Kukaan kristitty ei elä ilman Kristusta. Tässä toistetaan sama asia mitä edellä; hyvät tekomme ovat syntiä koska olemme vielä tässä ruumiissa. Tämä käsiteltiin jo, joten tähän ei ole syytä enempää vastata.
Kaikkien käskyjen kohdalla olemme matkalla, ratkaisevaa ei ole se täytänkö absoluuttisessa mielessä käskyt, sillä taivaassakin käskyjen täyttäminen jatkuu. Tärkeitä on tekojen kautta ilmenevä vanhurskaus tämänkin käskyn kohdalla. Yritämme elää evankeliumin käskyjen mukaan. Tämä kysymys on mielestäni johdattelevan huono, koska siinä odetaan vain yhtä vastausta. Ja vain yksi vastaus olisi oikea. " Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta" ( Jaakob 2:24)
Vanhurskauttaminen ja pyhityksen erottaminen on keinotekoinen asetelmä vastustaa tekojen oppia. Raamattu ei jaa asioita tiettyyn armojärjestykseen kuten pietisteillä oli tapana.
Pieper seuraa tässä samaa kaavaa, minkä hän on oppinut. Hän näyttää peilaavan kaikkeen vapaan tahdon kannattajiin samaa kaavaa. Luulen, että tämä kritiikki ei osu edes nykyiseen katolisuuteen. Teoista kuitenkin jokainen saa palkan, armopalkan, ja Jeesus sanoo kokoa aarteita taivaaseen.
Tässä kuvauksesta tulee mieleen luther augustinolaisluostarissa. Hyvä, että pääsit siitä irti. Ortodoksinen kilvoittelu on täysin erilaista.
Hänen jumalallinen voimansa on antanut meille lahjaksi kaiken, mikä kuuluu tosi elämään ja jumalanpelkoon. Olemmehan päässeet tuntemaan hänet, joka on kutsunut meidät kirkkaudellaan ja voimallaan. Näin hän on meille lahjoittanut suuret ja kalliit lupaukset, jotta te niiden avulla pääsisitte pakoon turmelusta, joka maailmassa himojen tähden vallitsee, ja tulisitte osallisiksi jumalallisesta luonnosta (θείας κοινωνοὶ φύσεως). (2. Piet. 1:3-4)
Jumalallistumisen teologia perustuu ortodoksisessa kirkossa Raamattuun ja kirkkoisien kirjoituksiin. 2. Pietarin kirjeessä on suora viittaus jumalallistumiseen “jumallallisen luonnon osallisuutena.”
Athanasios Suuren, Aleksandrian patriarkan, mietelause ”Hän (Jumala) tuli ihmiseksi, tehdäkseen meistä jumalia” (Αὐτὸς γὰρ ἐνηνθρώπησεν, ἵνα ἡμεῖς θεοποιηθῶμεν, Autos gar enēnthrōpēsen, hina hēmeis theopoiēthōmen)[5] tiivistää jumalallistumisen teologian. Teosis perustuu siihen, että Jumala syntyi ihmiseksi, että ihminen voisi saada takaisin Jumalan kaltaisuuden, jonka hän menetti syntiinlankeemuksessa.
Luterilaiset käyttävät kuten Henrikki oikein toteaa sanaa pyhitys. Jollain tavalla jumaloituminen ja pyhitys tavoittelevat samaa maalia. Kuitenkin näissä on huomattava praktinen toiminnan ero.
Sinä esität kysymyksiä, joka on hyvä asia. Voisit myös itse ensin vastata kysymykseen jonka ole sinulle esittänyt osiossa, luterilaisuuden ongelmallisia taustaoletuksia. Odotan vastaustasi.
Blogeissaan @Miknius esittää sellaista raamatunselitysteoriaa, että Paavalin kielenkäytössä “usko” tarkoittaa “uskollisuutta” ja että siihen siis sisältyy tekoja. Joutuu kysymään, ovatko edes ortodoksisen teologian edustajat samaa mieltä Mikniuksen kanssa Paavalin kielestä. @Filonilla edellä siteeraa The Orthodox Study Bibleä, joka sanoo juuri päinvastoin, eli Paavalin kielenkäytössä “usko” ei sisällä tekoja, joten tekoja tarvitaan uskon lisäksi:
Olet ymmärtänyt blogin valitettavasti väärin ja Raamatullisen vanhurskauttamisopin. Tässä oikeastaan yrität tarjota meille taas luterilaista vanhurskauttamisoppia, jonka Jaakob juuri torjuu.
Mielestäni, tuo pitäisi ymmärtää juuri kuten se esitetään. Luterilainen tunnustus ymmärtää asian samansuuntaisesti, vaatien uskollisuutta vanhurskatetuilta, muuten sen käytännöllinen puoli jää toteutumatta. Samaan aikaan isossa kuvassa teot ovat se akilleen kantapää luterilaisessa teologiassa. Virhetulkinta lähtee vanhurskauttamisen ja tekojen erottamisesta, omaan koriin. Vaikka toisaalta nykyisessä Luther tutkimuksessa asia nähdään toisin.
Kaksi vuotta tuon viittaamasi kirjan jälkeen julkaistiin samassa kirjasarjassa teos “Johdatus Luterilaiseen Tunnustukseen”, jossa Gunther Gassmann esittää oivan yhteenvedon vanhurskauttamisesta pitäen Tunnustuskirjojen oppia asiasta täysin ongelmattomana toisin kuin Vainio. Tässä lyhyt katkelma Gassmannin tekstiä keskustelumme polttopisteessä olevaan asiaan, johon ilolla saan yhtyä:
Vanhurskauttaminen ja hyvät teot.
Oikein ymmärrettyinä hyvät teot (eli uskonnollinen ja eettinen toiminta) liittyvät välttämättä vanhurskauttamiseen. Ilman hyvien tekojen hedelmää usko on kuollutta. Vanhurskautetun uuteen olemiseen täytyy sisältyä rakkaudessa toimiva usko. Tässä on kuitenkin jälleen tehtävä ero: hyvät teot ovat syntiä ja ne suljetaan pois, mikäli niiden avulla yritetään ansaita Jumalan armo ja vanhurskauttaminen, mutta ne ovat tärkeitä ja paikallaan, kun ne seuraavat vanhurskauttamista. Silloin hyvät teot ovat pelastuksen merkkejä ja Jumalalle mieleen. Hyviä tekoja tulisi tehdä vapaasti ja iloisesti Pyhän Hengen voimassa.
Tämä on omistettu rakkaudella @9x :lle Argumentoin kokemusperäisesti sitä vastaan, että ortodoksit luottaisivat tekoihinsa. Kirjoitukseeni voi heittää ihan mielenkiintoisen vasta-argumentin: ortodoksit voivat luottaa tekoihinsa, vaikka eivät kokisi tekevänsä niin. Tämä väite tosin tarjoaa aineksia aikamoiseen hengelliseen neuroottisuuteen: miten kukaan voi olla varma siitä, ettei luota tekoihinsa, jos omalla kokemuksella ei ole merkitystä? Tai sitten voi väittää, että jos teoreettisesti kieltää teoilta merkityksen pelastuksessa, vain silloin ei luota tekoihinsa. Mutta tämä on kyllä tosi lakimainen ja älyllinen kanta: pitää olla oikea tieto siitä “mekanismista”, jonka mukaisesti ihminen pelastuu. Ja on myös ristiriidassa “autuaan epäjohdonmukaisuuden” kanssa, eli sen luterilaisen ajatuksen, että ihminen voi sydämessään luottaa Kristukseen pelastajanaan, vaikka ei pitäytyisikään luterilaiseen vanhurskauttamisoppiin.
Argumentoin kokemusperäisesti sitä vastaan, että ortodoksit luottaisivat tekoihinsa. Kirjoitukseeni voi heittää ihan mielenkiintoisen vasta-argumentin: ortodoksit voivat luottaa tekoihinsa, vaikka eivät kokisi tekevänsä niin. Tämä väite tosin tarjoaa aineksia aikamoiseen hengelliseen neuroottisuuteen: miten kukaan voi olla varma siitä, ettei luota tekoihinsa, jos omalla kokemuksella ei ole merkitystä? Tai sitten voi väittää, että jos teoreettisesti kieltää teoilta merkityksen pelastuksessa, vain silloin ei luota tekoihinsa. Mutta tämä on kyllä tosi lakimainen ja älyllinen kanta: pitää olla oikea tieto siitä “mekanismista”, jonka mukaisesti ihminen pelastuu. Ja on myös ristiriidassa “autuaan epäjohdonmukaisuuden” kanssa, eli sen luterilaisen ajatuksen, että ihminen voi sydämessään luottaa Kristukseen pelastajanaan, vaikka ei pitäytyisikään luterilaiseen vanhurskauttamisoppiin.