Onko usko järkevää ja järki uskovaa?

Tähän yksi toteamus. Modernissa ajattelussa sanat ovat asioita. Jolloin sinulle argumentti on yhtä kuin joukko sanoja, jotka ovat asia itsessään. Esimodernissa ajattelussa sanat eivät ole asioita, vaan sanat ovat viittauksia asioihin. Eli sanat ovat viittaajan ja viitatun välisen asian suhteen ilmentymä.

Jos minulla on tuoli, niin se on esine. Jos minulla on tuolia tarkoittava sana, niin yksi tapa ajatella sitä on, että asian nimi on asian ominaisuus. Tuolin väri, sen materiaali, sen osat ja siitä käytetty sana ovat samalla tavalla konkreettisia asioita ja tuolin ominaisuuksia. Kukaan ei vakavissaan usko näin, mutta tämä on yksi mahdollinen tapa mieltää sanojen olemus.

Toinen tapa on se, että sanat ovat itsessään asioita, jotka korreloivat fyysisen todellisuuden kanssa. Eli on esineiden maailma ja sanojen maailma, jossa kummankin jäsenillä on yksi yhteen vastaavuus toisen maailman jäsenten kanssa. Esimerkiksi jos maailmankaikkeudessa on kymmenen potenssiin joitain kymmeniä kappaleita atomeja, niin sanojen maailmassa on yhtä monta identtistä sanaa, jotka tarkoittavat atomia. Tähänkään ei kukaan usko vakavissaan, mutta tämäkin on yksi mahdollinen ajatusleikki.

Kolmas mahdollinen tapa on se, että tuoli on pelkkä materiasta koostuva esine vailla nimeä eli sitä tarkoittavaa sanaa. Sitten tulen minä, ja yksilönä tai useamman yksilön edustajana viittaan siihen tuolia tarkoittavalla sanalla. Eli sanat ovat olemassa sitä kautta, että on tietoisuuksia, joille ne merkitsevät viittauksia ilmiöiden maailman asioihin (tuoli, toivomus, sinisyys, ilo, paljous). Oikeastaan sanat eivät viittaa koskaan vain toisiin sanoihin, sillä kun sana näennäisesti viittaa toiseen sanaan, niin se samalla viittaa siihen viittaamisen tai nimeämisen tapahtumaan, josta se on omaksuttu, ja jossa se on jo valmiiksi ollut suhde viittaajan ja viitatun asian välillä.

Eli samoin kuin yksittäinen sana ei ole asia itsessään, ei kukaan oikeasti ajattele kristinuskon olevan argumentti. Minua eniten harmittaa modernissa ajattelussa juuri tämä, että se luo keinotekoisia asioita, joita vastaan se sitten hyökkää. Sen sijaan kristinuskon puolesta voidaan esittää argumentti. Ja se argumentti voi olla vetoava, puhutteleva, haastava, liikuttava, koskettava tai kiehtova. Tai se voi olla tylsä, jäädä vajaaksi tai tehdä asioista vaikeita ja hämmentäviä. Tai sitten se ei ole edes argumentti kristinuskon puolesta, vaan jonkin aivan muun asian. Jolloin on lähinnä outoa moittia sitä aivan kuin se olisi argumentti kristinuskon puolesta.

Tai ehkä se [mykkänä ja hiljaa oleminen] on. Samaan aikaan pätee se, että ihminen on sitä paremmin ja syvemmin mykkänä ja hiljaa, mitä paremmin ja syvemmin hän on sitä ennen saanut jotain kautta käsittää asioita. Ihminen voi psyykata itsensä syvyyden, tyhjyyden ja hämmästelyn kokemukseen ihan omin keinoin. Mutta se kokemus voi myös nousta jostain kohdatusta asiasta ilman, että sitä erityisesti hakee.

Onko joku oletus nykyisessä yhteiskunnassa, että ihmisen pitää kärsiä yksin? Silloin on jotenkin helpompi ymmärtää, että kärsimys sulkee pois kaiken yhteyden ja mielekkyyden. Jolloin on viisaan ja syvällisen kuuloista korostaa sen sanatonta ja muodotonta mielettömyyttä. Jolloin sillä ei ole mitään ajatuksiksi puettavaa tai ajatuksina ilmaistavaa sisältöä. Määrittelin järjen tuolla tavalla nyt viimein, kun sitä ei näyttänyt kukaan muu tekevän. Kun kuitenkin kärsimyksessä eniten auttaa nimenomaan se, että joku voi jakaa sen tai todistaa sen tai myötäelää sen. Ja nämä ovat kaikki ajatuksiksi puettavia tai ajatuksina ilmaistavia tapahtumia. Sanattomastakin ihmisestä kärsivä tietää ja erottaa sen, että tuleeko ymmärretyksi, vai onko toinen vain hiljaa.

Saatat puhua tuossa sekaisin kahdella eri tasolla. Siksi tuo lausahdus on niin vaikea käsittää. Olen siitä eri mieltä. Mutta en saa selvää, että mitä tarkalleen ottaen yrität sanoa.

Kärsimyksen ongelma on akateeminen argumentti. “Koska maailmassa on niin paljon pahaa, niin miten Jumala voi olla hyvä? Eikö Jumala sitten olekaan kaikkivaltias?” Siihen voi ihan hyvin antaa akateemisia vastauksia. Niistä paras on kääntää se ylösalaisin, eli “hyvän ongelmaksi”: Ei ole mahdollista puhua hyvästä tai pahasta, tai perustella, että kärsimyksellä olisi merkitystä, jos ei oleteta merkityksen antajaa. Ihmisen kärsimys olisi nimetöntä, muodotonta ja merkityksetöntä jos ei se tapahtuisi suhteessa Jumalaan tai nimenomaan tietoisuudessa sellaisen suhteen puuttumisesta.

Tämä on täysin eri asia kuin se, että miten pitää suhtautua henkilöön, joka jollain tietyllä hetkellä kokee kärsimystä tai on kärsimyksen keskellä. En usko, että siihen auttaa luterilainen vastaus Jumalasta, joka on hiljaa tai Jumalasta, joka myös kärsi. Yhtään sen enempää kuin muistuttaminen siitä, että Afrikassa lapset näkevät nälkää. Mitä siihen pitää sanoa? “Voi kiitos, nyt helpotti. Jos Afrikan nälänhädät ratkeaisivat, niin joutuisimme ottamaan omat kipumme vakavasti. Mutta nyt ei onneksi tarvitse.”

Voisin kirjoittaa pidemminkin kärsimyksestä. Mutta tuntuu vähän turhalta tehdä joku kaikista kulmista pohdittu essee vastauksena tai reaktiona johonkin heittoon, mistä ei saa selvää, että mitä sillä on tarkoitettu. Selvää nyt on joka tapauksessa, että eivät WLC:n abstraktit jumalatodistukset mihinkään mistään kärsimyksestä kaadu sen enempää kuin 1 + 1 = 2, koska eivät ne ole missään vaiheessa mitään luvanneetkaan.

Siksi en ole ehkä niistä ollutkaan koskaan kiinnostunut. Olen kiinnostunut siitä, että onko kristinuskolla mitään sanottavaa tai kerrottavaa kärsivälle. Olen löytänyt aika paljon ja yritän vähän myös soveltaa sitä. Mutta siihen settiin ei kuulu pelkkä ristillä kivusta irvistävä Kristus. Koska jos ei pysty kertomaan, että mikä päättely tai logiikka sen yhdistää kärsivän ihmisen kyseiseen hetkeen, niin se on sama kuin tuo juttu Afrikan nälänhädästä.

Tai tämä:

Gnomes_plan

Jos uskoa käytetään tarjoamaan jollekin asialle mielekkyys, niin silloin sitä on käytettävä tarjoamaan jollekin asialle mielekkyys. Tai konteksti jollekin asialle, joka on sinänsä ja itsessään puhtaasti vailla merkitystä ja vailla mieltä (kuten David Bentley Hart käsittääkseni puhuu kärsimyksestä). Eli kyselen sinulta substanssia.

Jokainen tietää, ettei WLC:n analyyttisillä argumenteilla ole sitä. Eikä kukaan ole mitään muuta väittänyt. Jokainen tietää, ettei Lutherin järjestä tekemällä irvikuvalla ole sitä. Enkä ymmärrä, että miksi kukaan pitää Lutherin puheita vaikuttavana argumenttina minkään puolesta. Mutta jos sinulla on, niin jaa se.

Olen ymmärtänyt että tuo Katekismuksen kohta on eräänlaista rajanvetoa ja määrittelyä. Siinä ML haluaa sanoa, mitä hän uskoo Pyhän Hengen meille merkitsevän.

En tiedä tarkkaan mikä tilanne tuolloin oli, mutta varmasti oli monenmoista opettajaa ja käsitystä. Nykyään ainakin Pyhä Henki on milloin mitäkin, jos seuraa erinäisiä julistajia. Kovin usein hänet alennetaan sellaiseksi, joka voidaan kutsua, jopa manata paikalle - tekemään ihmeitä, luomaan voimaannuttavaa tunnelmaa - tai osoittamaan julistajan oma sädekehä muita kirkkaammaksi.

Ajattelen, että kun “uskotaan, että ei voi omasta järjestä ja voimasta uskoa”, se on yksinkertaisesti kunnian antamista Jumalalle. Ja tuon sanominen on opetusta siitä mikä on Pyhä Henki. Hän on Jumala, joka on kaiken luoja ja ylläpitäjä - tässä kohtaa erityisesti uskon. Ja tietenkin tässä on taustalla esim. apostolien opetukset siitä että “luonnollinen” ja “hengellinen” ihminen haluavat jokseenkin eri asioita. Ja ne monet Raamatun kohdat jossa viitataan siihen, että Jumala ilmoittaa itsensä “yksinkertaisille” ja että “viisaat tulevat tyhmiksi” Jumalan edessä. “Rikkaat hän lähettää pois” katsoessaan nöyrän palvelijan puoleen… jne. Kaikessa on kysymys samasta: Jumalalle kunnia. Ihminen ei pysty nousemaan kuopastaan eikä tikkaita rakentamaan.

Lutherhan ei suinkaan mielestäni aseta jotenkin keinotekoisesti järkeä ja uskoa vastakkain. Ei usko ole hänellä joku outo ja irrallinen uskottelu, vaan uskoamme ja uskontoamme Luther käsittelee hyvinkin analyyttisesti ja tekee teologiaa ja tutkii Raamattua omien kykyjensä ja oman opiskelunsa voimin. Mutta kaikki sekin on Jumalan lahjaa.

Toisinaan protestantit (ns. vapaasuuntaiset, mutta luterilaisistakin jotkut) näyttävät kyllä olevan epäloogisia siinä, että syyttävät esim. Raamatun tutkijoita oman järjen käytöstä. Kyllä kaikki ihmiset ajattelevat ja järkeilevät. Se, että toiselle ihmiselle, esim. etsijälle tai hiukan toisin uskovalle sanoo “sinä et ole uudestisyntynyt, et voi siis ymmärtää” tai “et sinä voi uskoa, jos Pyhä Henki ei sinua valaise” tai “älä selitä, lue vaan Raamattua ja rukoile” on aina vähän vaarallista puhetta. Siinä on vaarassa sammuttaa muutakin kuin jotain, jota luulee Jumalan vastustajaksi. Riippuu tietenkin tilanteesta ja henkilöistä. Mutta prinsiippi on tietenkin väärä, jos väittää esim. jonkun vanhan kirkkokunnan tai esim. teologian olevan oletusarvoisesti Pyhän Hengen antaman uskon vastaista. Tällaiseen julistamiseen ei Lutherista kyllä saa tukea, vaikka moni on tainnut yrittää.

Sen sijaan hengellisen työn tekijälle on varmaan arvokasta muistaa tuo “ei omasta voimasta” vaikkapa silloin kun alkaa uupua ja kaikki tuntuu turhauttavalta. Uskoa ei kaadeta kenenkään päähän, ei lasten, ei riparilaisten, ei keski-ikäisten taikka vanhojen. Sananpalvelijat - vanhaa sanaa käyttääkseni - tekevät oikein kun julistavat evankeliumia mahdollisimman uskollisesti ja kärsivällisesti, ja jättävät sitten suurempiin käsiin sen mitä siitä syntyy. Pyhä Henki tekee omalla ajallaan työnsä, näinhän sitä on ajateltava. Ora et labora sopii tähänkin. Studeeraaminen ja hengellinen elämä kuuluvat yhteen.

2 tykkäystä