Kirjoitin: Miten jumalalliset Persoonat voivat olla toisistaan erillisiä ajan ja avaruuden ulkopuolella? Eivät ainakaan äärellisessä mielessä, mutta käsittääkseni eivät myöskään äärettömässä mielessä, koska ei voi olla kolmea äärettömyyttä. On siis yksi ääretön jumaluusolemus, jossa on kolme Persoonaa, jotka eivät kuitenkaan äärellisessä eivätkä äärettömässä mielessä ole toisistaan erillisiä? Persoonien “erillisyys” toisistaan on meidän järjellemme käsittämätöntä erillisyyttä?
1 tykkäys
Itse olen kamppaillut todella paljon uskon ja epäuskon välisessä ristiriidassa, joten se sallittaneen, että vielä edelleen tästä jatkan.
Kristitty ihminen, joka on kuin imeytynyt älyllisistä syistä syntyneiden epäilysten valtaan, kokee, että hän haluaa edelleen uskoa, mutta hän ei voi oikeuttaa enää itselleen, miksi uskoisi, kun ei ole enää riittäviä syitä pitää uskon sisältöä totuutena tai tosiasiana. Eli tunne- ja tahtomaailma (tai tottumus) haluaisi edelleen uskoa, mutta järki on sitä tahtoa vastaan. Lopulta voi käydä niin, että tunne- ja tahtomaailmakin laantuu suhteessa siihen uskoon, joka on sen aikaisemmin vallannut, koska ihminen haluaa suunnata elämänsä sen varassa, mitä hän pitää älyllisesti uskottavana. Liittyen siis tummentamaani tekstikohtaani: Kyllä subjektiiviseen motivoitumiseen vaikuttaa myös yksilön järki, koska ihminen on kokonaisuus, jossa ajattelu-, tunne- ja tahtoulottuvuudet ovat kaikki yhdessä vaikuttamassa ihmisen elämässä. Ei siis ole ristiriitaista olla yhtä aikaa mahdollisimman objektiivinen ja samalla kuitenkin subjektiivisesti motivoitu totuuden etsinnässään. On toki hyvä olla avoin sellaiselle todellisuudelle, joka ei mahdu vain pelkkään ihmisen järkeen tai tieteellisen todistuksen piiriin, mutta ei ihminen voi sammuttaa järkeään, ei varsinkaan, jos hän haluaa uskoa vain siihen, mikä ei ole oman järjen ja omien havaintojen kanssa ristiriidassa.
1 tykkäys
Tuli mieleen tuosta laatikoimastani, että Amerikassa eräs uskova kokeili elää vuoden ilman Jumalaa; sen seurauksena hänestä tuli ateisti:
Ryan J. Bell (born September 26, 1971) is an American former Seventh-day Adventist pastor who became an atheist after spending a “year without God” as an experiment…
…“For the next 12 months I will live as if there is no God. I will not pray, read the Bible for inspiration, refer to God as the cause of things or hope that God might intervene and change my own or someone else’s circumstances.”
Missä mielessä esim. kristillisen pastorin mielestä epäilykset ovat syntiä? Jos pastori ei ole nuoren maan kreationisti, pitäisikö hänen kylvää epäilystä nuoren maan -opin suhteen niille seurakuntalaisille, jotka eivät usko evoluutioon? Entä jos nuoren maan kreationistin koko usko on kyseisen kreationistisen uskon varassa? Eikö silloin olisi melkein synti kylvää nuoren maan kreationismiin liittyvää epäilystä “heikolle” kreationistiuskovalle?
Minä ihan henkilökohtaisesti näen asian siten, että evankeliumi on tietty kertomus, johon ihminen pääsee mukaan Joh. 3 ajatuksen uskomalla ja käsittämällä. Ainoa kohta, jossa Jeesus itse vastaa kysymykseen varsinaisesta sovituksen ja pelastuksen tapahtumasta. Ja lähinnä vuoroin angstaan ja vuoroin olen tylsistynyt kun kukaan muu ei tunnu olevan käsittänyt sitä samalla tavalla. Mutta kukaan ei osaa kertoa, että miksi en olisi käsittänyt sitä oikein, vaan kaikki tuntuvat puhuvan ohi tai aivan kuin itse asiaa ei olisi olemassakaan.
Joka tapauksessa ajattelen, että pelastus, usko ja evankeliumi ovat tuossa yhdessä ajatuksessa, joka selittää kaikki muut ajatukset, sisältää kaikki muut ajatukset ja joka on koko ihmiskunnan historian taitekohta ja se piste, jossa koko fenomenaalinen horisontti on yhtä. Piste, jossa laki ja armo kohtaavat ja sulautuvat, johon toisen tehtävä päättyy ja josta toisen tehtävä alkaa.
Sen valossa joku usko, mikä on jonkin muun asian varassa, on merkityksetöntä, eikä ole varsinaisesti uskoa ollenkaan. Sinä joko synnyt uudesti tai et synny. Ja nuoren maan kreationismi ei takuulla ole se asia, mikä sen tekee. Vaikka itse olen varovainen nuoren maan kreationisti, niin usko, joka rakentuu nuoren maan kreationismin varaan, ei ole uskoa ollenkaan. Jotta pastori täyttäisi tehtävänsä, hänen nimenomaan pitäisi romuttaa se. Todelliseen uskoon kuuluvat samat asiat kuin todelliseen terapiassa käymiseen: “No pain, no gain” ja “let the butthurt flow through you”.
Joh. 12:24 Totisesti, totisesti minä sanon teille: jos ei nisun jyvä putoa maahan ja kuole, niin se jää yksin; mutta jos se kuolee, niin se tuottaa paljon hedelmää.
Relevantti kohta on kaikki jakeesta 23 jakeeseen 33.
1 tykkäys
Ihan hyviä ajatuksia.
Ajattelisin, että jos haluaa synnyttää uskovana pastorina toisella tavalla uskovassa seurakuntalaisessa epäilyksiä, on kyettävä sammuttamaan ne sillä tavalla, että seurakuntalainen ei luovu kokonaan uskostaan. Esim. jos romuttaa nuoren maan kreationistin uskoa, on perusteltava, miksi evoluution tosiasiaksi hyväksyminen ei vie pohjaa Raamatulta ja kristinuskolta. Tosiasia on, että moni uskova on menettänyt kokonaan uskonsa, joten suhtautuminen epäilysten kylvämiseen ei voi olla neutraalia kristinuskon kannalta. En usko siihen, että jos joku menettää uskonsa tai luopuu siitä, hän ei ole koskaan edes uudestisyntynyt.
Ei siis ole järjenvastaista lähteä liikkeelle siitä lähtökohdasta, että (Kolmiyhteinen) Jumala on olemassa, koska se lähtökohta tekee ymmärrettäväksi todellisuutemme jakautumisineen ja suhteineen?
Kun kirjoitit, että Jumala ei ole kysymyksesi kohde, vaan kysymyksesi lähde, niin siitä tuli mieleen, että esim. Tapio Puolimatka on sitä mieltä, että Jumala on lähtökohta tai perusta järjellisen ajattelumme pätevyydelle ja havaintojemme luotettavuudelle.
Puolimatka:
Yksi teistien perusargumentteja on, että ilman Jumalan olemassaoloa on vaikea löytää perusteita havaintojen luotettavuudelle tai järjellisen ajattelun pätevyydelle. Moderni analyyttinen filosofi Alvin Plantinga ei tyydy pelkästään väittämään, että teismi on yhtä järkevä vaihtoehto kuin ateismi. Hän väittää, että ateismi on järjenvastaista, koska ajatteleva ateisti joutuu epäilemään tiedon mahdollisuutta eikä voi johdonmukaisesti olettaa tietävänsä mitään. Ateismin pohjalta ei voida perustella uskoa siihen, että havainnot vastaavat todellisuutta tai että järkisyyt antavat perusteen pitää jotakin käsitystä totena. Näin Plantinga kehittelee Anselmin ja Augustinuksen perusintuitiota Jumalasta järjellisyyden perustana. Hän laajentaa tämän intuition koskemaan kaikkia ihmisen älyllisiä kykyjä.
Plantingan argumentti on seuraavanlainen. Ateismin mukaan Jumalaa ei ole olemassa vaan Jumala on ihmisen ajatuskonstruktio. Tästä seuraa naturalistinen lähestymistapa, jonka mukaan kaikki on selitettävä luonnollisten syiden pohjalta. Kun ateismi ja naturalismi yhdistetään evoluutioteoriaan, saadaan käsitys, jonka mukaan ihmisen älylliset kyvyt ja valmiudet ovat kehittyneet pelkästään evoluutioteorian kuvaamien prosessien ja mekanismien välityksellä. Tämä merkitsee sitä, että ne ovat kehittyneet ilman että kukaan on suunnitellut niiden kehitystä. (Jos taas evoluutioteoria ymmärretään teistisesti, saadaan käsitys, jonka mukaan Jumala on ohjannut ihmisen älyllisten kykyjen kehitystä.) Arkikokemuksen mukaan ihmisen älylliset kyvyt ovat verraten luotettavia, jos ne toimivat normaalisti sellaisissa olosuhteissa, jotka ovat niiden toiminnan kannalta sopivia. Tämä johtaa ongelmaan: mitä syytä olisi olettaa ihmisten älyllisten kykyjen kehittyneen luotettaviksi, jos ne olisivat seurausta sattumanvaraisesta kehitysprosessista? Mitä syytä on olettaa, että evoluutioprosessi ilman Jumalan ohjausta tuottaisi ihmiselle älyllisiä kykyjä, joilla olisi taipumus normaalioloissa tuottaa tosia uskomuksia tai tehdä ihmiselle mahdolliseksi havainnoimalla ja päättelemällä päästä luotettavaan käsitykseen todellisuuden luonteesta? Ateistisesti ymmärretyn evoluutioteorian pohjalta olisi syytä olettaa ihmisen älyllisten kykyjen kehittyvän luotettaviksi ainoastaan sikäli kuin luotettavuudella on merkitystä eloonjäämisen kannalta. Luonnonvalinta ei suosi tosia uskomuksia sen takia, että ne ovat tosia. Darwin itse herätti epäilyksen inhimillisen tiedon luotettavuudesta naturalistisesti ymmärretyn evoluutioteorian näkökulmasta:
“Minussa herää aina hirvittävä epäilys, onko ihmismielen muodostamilla vakaumuksilla mitään arvoa, ovatko ne ollenkaan luotettavia, ottaen huomioon, että ihmismieli on kehittynyt alempien eläinten mielistä. Luottaisiko kukaan apinan mielessä kehittyneisiin vakaumuksiin, jos sen mielessä on yleensä mitään vakaumuksia.”
Plantingan argumentin tarkoituksena on tukea Darwinin epäilystä. Hänen argumenttinsa lähtökohtana on kaksi väitettä. (1) Todennäköisyys, että ihmisen älylliset kyvyt kehittyisivät luotettaviksi ateistisesti ymmärretyn evoluution pohjalta, on joko pieni tai sellainen, ettei sitä ole mahdollista luotettavasti määrittää. (2) Tiedostaessaan tämän todennäköisyyden olevan pieni tai tutkimaton ateistilla on syy epäillä älyllisten kykyjensä luotettavuutta. Koska ateistilla on syy epäillä älyllisten kykyjensä luotettavuutta, hänellä on syy epäillä kaikkia uskomuksia, jotka ovat näiden älyllisten kykyjen tuotetta. Toisin sanoen hänellä on syy epäillä kaikkia uskomuksiaan. Koska ateismi on yksi hänen uskomuksistaan, hänellä on syy epäillä sitä. Tämä merkitsee sitä, että ateismi on sisäisesti epäjohdonmukainen, koska sen omat perustavat oletukset tekevät sitä puoltavat perustelut epäilyksenalaisiksi: kaikki ne syyt, joiden ateismi katsoo tukevan vakaumustaan, tulevat epäilyksenalaisiksi sen omien oletusten pohjalta.
Erityisesti on syytä epäillä sentyyppisten korkeammantasoisten päättelytapojen luotettavuutta, jotka tarvitaan esimerkiksi tieteellisen tutkimuksen teoreettisissa ja abstrakteissa kysymyksissä, koska niillä tuskin on ollut merkitystä eloonjäämisen kannalta. Vielä suurempi syy on epäillä sentyyppisten abstraktien maailmankatsomuksellisten päätelmien luotettavuutta, jotka ovat perustana uskolle ateismiin, koska niillä on vielä vähemmän merkitystä eloonjäämisen kannalta. Niinpä Plantingan argumentti herättää vahvemman epäilyksen joidenkin tiettyjen uskomusten oikeutuksesta, ja se kohdistuu kaikkein voimakkaimmin ateismin kaltaisiin maailmankatsomuksellisiin uskomuksiin.
Tapio Puolimatka: Usko, tieto ja myytit. Tammi, 2005.
Voisimmeko päättää tämän keskustelun sanomalla, että usko on vähän kaikkea. Väliin se tuntuu järkevältä ja välillä ei niinkään?
Ei täällä mikään keskustelu koskaan pääty. Ne vain laantuvat.
2 tykkäystä
Kaksi täysin eri asiaa, että mitä se on ja miltä se tuntuu.
Luultavasti jotkut kristityt ajattelevat, että se on heidän järkensä ja hienot pohdinnat omasta takaa, mikä saa heidät varmoiksi kristillisen Jumalan olemassaolosta. Mutta ei se ole heidän aivojumppansa ansiota tämä varmuus. Se on se olento eli Jumala, joka yhteyden ja uskon vaikuttaa ja järkeä valaisee ja Henkensä antaa. Jos Jumala ottaisi vaikutuksensa pois, niin järki ei sano välttämättä yhtään mitään. Ja järki voi sokaistuakin jos jumalanvastainen Henki pääsee vaikuttamaan.
En taida tuntea sellaisia kristittyjä. Missä niitä eniten liikkuu? Onks tietoo?
Eikös sitä jokainen kristitty ole jossain vaiheessa saattanut ajatella, että järjellä homma pyörii? Mutta se onkin Jumala joka saa näkemään asiat tietyssä järjen valossa.
Ok, se oli siis tarkoitettu kuvaamaan kaikkien satunnaista tilaa, ei sittenkään joidenkin jatkuvaa.
Jos esitän jostain jonkun loogisen jumalatodistuksen, niin se on tasan se ajattelu, mikä saa minut uskomaan sen ajattelun lopputulokseen. Ainoa vain, että sellaisen ajattelun lopputuloksella ei ole juuri mitään toimivia käytännön sovelluksia.
Tuossa ajattelussasi on käsittääkseni se keskeinen virhe, mikä erottaa protestanttisen ja katolisen ajattelun (tai modernin ja esimodernin, tai nominalistisen ja realistisen) toisistaan.
Modernissa ajattelussa järki, logiikka, teksti ja kirjain ovat yksi asia. Ne ovat mekaanisia ja kuolleita, kuin bitit tietokoneessa. Sitten tulee Jumala tai Henki, joka “valaisee” tai “sulattaa jäästä” sen mekaanisen logiikan ja siten “tekee eläväksi” sen. Tämä tarkoittaa sitä, että järki ja logiikka ovat ikuisesti jotain “eri ainesta” kuin se “eläväksi tekevä” juttu. Eli on materian ja hengen kartesiolainen dualismi.
Esimodernissa ajattelussa ei ole mitään erillistä, vähäteltävää ja alaspäin katsottavaa “aivojumppaa”, jolla olisi kontrasti johonkin “eläväksi tekevään” prinsiippiin. Vaan kaikki ihmisen ajatukset ovat ajatuksia. Kaikki ihmisen vakaumukset ovat vakaumuksia. Kaikki ihmisen uskomukset ovat uskomuksia. Se, että olisi olemassa joku erilllinen, ideaali tai “tieteellisen tarkka” looginen “aivojumpan alue”, on modernin ajattelun luoma illuusio. Eli kun Jumala tai Henki tekee asioita eläväksi, niin esimodernissa ajattelussa kyse on siitä, että ihminen aivan samalla tavalla ajattelee ja uskoo asioita kuin ennenkin. Mutta ne ovat sisällöltään eri asioita. Ne eivät ole kuolleita loogisia toteamuksia, jotka sisällön muuttumatta joku taivaallinen vaikutus “tekee eläväksi”.
Moderni ihminen voi ajatella sen niin, että kuollut kirjain Raamatussa esittää forenssisen pelastusopin, jossa Jumala lauhduttaa oman vihansa sillä, että tulee ihmiseksi ja kärsii kivuliaan kuoleman ja siten sovittaa ihmiset kanssaan. Ja kun “Henki tekee eläväksi” tämän pelastusopin, niin se on edelleen sama pelastusoppi, mutta jollain maagisella, näkymättömällä, sanattomalla tavalla se on “elävä”.
Eli “tässä ei oo mitään järkee” ensin. Sitten “Henki tekee eläväksi”. Sen jälkeen "tässä ei oo mitään järkee, mutta koska tää on tehty eläväksi niin mä uskon tän".
Kun taas siinä toisessa ajattelussa Henki on tehnyt eläväksi sitä enemmän asioita, mitä enemmän ne liittyvät siihen, mitä ihminen on, mitä kokee, miten elää ja miten ymmärtää asiat. Sen mukaan tuo “en käsitä, mutta uskon, uskon, uskon” on eräänlaista “vale-eläväksitekemistä”. Silloin oikea “eläväksi tekeminen” saa uskon kohteen vaihtumaan pois forenssisesta pelastusopista.
Usko ei ole järjen vastakohta. Ei ole olemassa mitään erillisiä järjen aluetta ja uskon aluetta. Ei illuusio, mitä pitää tarkastella, ole se, että miten nostaa järki uskon tasalle tai saada usko ujutettua jotenkin statukseltaan järjen rinnalle tai vaihtoehdoksi, vaan se, että miksi yleensäkään kukaan kuvittelee, että on olemassa tai on mahdollista tehdä joku selkeä järjen ja uskon rajanveto. Sitä ei nimittäin missään filosofiassa ole vielä kyetty tekemään. Jolloin kun sitä yritetään väkisin tehdä, niin saadaan takaperin määriteltyä merkitykset “tosiasioiden pitäminen totena” (on järkeä) vs. “epätosien asioiden pitäminen totena” (on uskoa).
Joten modernille ihmiselle usko ja “eläväksi tekeminen” on “kyky pitää epätosia asioita totena” tai “suhtautua epätosiin asioihin niin kuin ne olisivat totta”. Kun taas esimodernille ihmiselle usko ja eläväksi tekeminen ovat sitä, että käsitys mahdollisista tosiasioista laajenee, koska ei ole mitään eristettävissä olevaa järjen, logiikan tai matematiikan aluetta, jonka voisi nostaa muun tiedon edelle tai yläpuolelle.
1 tykkäys
William Lane Craigista saa sen kuvan, että järjellä homma pyörii.
Mutta Luther esim. sanoo: “en voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Jeesukseen”.
Kun katsomme naulan lävistämiä käsiä ja uskomme siinä olevan pelastuksen synnistä, kuolemasta, niin lisäämmekö heti perään, että järjellä homma pyörii? Ennemminkin on sanottava, että Jumala näyttää rakkauden ristillä, mitä muutoin luonnollisella järjellämme emme näkisi.
Puhuin ainoastaan omasta kokemuksestani ja oivalluksistani. Jos on kokemus ateismista, niin on myös sellainen kokemus, ettei yksikään jumalatodistus välttämättä sano yhtään mitään muuta kuin sen, että on joku olettamus ja sitten läiskästään pöytään argumenttiketju tukemaan sitä uskon olettamusta, mitä ei voida todistaa, mutta mihin halutaan uskoa. Minusta Jumalatodistus on ennemminkin semmoinen, että se saa uskon näyttämään siltä, että siinä jotakin järkeä on. Kärsimyksen ongelman takia monella voi kaatua kaikki järkiargumentit kristinuskon puolesta.
Älä siirtele maalitolppia. WLC pääosin pyörittelee juttuja, jos olen oikein käsittänyt - kun en ole miestä koskaan lukenut enkä kuunnellut, ellen vahingossa - joiden perusteella on mahdollista tai välttämätöntä pitää järkevänä jonkinlaisen filosofisen jumalaentiteetin olemassaoloa. Sen hän tekee. Ja sen hän tekee ilmeisesti hyvin. Ja kuten sanoin yllä, siitä ei voi paljoa johtaa eikä päätellä. Eikä sitä ole sen kummempaan tarkoitettu.
Nyt, kun sanot, että homma pyörii, niin ilmeisesti tarkoitat kritisoida väitettä, mitä kukaan ei ole väittänyt. Tai luuloa, mitä kukaan ei oikeasti edes luule. Eli sitä, että jollain WLC:n harrastamalla pyörittelyllä olisi mahdollista tai tarkoitus voida perustella tai tyhjästä keksiä koko usko kaikkine yksityiskohtineen.
Mitä Luther tässä tarkoittaa omalla järjellä tai omalla voimalla? Koko hänen ajatuksena todistusvoima tai syvyys tai paino riippuu siitä. Niin kauan kuin kukaan ei osoita, että hänen tarkoittamansa ongelma tai väite on edes relevantti, tai että Lutherin tarkoittama “oma järki” on sama asia kuin WLC:n analyyttisen tradition mukainen filosofia, niin näillä ei ole mitään tekemistä keskenään.
Uskon itse, että se, mitä Luther noilla kahdella tarkoittaa, on sellainen karikatyyri, minkä kyvyistä ja mahdollisuuksista kenenkään ei tarvitse olla edes kiinnostunut. Luther tekee järjestään ja voimastaan irvikuvan, samalla tehden irvikuvan kaikesta, mikä niihin tai niiden kanssa niputetaan (kuten sinä nyt WLC:n pohdinnat) ja siten jättäen jäljelle oman versionsa uskosta, mikä ei ole mitään todellista, realistista, arkista tai autenttista käsitystä vastaan puolustettavissa.
Kristinusko ei minulle ole argumentti, vaan kristinusko on Jumala itse. Kysymys on siitä, että Jumala on rakastanut minua ja tullut pelastamaan. Jumalan kohtaaminen tekee ihmisestä kristityn. Jos kristityt aina vaan vaatii esim. ateisteilta, että kysymys on uskosta, kun he eivät usko Jumalaan, niin eikö kristityn pidä nöyrtyä samaan eli myöntää, että uskosta on kysymys myös silloin kun uskotaan Jumalaan. Kristillinen jumalausko kärsivälle ihmiselle ei ole järjen riemusaatto ensisijaisesti.
Minulla on kokemus jumalauskosta, ateismista ja agnostismista, vaikken ole koskaan ateistiksi ryhtynyt. Eri asia sitten on kuinka hyvää teologiaa osaan siitä paperille tehdä. Mutta oma kokemus opettaa paljon enemmän kuin pelkkä kirjaviisaus. Ja pelkkä kirjaviisaus ei välttämättä sano yhtään mitään ennenkuin sen itse kokee todeksi tai epätodeksi.
2 tykkäystä
Voitko osoittaa jonkun, yhdenkään, jolle kristinusko on argumentti? Kuten edellä sanoin, paljon Lutherin puheesta on sitä, että on oma käsitys uskosta, joka ei ilmeisesti ole itsessään kovin kaunis, voimallinen tai haluttava, vaan hyvin yksinkertainen ja koruton. Sitä sitten puolustetaan tekemällä kaikesta mahdollisesta irvikuvia ja esittämällä kaikkea mahdollista vastaan ukaaseja ja solvaamalla kaikkea mahdollista ulosteeksi.
Tässä Lutherin jalanjäljissä teet irvikuvan kristinuskosta, joka on argumentti tai ihmisistä, joille kristinusko on argumentti. Onko se kovin ystävällistä? Onko se kovin hengellistä? Onko se hyvää keskustelua?
Tässä et sano mitään siitä, että miten Jumala on rakastanut tai miten Jumala kohdataan. Eli tässä ei ole mitään, mistä varsinaisesti olla samaa tai eri mieltä. Tai mikä sanoisi mitään suoraan aiheesta, eli uskon ja järjen suhteesta.
Meillä oli rippikoulussa sellainen poika, joita kuvittelen olevan joka leirissä ainakin yksi. Sellainen, jota kiinnostaa H. P. Lovecraftin tuotanto (LoTR:n ja Star Warsin lisäksi) ja Ilmestyskirja. Sellainen, joka tykkää kovasti metallimusiikista. Sellainen, joka, mennessäsi heille pelaamaan tietokoneella, etenkin jos mainitsit olevasi tulossa isoskoulutuksesta, kertoi aina uudestaan fantasian, jossa menee luukuttamaan örinämetallia kirkkoon ja näkee pappien juoksevan kauhuissaan pakoon.
Näen tämän järkiargumenttien kaatumisen kärsimyksen ongelman edessä vähän samanlaisena fantasiana. Eli siinä laitetaan vastakkain asioita, millä ei ole mitään tekemistä keskenään, mitkä eivät liity toisiinsa tai taistele toisiaan vastaan tai sulje toisiaan pois. Ja syntyy joku vaikutelma, että ollaan onnistuttu voittamaan tai kumoamaan jokin asia, minkä olemusta ei ole ollenkaan käsitetty. Tuossa tuo “järkiargumentti” on vähän samanlainen karikatyyri kuin örinämetallin soidessa kauhuissaan pakeneva pappi.
Minä en ole kertaakaan “vaan vaatinut” ateistilta, että “kysymys on uskosta”. Eli minun ei pidä “nöyrtyä samaan” tai myöntää mitään. Sen sijaan minulla on edes joku käsitys siitä, että missä suunnassa haaste piilee. Jos ateisti kieltäytyy siitä, niin sitten kieltäytyy. Jos et osaa houkutella, luvata tai perustella millään tavalla tai edellyttää mitään, niin silloin jää toki jäljelle se, että kaikki on “vain uskoa”.
Uskossa on monia aikoja, hetkiä ja asioita, joiden edessä ihminen on väistämättä mykkänä ja hiljaa. Mutta se ei tarkoita sitä, että koko uskosta pitäisi ideologian tasolla tehdä pelkkää mykkänä ja hiljaa olemista. Tai että se olisi jollain tavalla paras ymmärrys uskosta tai uskon syvin olemus.
Taas olet eri mieltä väitteestä, jota kukaan ei ole esittänyt. Tai vastustat mielipidettä, jota kenelläkään ei ole. Etkä esitä mitään konstruktiivista vaihtoehtoa. Jolloin jäljelle jää ajatus, että kärsivälle ihmiselle kristillinen usko ei ole mitään. Kai se nyt jotain on?
Miksi nämä ovat sinulle vastakohtia? Vai ovatko? Luenko sinua jotenkin väärin?