Nykyään puhutaan paljon kirkosta eroamisesta. Saattaa jopa unohtua tuo paikallisseurakuntanäkökulma. Jos esim. joku on harmissaan kirkkokunnastaan, mutta toisaalta näkee riittävästi Jumalan todellisuutta paikallisseurakunnassaan, niin eikö paikallisseurakunta ole ensisijainen arviointiperuste, eikä koko Suomen kirkon touhu? Toki myös tuon laajan näkökulman joutuu jollakin tapaa ottamaan huomioon.
Omalta paikkakunnalta löytyy useampia sellaisia jotka ovat tukevasti kaikilla raajoillaan eri seurakunnissa mukana. Osa kuuluu evlutkirkkoon, mutta käyvät babtisteilla ja helluntailaisten menoissa. Osa päinvastoin eivät ole kirkon jäseniä, mutta kuitenkin käyttävät kirkon palveluita ja jopa osaavat (=kehtaavat) purnata niistä (esim lapsityöstä) maksamatta killinkiäkään kassaan. On sisäpiirin tietoa luotettavista lähteistä.
Paikallisseurakunnastahan sitä erotaan, jos erotaan. Kirkolla ei ole mitään yleisjäsenyyttä.
Tässä olisi ratkaisu se henkilöseurakunta. Voisi valita sen seurakunnan, joka uskoo ja toimii Raamatun ja tunnustuksen mukaan - näin siis konservatiivisehko jäsen tekisi. Mutta myös toisinpäin… Ja ongelma olisi se, mikä rakenne tällaista pitäisi yllä, mikä olisi kirkolliskokousten päätösten merkitys ja olisiko tuo sitten enää “kansankirkko”.
Periaatteessa vastaisin sinulle, @anon35606751, että juuri paikallisen seurakunnan elämä on se, mihin sitoutuu jos sitoutuu. Rääkkylässä ei kannata murehtia Helsingin Kallion seurakunnan räiskeestä tai kolehtiboikoteista. Tosin jo Joensuussa taitaa olla aika modernia menoa … Että asiassa on kyllä toinen puolikin.
Ja jos konservatiivisesti uskova on esimerkiksi luottamustehtävässä tai seurakunnan työntekijä, hän joutuu tässä muutaman vuoden kuluttua viimeistään sen valinnan eteen että mitä sanoo samaa sukupuolta olevien avioliiton solmimisen tapahtumisesta kirkossa, ja ehkäpä omana työtehtävänään… Kokonaiskirkko siis tuskin tulee jättämään valinnanvapautta lopulta yhdellekään seurakunnalle. Aikaa tähän menee, mutta lopulta näin. Tuo on toki vain yksi asia, eikä välttämättä vaikuta siihen, missä seurakunnassa juuri tällä hetkellä voi olla hyvällä omallatunnolla ja mistä saa ravintonsa.
Toivotaan parasta, mutta pelätään pahinta. Jälkimmäinen tarkoittaa sitä, että kirkossa ei ole perinteisesti uskoville enää käytännössä yhtään tilaa.
1 tykkäys
Meilläkin on melko hyvä mutta kirjava paikallisseurakunta, papisto ja toiminta. Löytyy joku naispappi ärsyttävyyteen asti, mutta myös kunnon opetusta ja toimintaa. Erityisesti tulee mieleen miespastori, joka on vuosia järjestänyt syksyisin ja keväisin raamattuopetusiltoja, joissa on käynyt kymmenkunta eri puhujaa etupäässä viidennestä herätysliikkeestä aina Norvannosta Jokirantoihin ja Nummelan Lefaan ja muutamaan Raamattuopiston tai Sansan tyyppiin. Onpa Pekka Simojokikin kerran ollut afrikkalaista gospel-messua vetämässä ja pitänyt vielä lopuksi Majataloillan.
Tuo pappi, joka on itsekin lehtori Liisi Jokirannan entinen kouluoppilas, järkkäsi myös bussiretken Turkuun Kristuspäiville ensi lauantaiksi alle omakustannushintojen seurakunnan subventoimana. Puhuttelevaa oli myös kuukausi pari sitten järjestetty kansainvälinen messu, jossa oli pastoreita eri kirkkokunnista ja kansallisuuksista, sekä kohtalaisen suuri maahanmuuttaja/turvapaikanhakija-osanottajisto.
Meidänkin edessä ja vieressä istui kolme arvioilta afganistanilais-iranilaispakolaista ja heille ja muutamille muille oli farsinkielinen tulkkaus espoolaisesta helluntaiseurakunnasta, jonka pastori, itsekin maahanmuuttaja, myös puhui erittäin hyvin. Monenlaista hyvää on siis jopa pääkaupunkiseudulla paikallisseurakunnissakin tarjolla, kun vähän valitsee.
Paikallisseurakunnan vapaa valitseminen olisi kiva juttu, koska osoitteeni mukaiseen seurakuntaan ei tunnu hyvältä ratkaisulta liittyä.