myös kirkon yhteyden edustajan ja Kristuksen edustajan kautta.

Jos ei usko katolisen kirkon olevan Kristuksen ruumis maan päällä, niin silloin ei ole mitään syytä tehdä jotain, mikä koskee tulemista juuri sen yhteyteen. Ei ole mitään järkeä ajatella, että ensin se ei ollut, kun tunnustin syntini muulla tavalla ja muualle, ja sitten, kun minä muutin mieleni, se alkoi vasta olla.

Koska luterilaisuudessa ei ole jakoa kuolemansynteihin ja lieviin synteihin, niin se tekee jollain tavalla kaikista synneistä lieviä. Ei ole sellaista kirkon käsittämää yhteyttä, jota ne voisivat loukata. Jos alkaa uskoa, että tällainen yhteys on olemassa, niin silloin tulee tietoiseksi siitä, että aikaisemmat teot ovat olleet tekoja myös sitä vastaan.

Miten olen itse kokenut vuoteni herätyskristillisenä luterilaisena, niin ei siellä ollut tarjolla sellaista yhteyttä tai sovitusta, minkä nyt ajattelen katolisesta kirkosta löytyvän. Jos ajattelisin luterilaisen version riittävän, niin en ikinä olisi kiinnostunut katolisuudesta. Ja päinvastoin, eli olen kiinnostunut katolisuudesta juuri siksi, että koen luterilaisen version vajaaksi. Menisin sekä itseäni että todellisuutta vastaan (väittämällä saman asian olevan samaan aikaan samalla tavalla ja eri tavalla) jos väittäisin, että sen, minkä jätän taakseni, pitää kelvata sille, mihin olen menossa.

Luterilainen itse tekee veikkauksen, ripittäytyessään luterilaiselle papille, että toimitus voi tapahtua katolisen kirkon ohi tai siitä riippumatta ja sen väitteistä välittämättä. Kyse on vain siitä, että a) pysyy veikkauksessaan tai b) peruu sen.

Luterilaisuus ja katolisuus eivät ole toistensa variantteja, vaan niitä erottaa juuri tämä keskeinen ajatus, että onko näkyvä kirkko Kristuksen edustaja maan päällä. Jos sanotaan, että sakramentit on annettu seurakunnalle, niin se tarkoittaa katolisessa ymmärryksessä, että sakramentit on annettu kirkolle.

Eihän teoriassa mikään estäisi jotakuta keksimästä sellaista versiota luterilaisuudesta, missä on kaikki seitsemän sakramenttia. Tai sellaista, mikä sanoo olevansa Kristuksen näkyvä seurakunta maan päällä, mutta silti pitää vain nykyisen, luterilaisen käsityksen sakramenteista. En mieti sitä, voisiko näin käytännössä tapahtua, vaan sitä, että jossain vaiheessa kävisi ilmeiseksi, että sakramentit liittyvät tuohon ajatukseen näkyvästä kirkosta Kristuksen edustajana.


#650

Eivät lut ja kat ole vanhurskauttamisen suhteen valovuosien päässä toisistaan.

https://evl.fi/sanasto/-/glossary/word/Yhteinen+julistus+vanhurskauttamisopista

Aristoteelinen ontologia ei ehkä ole käsitteellisesti paras näihin distinktioihin. Essenssi-eksistenssi olisi koherentimpi.

D


#651

Nämä kirkkokuntansa valinneet ovat tietysti tavallisesti erityisen innokkaita kiivailemaan. Toisaalta säälittää, että esimerkiksi kasteelle tai Kristuksen sanoille tai P. Paavalin opetuksille ei panna mitään arvoa ja keskitytään panettelemaan muita ja kehumaan itseään, johtui se sitten tietämättömyydestä tai tahallisesta vääristelystä.


#652

Kommenttisi vastaa aika pitkälti sitä, mitä itse ajattelen ort. Kirkon ja ev.-lut. yhteisöjen välisestä suhteesta: jälkimmäisen kautta ei vaan voi tulla tuntemaan kristinuskon koko totuutta, päästä osalliseksi armonvälineiden ja mysteerien koko täyteydestä jne. Miten opettaja, joka ei itsekään ole yhteydessä tiedon kokonaisuuteen, voisi välittää traditioiden koko täyteyden muille? Ei se ole mahdollista. Siksi nämä eivät ole eivätkä voi olla koskaan samalla viivalla tai täysin vaihtoehtoisia.

Hyvä esimerkki on siinä, kun luterilaisuutta kritisoidaan tuon tai tämän asian puutteesta. Miten luterilaiset vastaavat? He vetoavat dokumentteihin ja teksteihin! Mitä ne hyödyttävät, jos ne eivät näy käytännössä ja jäävät vain muutamien taitavasti saivartelevien tutkijoiden teoreettisiksi juridishenkisiksi puolustusargumenteiksi?

Teorian ja käytännön on oltava harmoniassa. Jos käytäntö puuttuu, ei teoreettisella vasta-argumentilla ole uskottavuutta - se ei silloin vastaa kyseisen uskonyhteisön todellista kollektiivista uskoa vaan on jonkinlainen fantasiadokumentti: näin asioiden toivottaisiin olevan, mutta ne eivät vaan ole.

Esimerkiksi täällä tai edellisellä foorumilla on ihan pokerinaamalla yritetty argumentoida, että ei luterilaisuus ole luostarikilvoittelua vastaan ja että kyllä luterilaisillakin voi olla luostareita. Jea, right…

Samoin de Muerto kerran sanoi minulle, että en ollut koskaan oikeaa luterilaisuutta oppinutkaan (ja sen takia ortodoksisuus kiinnosti). Kenenkähän syy se mahtaisi olla, jos on lapsena kastettu luterilaiseksi, käynyt luterilaista pyhäkoulua, osallistunut ev.-lut. uskonnonopetuksesta koko peruskoulun ja lukion ajan, käynyt rippikoulun ja osallistunut jumalanpalveluksiin aikuisena säännöllisesti vuosien ajan? Mitä merkitystä sillä on, jos joku kaivaa jostain jonkun dokumentin ja siihen vedoten väittää, että ev.-lut. todellisuus onkin jotain aivan muuta kuin millaisena se käytännössä näyttäytyy? Ei mitään.


#653

Minusta luterilaisuus on valtavan rikasta ja tunnen pääseväni osalliseksi kaikesta mikä on tarpeen. Kaikilta puuttuu jotain, mutta keneltäkään ei sitä mikä on lopulta tarpeen.

D